Kun puhuja ei varsinaisesti valehtele, mutta antaa ymmärtää
Åbo Akademin suomen kielen oppiaine järjesti keväällä 14. kerran symposiumin Språkets funktion, jossa perinteiseen tapaan keskusteltiin ”vakavasti mutta rennosti kielen syvimmästä olemuksesta ja kielentutkimuksen perimmäisistä kysymyksistä, riskinottoa kaihtamatta”. Symposiumin aikataulu on monia kielitieteen kokoontumisia väljempi, ja keskustelulle on varattu aikaa. Sallivassa ja innostuneessa ilmapiirissä on mukavaa käsitellä vaikka sellaista aihetta, joka on pitkään kiinnostanut, mutta johon vakavasti tarttumista vasta miettii.
Olen pitkään työskennellyt modaalisuuden ja evidentiaalisuuden kysymysten parissa. Modaalisilla aineksilla puhuja ilmaisee, että lauseen sisältämän väittämän ei tarvitse olla totta. Evidentiaalisuus tarkoittaa tiedon alkuperän merkitsemistä. Lauseen totuusehdoista puhuminen on kielitieteilijöille luontevaa. Olin jäänyt miettimään, olisiko meillä annettavaa myös lauseiden valehtelupotentiaalin tutkimukseen. Käsittelin tätä kysymystä esitelmässäni.
Lauseeseen sisältyvä valhe ei useinkaan jätä itsestään sellaisia merkkejä, joihin kielentutkija voisi tarttua. Valehtelija pyrkii luonnollisesti saamaan väitteensä näyttämään todelta. Jos valehteleminen määritellään kapeasti, se onkin parasta jättää muiden tieteenalojen, kuten oikeustieteen, psykiatrian tai teologian huoleksi. Sen sijaan epäsuora valehtelu, joka perustuu lauseen kuulijassa herättämiin sanattomiin taustaoletuksiin, edellyttää puhujalta usein taitavaa ja hienovaraista kielen mahdollisuuksien hyödyntämistä.
Epäsuora valehtelija pyrkii usein vaivihkaa kasvattamaan sitä väittämien joukkoa, josta kuulija luulee olevansa hänen kanssaan yhtä mieltä (valehtelemisessahan on olennaista se, että puhuja ei itse usko sanomaansa). Uusi asia voidaan esittää ennestään tuttuna tai yleisesti tunnettuna käyttämällä sellaisia verbejä, jotka esittävät täydennyksensä oletusarvoisesti toteutuneena. Esimerkiksi I realize/admit/know I’m ugly sisältää merkityksen ’I’m ugly’. Samalla tavoin toimivat monet valehtelijoiden suosimat leksikaaliset elementit (It’s clear that he is obsessed with money; You disappointed me again) avulla.
Tapa, jolla henkilöön viitataan, voi saada kuulijan otaksumaan, että hän on puhujalle joko tuttu (Salekin oli siellä Jennin kanssa) tai vieras (I didn’t have sexual relations with that woman…Miss Lewinsky). Valehtelu liitetään usein väitteisiin, mutta viestinsä voi väärentää puhujan ja kuulijan yhteiseen tietoon kuuluvaksi myös kysymysten ja huudahdusten avulla: Who’s Putin? Such a nasty woman! Kun vielä liitetään luetteloon esimerkiksi lausetyyppien, modaaliverbien ja kontekstista irrottamisen mahdollisuudet, alkaa hyvinkin näyttää siltä, että nimenomaan kielitieteilijöitä tarvitaan valehtelun ja harhauttamisen tutkimiseen.
Symposiumissa keskustelua herättivät erityisesti politiikasta tuodut esimerkit. Vaihtoehtoisien totuuksien aikakaudelle tyypillinen julkisen elämän valehtelun muoto on bullshitting, jossa puhujan sitoutuminen väittämänsä totuuteen on ylipäätään heikkoa mutta sen tukena käytettävä argumentointi on sitäkin liioittelevampaa. Presidentti Trumpin ilmastonmuutosnäkemykset herättivät salissa huvittuneisuutta, mutta yhdessä todettiin korkean tason roskanpuhumisen olevan merkittävä uhka demokraattisille yhteiskunnille.
Hyvä tutkimusaihe jää kuulijoille mieleen. Agricolan pitää-verbi, jolle olen uhrannut vuosia, on kerrottava kysyjille aina uudestaan. Vaatimaton kirjallisuusesittelyni symposiumissa sen sijaan poiki heti ansiotonta huomiota. Lounaspöydässä tuntemattomat totesivat: ”Sähän olit se valehtelun tutkija.” Niin kai sitten.
Duha Elsayed