Hiljattain Turun hovioikeuden arkistoa tutkiessani käsiini osui pieni nivaska papereita otsikolla “Auskultanttien harjoituskirjoitelmia”. Se ei ollut se, mitä olin arkistossa etsimässä, mutta paperit kiinnittivät silti huomioni. Mihin tarkoitukseen näitä harjoituskirjoitelmia laadittiin? Millaisia aiheita kirjoituksissa käsiteltäisiin? Kertoisivatko ne jotain uutta auskultanttien historiasta?

Nykyisinkin vielä käytössä olevalla tuomioistuinharjoittelulla, auskultoinnilla, on pitkät juuret. Toiminta sai alkunsa 1620-luvulla, kun Svean hovioikeuteen ryhdyttiin nimittämään auskultantteja. Svean hovioikeudesta käytäntö levisi myös muihin hovioikeuksiin sekä keskushallinnon virastoihin. Auskultointitoiminnan käynnistämisen taustalla oli valtiovallan huoli siitä, miten kasvavaan hallintokoneistoon ja oikeuslaitokseen saataisiin päteviä virkamiehiä. Yliopistotoiminta Ruotsissa oli 1600-luvun alussa vasta hiljattain käynnistynyt pitkän hiljaiselon jälkeen, ja opetuksen painopiste oli teologiassa. Kaivattiin siis käytännönläheisempää tapaa, jolla nuorille miehille voitaisiin opettaa hallinnon ja oikeuslaitoksen toimintaa. Tähän vastauksena oli auskultointitoiminnan käynnistäminen. Aluksi auskultanttien tehtävä oli vain kuunnella tapausten käsittelyä hovioikeudessa, mutta 1600-luvun kuluessa heille annettiin aktiivisempi rooli, jonka myötä he pääsivät esimerkiksi tarkistamaan tuomiokirjoja ja laatimaan pöytäkirjoja. 

Auskultoinnin varhaisvaiheista on siis tutkimustietoa, mutta toiminnan myöhempi historia on kuitenkin pitkälti tutkimatta. Siksi pienetkin löydöt, jotka raottavat auskultanttien vaiheita, ovat kiinnostavia.

Mitä sitten harjoituskirjoitelmien pinosta paljastui? Nippu piti sisällään papereita, joissa on esitetty joku tietty kysymys, johon auskultantin on sitten pitänyt vastata. Sama kysymys esitettiin kaikille sillä kerralla vastanneille henkilöille. Säilyneet harjoituskirjoitelmat sijoittuvat mitä ilmeisemmin kesälle 1838, joulukuulle 1838, kesäkuulle 1863 ja kesäkuulle 1865. Osa papereista on päivättyjä, osan ajankohdan olen päätellyt sen perusteella, milloin kysymyksen vastaajat on kirjattu hovioikeuden auskultanttiluetteloon.

Kesäkuulle 1838 ajoittamani kysymys kuului seuraavasti: “Onko se tuomari kutsumuksensa arvoinen, joka katsoo olevansa virkansa harjoittamisessa riippuvainen muusta kuin laista ja omasta vakaumuksestaan?” (Är den Domare värdig sitt kall, som anser sig vid utöfningen af dess innehafvande Embete, bero af annat än Lagen och sin egen öfvertygelse?) Tähän kysymykseen vastasi kolme vastavalmistunutta juristia: Frans Otto Enegren, Ludvig Vilhelm Hollmeen sekä Lorentz Wilhelm Tammelin. Vastauksissa painotettiin sitä, kuinka tärkeästä tehtävästä oli kyse. Enegren kertoi tuomarin toteuttavan lainsäätäjän asettamia normeja, eikä yhtä voinut olla ilman toista. Tammelin korosti tuomarin painavaa vastuuta ja toimintaa yhteiskunnan parhaaksi. Kirjoittajat painottivat sitä, kuinka tuomarin tulee olla tehtävässään itsenäinen ja vapaa kaikesta ulkopuolisesta vaikutuksesta. Tämän tulee noudattaa omaa vakaumustaan (övertygelse) ja omaatuntoaan (samvete), mutta aina sopusoinnussa lainsäädännön kanssa. Näiden ollessa ristiriidassa, on tuomarin pitäydyttävä laissa, mutta jos laki on aukollinen ja tuomarilla on harkintavaltaa, tällöin tuomarin on nojattava omaantuntoonsa. Enegren totesi, että ohjenuorat löytyvät jo tuomarinohjeista sekä oikeudenkäymiskaaresta. Hollmeen mainitsi myös luonnonoikeuden näiden vaatimusten taustalla.

Saman vuoden joulukuun kysymyksessä oltiin saman aihepiirin parissa: “Mitkä tuomarin ominaisuudet ovat lainkäytön asianmukaiseksi hoitamiseksi välttämättömimpiä?” (Hvilka egenskaper hos Domaren äro för Lagskipningens behöriga utöfvande nödvändigast?). Tähän kysymykseen vastasivat Frans Anders Laiberg, Carl Emil Constantin Saurén, Paul Enoch Wirzenius ja Gustaf Adolf Spåre. Kaikkien vastaukset on päivätty 20.12.1838. Kaikki neljä toivat esille sen, että tuomarin tulee olla täyttänyt vähintään 21 vuotta, tuntea perusteellisesti laki ja olla kunniallinen ja hyvämaineinen sekä taitava työssään. Laiberg korosti lisäksi sitä, että lainopin ohella tuomarin on hyvä tuntea myös muita juridiikkaan kytkeytyviä tieteitä. Saurén puolestaan teki viisikohtaisen listan vaadittavista ominaisuuksista, joiden joukossa hän mainitsi myös luterilaisuuden, valan vannomisen sekä sen, ettei tuomarilla saa olla suhdetta asianomaisiin tai intressiä käsiteltävässä asiassa. Spåre taas muistutti myös halusta tuomita oikeudenmukaisesti sekä kyvystä erottaa monitulkintaisessa tapauksessa oikea väärästä.

Näistä seitsemästä vuonna 1838 harjoituskirjoitelman laatineesta miehestä Frans Enegren ja Paul Wirzenius olivat ne, jotka joutuivat myöhemmällä urallaan pohtimaan ihan käytännössä tuomarin ammatin edellytyksiä. Enegren toimi 1850-luvulla Loviisassa oikeusraatimiehenä raastuvanoikeudessa. Wirzenius puolestaan hoiti vuosina 1840-1847 Maskun tuomiokunnan vt. tuomarin virkaa. Tuossa tehtävässä hän seurasi isänsä, Maskun kihlakunnantuomari Carl Daniel Wirzeniuksen jalanjäljissä. 

Seuraavat säilyneet kysymykset sijoittuvat 1860-luvulle. Kesäkuussa 1863 etsittiin vastausta kysymykseen “Kuinka laajasti tai suppeasti pahanteonkaaren 49 luvun 2 §:n ilmaisua ‘syytön’ pitäisi tulkita?” (Huru widsträckt eller inskränkt skall uttrycket ”saklös” i 2§ 49 kap. M.B. tydas?). Tähän vastasivat Albert Stormbom ja Emil Randén. Autonomian ajan Suomessa edelleen voimassa olleen vuoden 1734 lain pahanteonkaaren 49 luku käsitteli varastetun tavaran ostamista, ja sen 2 § vindikaatiota, eli tässä tapauksessa varastetun tavaran palauttamista sen alkuperäiselle omistajalle. Pykälän mukaan varastetun tavaran ostaja on syytön, jos pystyy osoittamaan ostaneensa sen “rehellisesti”, eli vilpittömässä mielessä. Sekä Stormbom että Randén totesivat, että oikeusoppineet ovat tulkinneet sanaa “syytön” (saklös) eri tavoin. Stormbom selosti, että jotkut ovat katsoneet, että varastettu omaisuus on voitava ottaa pois tavaran haltijalta, vaikka tämä voisi osoittaa saaneensa varastetun omaisuuden laillisesti, jos vain vindikaatiota hakeva alkuperäinen omistaja on asianmukaisesti todistanut oikeutensa siihen. Toiset taas ovat katsoneet, ettei laillisesti saatua omaisuutta tarvitse luovuttaa kenellekään, vaan vindikaatiota hakevan olisi haettava korvausta varkaalta. Stormbom vastaa varovasti kysyen, eikö jälkimmäistä tapaa pitäisi pitää oikeana (“Månne icke denna sednare åsigt bör anses vara den riktiga?”). Muu tulkinta aiheuttaisi epävarmuutta kaupankäyntiin. Niinpä “syytön” tavaran ostaja olisi Storbomin mukaan vapaa paitsi rikosoikeudellisesta vastuusta myös luultavasti siitä, että joutuisi palauttamaan tavaran. Randén puolestaan aloitti selostuksensa sillä, että osa oppineista katsoo sanan “syytön” tarkoittavan vapautta rangaistuksesta, toiset vapautta siviilioikeudellisesta vastuusta. Lakikin tuntee sanan molemmissa merkityksissä. Koska kuitenkin puheessa on rikoslain säännös, on sen tässä kohden tulkittava tarkoittavan vapautta rikosoikeudellisesta vastuusta. Mitä muutoin tulee vindikaatio-oikeuteen, on siitä Randénin mukaan esitetty kolme erilaista näkökantaa. Ensimmäisen mukaan vilpittömässä mielessä olevalta ostajalta tavara voidaan palauttaa vain lunastamalla se. Toiset ovat sitä mieltä, ettei tavaraa voida palauttaa edes lunastamalla. Jotkut sen sijaan katsovat, että varastettu tavara voidaan palauttaa vilpittömässäkin mielessä toimineelta ostajalta alkuperäiselle omistajalle ilman lunastusmaksua. Randén toteaa, että tämä viimeinen näkökanta, jota professori Schrevelius [Randén viitannee tässä Lundin yliopiston siviilioikeuden professoriin Fredrik Schreveliukseen] edustaa, lienee perustelluin ja kohtuullisin. Auskultantit Stormbom ja Randén päätyivät siis vastauksissaan eri lopputulemiin.

Viimeinen joukko vastauksia ajoittuu kesäkuulle 1865, jolloin kysymys kuului: “Miten riita- ja rikosasioiden oikeudenkäynnit eroavat toisistaan?” (Hvilken skilnad förefinnes beträffande rättegången uti tvistemål och i brottmål?). Kirjoittajat olivat Emil R. Wialén, Frans August Törnroth sekä Karl Albert Swahn. Miehet vastasivat kysymykseen varsin samansuuntaisesti. He aloittivat sillä, että monilta osin riita- ja rikosprosessit vastasivat toisiaan, vaikka erojakin löytyy. Eroista esille nousivat muun muassa se, millä tuomioistuimella on alueellinen toimivalta asiassa, ja se, että riita-asioissa tyytymättömän osapuolen tie ylempään tuomioistuimeen on vedon (vad) kautta, kun taas rikosasiassa kyseeseen tulee valitus (besvär). Wialén ja Törnroth mainitsivat sen, että puhdistusvala (värjemålsed) on riita-asian vastaajalle pääsääntöisesti sallittu, kun taas henkeä tai kunniaa koskevissa rikosjutuissa vastaaja ei voi turvautua siihen. Swahn puolestaan muistutti, että riita-asiassa osapuolet voivat lähes aina esiintyä oikeudessa asiamiehen välityksellä.

Kun tarkastellaan kaikkia kysymyksiä, voidaan havaita, että 1830- ja 1860-lukujen kysymykset vaikuttavat hieman erityyppisiltä. 1830-luvulla niissä piti pohtia hyvän tuomarin ominaisuuksia, kun taas 1860-luvun kysymyksissä keskityttiin enemmän sellaisiin substanssikysymyksiin, joita tuomarin pitäisi työssään ehdottomasti hallita. Haastavimmalta vaikuttaa vuoden 1863 kysymys, jossa auskultantit joutuivat pohtimaan mainitun pykälän erilaisia tulkintoja. Siinä missä varhaisemmat vastaukset olivat yhden käsinkirjoitetun sivun pituisia, olivat 1860-luvun vastaukset selvästi pidempiä, kolmen tai neljän sivun mittaisia. Sen suurempia johtopäätöksiä ei kysymysten välisistä eroista toki voi vetää, sillä kysymyksiä on vähän, emmekä tiedä, mitä auskultanteilta on 1830- ja 1860-lukujen välillä kysytty.

Mikä funktio näillä kirjoituksilla sitten oli ja missä vaiheessa ne laadittiin? Hovioikeuden luettelo auskultanteista (1750–1896) auttaa hahmottamaan tilannetta. Yhdistämällä tiedot harjoituskirjoitusten päiväyksistä auskultanttiluettelon sekä ylioppilasmatrikkelin tietoihin paljastuu, että kirjoitukset laadittiin auskultantiksi ottamisen yhteydessä. Esimerkiksi 20.12.1838 vastauksensa kirjoittaneet neljä nuorta miestä olivat Helsingin yliopiston (silloinen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto) ylioppilasmatrikkelin mukaan kaikki suorittaneet tuomarintutkintonsa 13.12.1838 ja Turun hovioikeuden auskultanteiksi heidät oli kirjattu 20.12.1838, eli samana päivänä kuin harjoituskirjoitelmat oli laadittu. Näyttää siis siltä, että kysymykseen vastaaminen oli jonkinlainen osa auskultantiksi hyväksymistä. Mikä merkitys harjoituskirjoitelmilla todellisuudessa oli, jää näiden lähteiden valossa epäselväksi. Oliko se pelkkä rituaali jo auskultoimaan hyväksytyille nuorukaisille, vai käytettiinkö sitä muodollisesti edellytyksenä auskultantiksi ottamiselle? Kysymykset eivät toki enimmäkseen näytä olleen kovinkaan vaikeita, vaan sellaisia, joihin juuri tuomarintutkinnon suorittaneen nuoren juristin saattoi olettaa vastaavan suhteellisen helposti. Joulukuussa 1838 auskultanteille esitetty kysymys hyvän tuomarin ominaisuuksista vaikuttaa melkein kuin sisääntuloriitiltä: ennen tuomarintehtäviin astumista nuori lakimies osoittaa vielä ymmärryksensä siitä, miten tärkeästä tehtävästä on kyse ja millä vakavuudella sitä pitää harjoittaa. 

Auskultanttiluettelo kertoo meille myös auskultanttien määrän ja sen, että säilyneet harjoituskirjoitelmat pitävät sisällään kaikkien silloisella kerralla hyväksyttyjen auskultanttien vastaukset. Esimerkiksi vuonna 1838 hovioikeuteen otettiin yhteensä seitsemän auskultanttia: kolme kesäkuussa ja neljä joulukuussa. Kaikkien laatimat harjoituskirjoitukset ovat säilyneet. Vuonna 1863 auskultantteja hyväksyttiin kolmessa erässä: helmikuussa viisi, toukokuussa kaksi ja lokakuussa yksi. Toukokuun auskultanttien vastaukset olivat harjoituskirjoitelmanipussa. Vuonna 1865 puolestaan auskultantteja otettiin hovioikeuteen yhteensä kahdeksan, joista viisi helmikuussa ja kolme kesäkuussa. Näistä jälkimmäisten kirjoitukset ovat säilyneet. Auskultanttiluettelon perusteella vuosittain hyväksyttyjen auskultanttien määrä vaihteli tarkasteltavalla ajanjaksolla hieman vuodesta toiseen, mutta luvut pyörivät kymmenen molemmin puolin. Auskultantteja hyväksyttiin yleensä kahdesta neljään kertaan vuodessa.

Luettelo valottaa myös hieman siitä, millaisiin tehtäviin nämä nuoret lakimiehet auskultointinsa aikana määrättiin. Esimerkiksi kesäkuussa 1838 auskultoimaan otettu Ludvig Hollmeen määrättiin syyskuussa 1839 Halikon ja Uskelan pitäjän kihlakunnanoikeuteen hoitamaan kahta kiinnitys- ja holhousasiaa. Varatuomarin arvon Hollmeen sai vuoden 1840 lopulla. Joulukuun 1838 auskultantti Frans Laiberg puolestaan päätyi Kumlingen käräjille hoitamaan joitakin rikosasioita. Kesällä 1865 auskultoimaan hyväksytty Emil Wialén puolestaan määrättiin pitämään ylimääräisiä käräjiä Karkun ja Mouhijärven käräjäkuntaan. Vastaavia merkintöjä löytyy muiltakin auskultanteilta. Vuoden 1838 auskultanteista Wirzenius, Laiberg, Spåre ja Enegren on luettelon mukaan myös nimitetty jossain vaiheessa auskultointiaan ylimääräisiksi notaareiksi. 1860-luvun auskultanteilta tällaisia merkintöjä ei löydy.

Turun hovioikeuden arkistosta löytyneet harjoituskirjoitelmat tarjosivat pienen mutta kiinnostavan kurkistusaukon nuorten lakimiesten auskultointipolkuun. Moni kysymys jää kuitenkin vielä avoimeksi, ja auskultoinnin historiassa riittääkin vielä pengottavaa tulevaisuuden tuomioistuintutkimuksessa.

Marianne Vasara-Aaltonen

Kirjoittaja on oikeushistorian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Lähteitä:

Eg:3, Auskultanttien harjoituskirjoituksia, Vuodet 1838, 1863, Turun hovioikeuden arkisto, Kansallisarkisto Turku.

Baa:24, Luettelo auskultanteista 1750–1896, Turun hovioikeuden arkisto, Kansallisarkisto Turku.

Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852.

Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899.

David Gaunt: Utbildning till statens tjänst. En kollektivbiografi av stormaktstidens hovrättsauskultanter. Uppsala universitet, Uppsala 1975.

Yrjö Blomstedt (toim.): Turun hovioikeus 1623 31/10 1973. WSOY, Helsinki & Porvoo 1973.

Mia Korpiola (toim.): Turun hovioikeus 1623–1900. Ihmisiä, verkostoja ja oikeuskäytäntöä modernin kynnyksellä. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku 2023.

Turun hovioikeudessa on aikoinaan jaettu tietyntyyppiset alioikeuksista saapuneet siviili- eli riitajutut hovioikeuden jäsenille arpomalla. Kuvassa näkyvissä peltisissä arvontapurkeissa on päällä tekstit ”Wädjade mål” ja ”Lotter”. Ensin mainitusta purkista nostettiin arvottavien vetojuttujen, alioikeuden riita-asioissa antamien lopullisten ratkaisujen muutoksenhakuasioiden, diaarinumeroita ja toisesta purkista hovioikeuden jäsenten nimilappuja. Näin kullekin jutulle saatiin siitä vastaava tuomari.

Hovioikeudessa on säilynyt kolmaskin samanlainen purkki, jonka kannessa on teksti ”Suppl. mål”, josta vastaavasti ilmeisesti arvottiin anomusasioiden käsittelijät.

Hovioikeudessa ei ole käytetty arvontaa juttujen jakamisessa enää vuoden 1976 jälkeen. Nykyään jutut jaetaan hovioikeuden jäsenille vuoroperiaatteella.

Teksti: Turun hovioikeus

Mieluisan työpaikan perässä joutuu usein muuttamaan kasvukeskuksiin. Näin oli tilanne myös 1600- ja 1700-luvuilla. Käsityöläisammattien harjoittajat joutuivat muuttamaan sinne, missä heidän tuotoksensa kävivät kaupaksi ja aateliset ottivat pestin vastaan sieltä, missä kuningas näki heidän parhaiten valtakuntaa hyödyttävän.[1]

Erityisen haastavassa tilanteessa olivat ne muutamat ylimystön pojat, jotka sattuivat syntymään valtakunnan itäiseen osaan, Suomen Turkuun. Turku oli aikansa keskukseen, Tukholmaan, verrattuna selvästi vaatimattomampi kaupunki, jossa ylimystölle sopivia tehtäviä oli suhteellisen vähän. Tilannetta helpotti kuitenkin vuonna 1623 Turkuun perustettu hovioikeus.

Monen jalompisukuisen turkulaispojan haaveena saattoikin olla pesti Turun hovioikeudessa. Mikäpä sen mukavampaa kuin arvostetun viran saaminen omasta kotikaupungista. Tie presidentiksi ei kuitenkaan ollut yksioikoinen, sillä kuningas nimitti presidentit, ja kuninkaan suosioon oli haastavaa päästä valtakunnan itäosasta käsin. Tiettävästi ainoastaan viiden turkulaisen onnistui Ruotsin vallan aikana lutvia tiensä oman synnyinkaupunkinsa hovioikeuden presidentiksi.

Ensimmäisenä tässä onnistui Jöns Kurck, joka tunnettiin myös nimellä Jöns Knuutinpoika Kurki. Kurck oli 41-vuotias tullessaan valituksi Turun hovioikeuden presidentiksi vuonna 1631. Ennen valintaa Kurck oli muun muassa opiskellut yliopistossa Saksassa, kiertänyt Hollantia, Englantia ja Ranskaa, toiminut aatelisratsuväen ratsumestarina ja Turun sekä Viipurin käskynhaltijana. Kurck oli siis osoittanut kuninkaalle monien luottamustehtäviensä kautta olevansa uskollinen alamainen. Presidenttiyden kannalta Kurck tuskin pelasi korttejaan myöskään huonosti avioituessaan Märta Oxenstiernan kanssa, joka oli isänsä puolelta vaikutusvaltaista Oxenstiernan sukua ja äitinsä puolelta puolestaan lähes yhtä vaikutusvaltaista Bielken sukua.[1]

Kului yli neljäkymmentä vuotta ennen kuin Turun hovioikeus sai seuraavan Turun kasvatin presidentikseen. Vuonna 1674 kuninkaan valinta kohdistui 55-vuotiaaseen Ernst Johan Creutziin, tuttavallisemmin (ja nimisekaannusten välttämiseksi) E. Creutziin. E. Creutz oli hankkinut oppinsa Tartossa ja Leidenissa ja oli aiemmalla urallaan toiminut muun muassa maaherrana ja Svean hovioikeudessa asessorina.[2]

Creutzin jälkeen seuraava turkulaissyntyinen hovioikeuden presidentti valittiin vuonna 1719. Tälläkin kertaa valinta kohdistui Creutziin, joskin tällä kertaa 68-vuotiaaseen Johan Creutziin. J. Creutz oli opiskellut Turussa, Uppsalassa ja Strasbourgissa sekä toiminut muun muassa kapteenina, everstiluutnanttina, maamarsalkkana, laamannina sekä maaherrana. J. Creutz oli lisäksi avioitunut Anna Sparren kanssa, jonka isä oli aiemmin toiminut Turun hovioikeuden presidenttinä. J. Creutzin nimitystä presidentiksi tuskin hidasti myöskään se, että hänen isänsä oli kuninkaan sisäpiiriin, valtaneuvoskuntaan, kuuluva Lorentz Creutz.[3]

Seuraavaa turkulaistaustaista presidenttiä saatiin odottaa liki viisikymmentä vuotta, kunnes vuonna 1768 pestiin valittiin 67-vuotias Johan Lagerflycht. Lagerflycht oli opiskellut Tukholmassa ja toiminut ennen presidenttiyttään muun muassa Svean hovioikeudessa auskultanttina, Turun hovioikeudessa oikeuskanslerina sekä Turun hovioikeuden varapresidenttinä. Vastoin edeltäjiään Lagerflycht pysyi naimattomana koko ikänsä, joten avioliiton kautta hän ei vauhdittanut asemaansa presidentiksi. Lagerflycht kokemus hovioikeuksissa oli kuitenkin niin mittava, että hän varmasti osasi aavistellakin, että hän voisi ilman avioliittoakin nousta hovioikeuden presidentiksi.[4]

Viimeinen kuninkaan nimittämä turkulaistaustainen Turun hovioikeuden presidentti valittiin vuonna 1796, jolloin kuningas Aadolf Fredrik nimitti 54-vuotiaan Georg Wilhelm Loden virkaan. Lode oli opiskellut Turussa ja auskultoinut Turun hovioikeudessa. Työurallaan Lode oli toiminut muun muassa revisiosihteerinä, oikeuskanslerina sekä Vaasan hovioikeuden asessorina ja presidenttinä. Lode pysyi myöskin naimattomana koko ikänsä. [5]

Turkulaispojan matka kotikaupunkinsa hovioikeuden presidentiksi ei siis ollut mutkaton. Jokaisen miehistä oli ensin täytynyt opiskella ja toimia useissa viroissa ympäri valtakunnan, ennen kuin heille myönnettiin arvostettu virka synnyinkaupungistaan. Haittaa ei ajalle tyypillisesti ollut myöskään siitä, jos oli osannut valita puolisonsa oikein. Kaiken kaikkiaan turkulaispojan paluu kotikaupunkiinsa kesti keskimäärin kauan ja ajoittui usein vasta elämän ehtoopuolelle. Huomionarvoista on myös se, että jokainen valituista myös pysyi virassaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, eli taisi Turun poika lopulta kuitenkin Turussa parhaiten viihtyä.

Teksti: Meri Pisilä

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja kirjoitti blogitekstin osana Turun hovioikeuden historiaa käsittelevää erikoistumisjaksoa.

[1] Mainittava on, että Ruotsin vallan aikana Turun hovioikeuden presidenteiksi valituista yhden syntymäkaupunki ei ole varmuudella selvillä. Ei siis ole täysin poissuljettua, että myös Gustaf Funck olisi syntynyt Turussa.

[1] Blomstedt, Yrjö, Turun hovioikeus 1623–1973. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo 1973, s. 70–74 ja Blomstedt, Kaarlo – Grotenfelt, Kustavi – Ruuth, J.W. – Ruuth, Martti – Suolahti, Gunnar – Voionmaa, Väinö – Karilas, Yrjö – Rosén, Ragnar, Kansallinen elämäkerrasto, III. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo 1930, s. 280.

[2] Blomstedt, Turun hovioikeus 1623–1973, s. 74–75; Kansallinen elämäkerrasto, I. Werner Söderström osakeyhtiön kirjapaino, Porvoo 1927, s. 435

[3] Kansallinen elämäkerrasto, I, s. 436; Lagus, Wilhelm Gabriel, Åbo hovrätts historia intill den 12 Nov. 1823. J. C. Frenckell & son, Helsinki 1823 s. 31.

[4] Lagus, Åbo hovrätts historia, s. 49–50; Leche, V – Nyström, J.F. – Warburg, K. – Westrin, Th., Nordisk familjebok – konservationslexikon och realencyklopedi. 15. painos. Tukholma 1911, s. 844.

[5] Lagus, Åbo hovrätts historia, s. 59–60; Kansallinen elämäkerrasto, III, s. 479.

Turun hovioikeuden presidentin Jöns Kurckin (1590-1652, presidenttinä 1631-1652) poika ylioppilas Gabriel Kurck (1630-1712) sai keväällä 1642 asuttavakseen tuvan ja kamarin huoneiston Vanhan Hakolan keskiaikaisen kivitalon toisesta kerroksesta. Huoneisto sijaitsi torilta tuomiokirkolle johtavan Hämeenkadun varrella torin kulmalla.

Tähän huoneistoon muuttivat Kurckin kanssa hänen ranskalainen ja saksalainen renkinsä sekä hänen koiransa Lascus. Hakolan suuremmassa kivitalossa, joka sijaitsi torin reunalla, asui Turun Akatemian teologian professori Johannes Terserus, josta tuli myöhemmin Turun piispa.

Hakolan kivitalo mainitaan jo vuonna 1456, jolloin kauppias Ragvald Suurpää lahjoitti sen Naantalin luostarille. Vuonna 1479 se päätyi asemies Bengt Jönssonille, joka oli aatelisen Blåfield-suvun kantaisä. Tontti joutui ns. Hakolan kauppiassuvun haltuun ilmeisesti 15. helmikuuta 1546 Kirkkokorttelin tuhonneen tulipalon jälkeen.

Taloa isännöi 1540-luvun lopulla kauppias Klemet Hakola ja hänen jälkeensä poika Jakob Klemetsson Hakola. Hänen leskensä Karin Hakola toimi kauppiaana kuolemaansa vuoteen 1609 asti. Karinin kolmas aviomies, rälssitaustainen kauppias ja pormestari Erik Spåra-Hakola, joutui luopumaan tontista 1630-luvulla jouduttuaan taloudellisiin vaikeuksiin. Tuolloin talon osti kauppias Alexander Wattson.

Presidentti Kurck tarkasti poikansa opiskelijaboksiksi aiotut huoneet ja huomasi seinissä halkeamia. Hän määräsi muurarimestarin tarkastamaan ne ja korjaamaan puutteet, mutta mitään ei ennätetty tehdä ennen kuin Hakolaa vavisutti onnettomuus. Gabriel istui tuvassa lukemassa pöydän ääressä 15. huhtikuuta 1642 kello neljä iltapäivällä, kun muurit alkoivat yllättäen sortua.

Ikkunapenkillä istunut ranskalainen renki Nicolaus Champagnie ennätti vain huudahtaa Jesus Maria!, kun putoavat kattopalkit surmasivat hänet. Saksalainen renki oli juuri tulossa kamarista, ja palkit osuivat häneenkin niin, että hän menetti tajuntansa. Gabriel aikoi juuri nousta pöydän äärestä, kun valkoinen hahmo painoi hänet takaisin istumaan ja ilmoitti, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Muurit hänen ympärillään sortuivat ja Gabriel päätyi niiden mukana kadulle hautautuneena kainaloitaan myöten rakennusjätteeseen.

Koska muureista putoili edelleen tiiliä, eivät paikalle tulleet uskaltaneet pelastamaan Gabrielia. Kalkkipölyn vähän laannuttua eräs käsityöläismestari tunnisti hänet ja pelastustöihin ryhdyttiin tunnin kuluttua onnettomuudesta. Tällöin voitiin todeta, että Gabriel oli vahingoittumaton, vaikka pöytäliina ja hänen vaatteensa olivat aivan riekaleina. Hänen koiransa Lascus saatiin kaivettua esiin vahingoittumattomana useiden päivien kuluttua. Nicolaus Champagnie haudattiin suuren saattueen kera tuomiokirkkoon.

Turun keskiaikaiset kivitalot olivat usein rappeutuneita 1600-luvulle tultaessa. Toistuvat kaupunkipalot rapauttivat niiden muureja niin, että niistä sortui osia kadulle ihmisten päälle. Raati määräsi useita taloja purettavaksi 1650-luvulla ja se koitui myös Vanhan Hakolan kohtaloksi. Vuoden 1656 suurpalon jälkeen tontin läpi päätettiin vetää uusi Suuri Kirkkokatu torilta tuomiokirkolle. Talon purkamisen suorittivat vuonna 1657 kaupungin laivamiehet ja he saivat purkamansa tiilet työpalkakseen.

Gabriel Kurck sai laajan koulutuksen ajan korkea-aatelisten perheiden poikien tavoin. Hän valmistui vuonna 1654 filosofian maisteriksi Oxfordista ja yleni urallaan maaherraksi. Gabriel antoi järjestää elämänsä loppuun kiitosjumalanpalveluksen pelastumisensa johdosta joka vuosi onnettomuuden vuosipäivänä. Gabriel Kurck kuoli omistamassaan Vesilahden Laukon kartanossa vuonna 1712.

Teksti: Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Hausen, Reinhold 1906: Landshöfdingen Friherre Gabriel Kurcks lefnadsminnen upptecknade af honom själf. Helsingfors.

Lagerstam, Liisa 2008: Laukon Herra Gabriel Kurck (1630-1712). Laukko Historicum. Vammala.

Toropainen, Veli Pekka 2001: Porvarisvaimo Karin Hakola ja hänen perheensä 1500- ja 1600-lukujen Turussa. Genos 4•2001. Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja. Vuosikerta 72. Helsinki.

Turun hovioikeudessa on säilynyt kuitteja henkilökunnalle maksetuista ”joulurahoista”. Kuitteja löytyy 1800-luvun loppuvuosilta lähtien aina 1950-luvulle asti, ja niiden perusteella joulurahaa on saanut ainakin ns. tukihenkilöstö. Esimerkiksi jouluna 1932 on maksettu yhdeksälle puhtaaksikirjoittajalle ja neljälle vahtimestarille kullekin 600 markkaa, kun taas hovioikeuden siivoojat (kaksi kappaletta) ja puunhakkaaja ovat saaneet tyytyä 200 markkaan.

Varhaisimmissa kuiteissa joulurahan saaja on useinkin katsonut parhaaksi ilmaista kiitollisuutensa rahasummasta, ja kuvan esimerkissä lahja on vastaanotettu jopa ”nöyrimmästi kuitaten”. Myöhempinä vuosina on riittänyt pelkkä puumerkki valmiiseen nimilistaan. Nykyään joulurahaa ei makseta, ja henkilökunnan kielenkäyttökin on asiallisen arkipäiväistä.

Teksti: Pauliina Ruusu

Pyhäinpäivän ympärillä julkaisemme sarjan Veli Pekka Toropaisen blogikirjoituksia, joissa tutustutaan Turun hovioikeuden virkamiesten hautamuistomerkkeihin.

Hovioikeudenneuvos, ritari ja komentaja Karl Werner Björkman syntyi 16. elokuuta 1837 Porissa. Hän kuoli 4. elokuuta 1894 Naantalissa. Hänen vanhempansa olivat August Wilhelm Björkman ja Mathilda Calixta Silfverberg. August Björkman kuului yhteen Porin vanhimmista ja arvostetuimmista kauppiassuvuista ja hän perusti yhdessä Karl Fredrik Rosenlewin kanssa Björkman & Rosenlevin kauppahuoneen.[1]

Karl Werner Björkman valmistui varatuomariksi vuonna 1863. Hänet nimitettiin vuonna 1888 hovioikeudenneuvokseksi Turun hovioikeuteen. Hän toimi vuodesta 1889 myös Suomen Talousseuran puheenjohtajana.[2]

Björkmanin puoliso Aina Kristina Wilhelmina Ithimaeus syntyi 7. maaliskuuta 1846 Lemussa ja kuoli 1 joulukuuta 1920 Turussa. Hänen vanhempansa olivat lääninkamreeri ja kollegiasessori Urik Ithimaeus ja Sofia Margareta Lode. Samaan hautaan on haudattu pariskunnan seitsemästä lapsesta eversti ja Pyhän Yrjön ritarikunnan ritari Herman Björkman, joka syntyi 23. elokuuta 1868 ja kuoli 15. toukokuuta 1937.[3]

Björkmanin hautamuistomerkki muistuttaa patsaiden jalustaa tai esimerkiksi läheisellä Turun Pyhän Katariinan hautausmaalla olevan prokuraattori Matthias Caloniuksen muistomerkin jalustaa, jolta puuttuu varsinainen muistokivi. Björkmanin hauta ei nouse korkealle, mutta antaa silti kokonsa vuoksi lähestyjälle tunteen, että sen alla lepää merkittävä henkilö. Henkilötiedot on kaiverrettu kolmikerroksisen muistomerkin huipulle.

Teksti: Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Autio, Veli-Matti, Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899: Karl Werner Björkman. Verkkojulkaisu https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=17525. Luettu 28.6.2021

Kotivuori, Yrjö 2005. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Ulrik Ithimaeus. Verkkojulkaisu https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=12314. Luettu 28.6.2021.

Satakunnan Museo. Näyttelyt, Teollisuustyön jäljillä. August Wilhelm Björkman (1799-1860). https://www.pori.fi/satakunnan-museo/nayttelyt/verkkonayttelyt/teollisuustyon-jaljilla/1809-1856-laivanvarustajien-6. Luettu 28.6.2021.

[1] Satakunnan Museo, Teollisuustyön jäljillä.

[2] Autio, Karl Werner Björkman.

[3] Kotivuori 2005, Ulrik Ithimaeus.

Pyhäinpäivän ympärillä julkaisemme sarjan Veli Pekka Toropaisen blogikirjoituksia, joissa tutustutaan Turun hovioikeuden virkamiesten hautamuistomerkkeihin.

Turun hovioikeuden hovioikeudenneuvos Gustaf Mauritz Tenlén syntyi 6. joulukuuta 1841 Marttilassa tilanomistaja Gustaf Adolf Tenlénin ja Charlotta Zirckin poikana. Hän valmistui varatuomariksi vuonna 1869. Turun hovioikeuden hovioikeudenneuvoksena hän toimi vuosina 1899-1910. Hän oli tosin poliittisista syistä erotettuna tästä tehtävästä vuosina 1903-1907. Tenlén kuoli Turussa 29. syyskuuta 1919.[1]

Tenlén toimi appensa Gustaf Adolf Lindblomin tavoin aktiivisesti myös suomalaisen teollisuuden parissa, sillä hän oli vuodesta 1891 kuolemaansa osakkaana ja myöhemmin pääomistajana Antskogin Verkatehdas Osakeyhtiössä. Hänen ensimmäisen avioliiton poikansa ja ainoa lapsensa Gustaf Adolf Tenlén jatkoi pääomistajana kuolemaansa vuoteen 1954.[2]

Tenlénin ensimmäistä puolisoa Anna Maria Lindblomia, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1881 ja joka kuoli jo seuraavana vuonna, ei mainita ruotsinkielisessä hautakivessä. Anna Marian vanhemmat olivat turkulainen kauppaneuvos ja teollisuusmies Gustaf Adolf Lindblom ja Maria Lovisa Indrén. Tenlén avioitui uudelleen vuonna 1887 ensimmäisen vaimonsa sisaren Bertha Lovisa Lindblomin kanssa. Tämä toinen, vuonna 1930 kuollut puoliso, mainitaan hautakivessä.[3]

Hovioikeudenneuvos Tenlénin ja hänen toisen puolisonsa hautakivi on muotoiltu 1800-luvulla ja seuraavan vuosisadan alussa suosittujen kertaustyylien muotokielen mukaisesti. Kun Egyptistä tuotiin Eurooppaan 1700-luvulta lähtien runsaasti muinaisten valtakuntien haudoista löydettyjä esineitä, päätyivät niiden muodot myös Euroopassa valmistettuihin esineisiin.

Vain kolme vuotta hovioikeudenneuvoksen kuoleman jälkeen egyptomania sai lisää tuulta purjeisiinsa, kun Kuninkaiden laaksosta löydettiin faarao Tutankhamonin hauta vuonna 1922. Tenlénin hautakivi esittää muinaisen Egyptin temppelin ovea, jollaisia on esimerkiksi Luxorin Karnakin temppelissä. Ovea koristavat Horus-haukan tai jopa tämän jumaluuden äidin jumalatar Isiksen siivet. Niiden välissä on Horuksen symboli aurinko. Kuviolla viitataan ilmeisesti muinaisen Egyptin tavoin jumalyhteyteen ja jumalan suojelukseen, mutta tässä tapauksessa kristityn Jumalan.[4]

Teksti: Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Akatemiasampo. Suomalaiset akateemiset henkilöt 1623-1899. Tenlén, Gustaf Mauritz (1841-1919). https://akatemiasampo.fi/fi/people/page/p18109/table. Luettu 27.6.2021. Luettu 27.6.2021.

Autio, Veli-Matti: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1988. Gustaf Mauritz Tenlén. Verkkojulkaisu https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=18109. Luettu 28.6.2021.

Yritys- ja pörssihistoriaa. Antskogin Verkatehdas Osakeyhtiö. https://www.porssitieto.fi/yhtiot/lisaa/antskog.shtml. Luettu 27.6.2021. Luettu 27.6.2021.

Wikipedia. Gustaf Adolf Lindblom. https://fi.wikipedia.org/wiki/Gustaf_Adolf_Lindblom. Luettu 27.6.2021.

Wikipedia. Horus. https://fi.wikipedia.org/wiki/Horus. Luettu 27.6.2021.

Wikipedia. Isis. https://fi.wikipedia.org/wiki/Isis. Luettu 27.6.2021.

[1] Autio, Gustaf Mauritz Tenlén.

[2] Yritys ja pörssihistoriaa, Antskogin Verkatehdas Osakeyhtiö.

[3] Akatemiasampo. Tenlén, Gustaf Mauritz (1841-1919); Wikipedia, Gustaf Adolf Lindblom.

[4] Wikipedia, Horus; Isis.

Pyhäinpäivän ympärillä julkaisemme sarjan Veli Pekka Toropaisen blogikirjoituksia, joissa tutustutaan Turun hovioikeuden virkamiesten hautamuistomerkkeihin.

Tutustuimme sarjan ensimmäisessä osassa Turun hovioikeuden presidentti Gustaf Waldemar von Hellensiin eli Valde Hirvikantaan, joka oli virassa ennen murhaansa vain osan vuotta 1911. Jo hänen isänsä Lars Theodor von Hellens oli toiminut samassa tehtävässä vuosina 1884-1896. Perheestä tuli kaikkiaan kolme tätä virkaa hoitanutta miestä.[1]

Hovioikeuden presidentti Lars Theodor von Hellensin ja Johanna Maria Augusta af Heurlinin nuorempi 22. marraskuuta 1879 Helsingissä syntynyt poika Albert Alexander von Hellens oli seuraava perheenjäsen, jolle tämä tehtävä lankesi. Hän aloitti työuransa vuonna 1903 valmistuttuaan varatuomariksi Turun tuomiokapitulin sihteerinä. Tätä tehtävää hän hoiti vuoteen 1917, jolloin hänet nimitettiin Turun ja Porin läänin väliaikaiseksi maaherraksi. Jo samana vuonna hän siirtyi Kuopion läänin maaherraksi, josta virasta hän siirtyi vuonna 1919 Hämeen läänin maaherraksi viipyen tehtävässä vuoteen 1930.[2]

Albert von Hellens osallistui myös politiikkaan. Säätyvaltiopäivillä 1904-1905 hän edusti sukuaan aatelissäädyssä ja myöhemmin Edistyspuolueen jäsenenä hän oli sisäministerinä Erichin hallituksessa vuosina 1920-1921, vuonna 1922 oikeusministerinä Vennolan toisessa hallituksessa sekä samassa tehtävässä vuosina 1924-1925 Ingmanin toisessa hallituksessa. Vuonna 1930 hänestä tuli oikeuskansleri ja hoidettuaan tehtävää lyhyen aikaa hänet nimitettiin 3. toukokuuta samana vuonna Turun hovioikeuden presidentiksi ja samalla valtakunnanoikeuden jäseneksi. Hän erosi presidentin virasta 22. marraskuuta 1949 vain joitakin kuukausia ennen kuolemaansa.[3]

Albert von Hellens kuoli 2. huhtikuuta 1950 ja hänet haudattiin Turun vanhalle hautausmaalle. Hänen kuolemansa sattui aikakaudelle, jolloin suurista ja näyttävistä hautakivistä oltiin jo suureksi osaksi luovuttu. Von Hellensin kivi on yksinkertainen, mutta korkea. Ajan tavan mukaan edesmenneille on kuitenkin annettu titteli ja lisäksi suvun vapaaherrallisuus on mainittu. Kiven teksteissä on käytetty kirjainten muotona fraktuuraa, joka oli jo sen pystyttämisen aikaan harvinaista. Sen muodossa lienee ajateltu hänen lapsiaan, jotka oli tarkoitus laskea vanhempiensa jälkeen samaan hautaan.

Von Hellensin puoliso Maja Oihonna von Hellens, omaa sukua af Ursin, laskettiin samaan hautaan vuonna 1972. Pariskunnan neljästä lapsesta yliopettaja Maj Seidi von Hellensin nimi kaiverrettiin kiveen kaksi vuotta myöhemmin. Pojista Turun kirurgisen sairaalan ylilääkärinä toiminut ja vuonna 1984 kuollut kirurgian professori Arno Albert von Hellens ja hänen vuonna 1992 edesmennyt puolisonsa Inkeri Astrid von Hellens saivat samasta haudasta leposijansa.[4]

Teksti: Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Bergroth, Arne 1973: Turun hovioikeuden presidentit, jäsenet ja virkamiehet 1923-1973. Turun hovioikeus 1623-1973. Toimittanut Yrjö Blomstedt. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.

Wikipedia. Albert von Hellens. https://fi.wikipedia.org/wiki/Albert_von_Hellens. Luettu 27.6.2021.

Wikipedia. Arno Albert von Hellens. https://fi.wikipedia.org/wiki/Arno_Albert_von_Hellens. Luettu 27.6.2021.

[1] Wikipedia, Albert von Hellens.

[2] Ibid.

[3] Bergroth 1973, 273; Wikipedia, Albert von Hellens.

[4] Wikipedia, Albert Alexander von Hellens; Arno Albert von Hellens.

Pyhäinpäivän ympärillä julkaisemme sarjan Veli Pekka Toropaisen blogikirjoituksia, joissa tutustutaan Turun hovioikeuden virkamiesten hautamuistomerkkeihin.

Turkuun vuonna 1623 perustetun hovioikeuden presidentit, varapresidentit ja asessorit kuuluivat kaupungin parhaisiin piireihin yhdessä raadin jäsenten ja tuomiokapitulin, lääninhallinnon sekä akatemian korkeampien virkamiesten kanssa.

Useat hovioikeuden korkeista virkamiehistä haudattiin 1700-luvun loppupuolelle asti Turun tuomiokirkkoon. Kun Turun tuomiokirkkoa ympäröineelle kaupungin hautausmaalle valittiin 1800-luvun alkuvuosina uusi paikka Kaarinan Skanssilta, siirtyivät heidänkin tulevat hautapaikkansa tälle nykyiselle Turun vanhalle hautausmaalle, joka tunnettiin aluksi Skanssin hautausmaana.

Vanhimpia hautoja 1800-luvun alusta on säilynyt hautausmaalla vain vähän, mutta myöhemmin 1800-luvun ja 1900-luvun mittaan pystytettyjä hovioikeuden virkamiesten hautapaasia on edelleen mahdollista käydä katsomassa. Niissä tulevat esille näiden virkamiesten sosiaalinen asema sekä hautamuistomerkkien muuttuminen aikojen saatossa.

Tutustumme tässä blogin sarjassa joihinkin näistä hautamuistomerkeistä. Kävin muistelemassa tässä mainittuja virkamiehiä teidänkin puolestanne, mutta voitte tehdä niin itse käydessänne hautausmaalla. Osa vanhan hautausmaan viehätystä on kivien monimuotoisuus ja niihin kaiverretut tekstit, jotka kertovat jotakin niiden alla lepäävien ihmisten elämästä.

Käydäänpä ensimmäisenä muistelemassa hovioikeuden presidentti Valde Hirvikantaa. Gustaf Waldemar von Hellens syntyi 17.3.1863 Turussa ja kuoli 2.10.1911 Turussa. Hänen isänsä Lars Theodor von Hellens (1826-1896) teki pitkän virkauran ja päätti sen toimimalla vuodesta 1884 kuolemaansa vuoteen 1896 Turun hovioikeuden presidenttinä. Myös Hirvikannan äiti Johanna Maria Augusta af Heurlin (1840-1918) kuului merkittävään turkulaiseen sukuun. Kun isä korotettiin vuonna 1895 vapaaherraksi, peri poika tämän aatelisarvon. Suomenmielinen vapaaherra Gustaf Waldemar von Hellens suomalaisti sukunimensä vuonna 1906 Hirvikannaksi, ja käytti sen mukaan etunimeään muodossa Valde.[1]

Hirvikanta oli valmistunut varatuomariksi vuonna 1890 ja hänet nimitettiin Turun tuomiokapitulin sihteeriksi, jossa toimessa hän oli vuoteen 1903. Kun Turun hovioikeuden jäsenet erotettiin viroistaan venäläistämiskaudella, nimitettiin Hirvikanta tilalle hovioikeudenneuvokseksi. Vuonna 1905 hänet nimitettiin lisäksi prokuraattoriksi.[2]

Myöntyväisyyssuuntaa, jonka jäsenet suhtautuivat maltillisesti Suomen venäläistämiseen, edustanut Hirvikanta nimitettiin 1910 Turun hovioikeuden varapresidentiksi ja seuraavana vuonna presidentiksi. Hän oli ollut vuoteen 1906 säätyvaltiopäivillä aatelissäädyn edustajana, ja toimi niiden lakkauttamisen jälkeen vuonna 1909 suomalaisen puolueen kansanedustajana. Hän oli muutenkin aktiivisesti mukana politiikassa, sillä hän toimi Turun kaupunginvaltuuston jäsenenä ja Kuusiston kuntakokouksen esimiehenä saarella sijaitsevan kartanonsa Räfsnäsin omistajana. Hän oli myös perustamassa sanomalehti Uusi Auraa.[3]

Hirvikanta oli vasta äskettäin valittu hovioikeuden presidentiksi, kun kauppa-apulainen Bruno Forsström ampui hänet presidentin lähtiessä saunaan nykyisen Yliopistonkadun varrella sijainneesta kodistaan illalla 2. lokakuuta 1911. Ruotsinkielisen murhaajan motiiveissa nähtiin hänen vihansa suomalaismielisyyteen ja sitä edustaneeseen Hirvikantaan, suurempi salaliitto venäläisvallan edustajia vastaan sekä runsaan alkoholinkäytön aiheuttama äkillinen päähänpisto. Joka tapauksessa Hirvikannan hautajaiset muodostuivat suureksi surujuhlaksi, kun vainaja saatettiin Turun hautausmaalle.[4]

Hänen hautakivensä kertoo omaa tarinaansa presidentin yllättävän poismenon aiheuttamasta surusta. Hirvikannan jugendin ja kansallisromantiikan muotokielen mukaisessa hautamuistomerkissä, joka kertoo Hirvikannan suomenmielisyydestä, on kuvattuna kaksi surevaa ihmisfiguuria. Hirvikannan pyöreää reliefiä ympäröivät puolestaan kiveen hakatut piikkiohdakkeet. Samaan hautaan laskettiin vuonna 1965 Hirvikannan puoliso Antoinette, kuten myös eri aikoina kolme heidän viidestä lapsestaan.

Teksti: Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Geni. Johanna Maria Augusta af Heurlin. https://www.geni.com/people/Johanna-Maria-Augusta-von-Hellens/6000000000520453339. Luettu 26.2.2021.

Turun Kansallisseura. Valde Hirvikannan CV. https://turunkansallisseura.fi/wp-content/uploads/Hirvikannaksen-CV.pdf. Luettu 26.6.2021.

Wikipedia. Lars Teodor von Hellens. https://fi.wikipedia.org/wiki/Lars_Teodor_von_Hellens. Luettu 26.6.2021.

Wikipedia. Valde Hirvikanta. https://fi.wikipedia.org/wiki/Valde_Hirvikanta. Luettu 26.6.2021.

[1] KA, Turun tuomiokirkkoseurakunnan kastetut 1863; Geni, Johanna Maria Augusta af Heurlin; Turun Kansallisseura, Valde Hirvikanta; Wikipedia, Lars Teodor von Hellens.

[2] Turun Kansallisseura, Valde Hirvikannan CV; Wikipedia, Valde Hirvikanta.

[3] Turun Kansallisseura, Valde Hirvikannan CV; Wikipedia, Valde Hirvikanta.

[4] Wikipedia, Valde Hirvikanta.

Per Wigelius (aat. Ekenberg), Olof Bure ja Daniel Gyldenstolpe. He kaikki kolme toimivat tuomareina Turun hovioikeudessa 1600-luvulla. Oikeuden jakamisen lisäksi heitä yhdisti se, että he olivat nuoruusvuosinaan matkanneet ulkomaille opiskelemaan. Ulkomailla opiskelu olikin varsin yleistä 1600-luvun laki- ja hallintomiehille, eivätkä edellä mainitut miehet suinkaan olleet ainoat Turun hovioikeuden tuomarit, jotka olivat lähteneet hakemaan oppia meren takaa.

Kun Turun hovioikeutta oltiin perustamassa vuonna 1623, oli ensimmäiseksi ratkaistava, ketkä nimitettäisiin uuteen tuomioistuimeen tuomareiksi. Tämä ei ollut aivan helppo tehtävä, sillä 1600-luvun alun Ruotsissa ei ollut koulutettua lakimieskuntaa valmiina astumaan palvelukseen. Pohjanlahden toisella puolen Tukholmassa tilanne oli ollut vastaavanlainen vuonna 1614, kun Svean hovioikeus perustettiin. Koulutetuista juristeista oli pulaa, eikä vasta toimintansa uudelleen käynnistänyt Uppsalan yliopisto kyennyt vielä vastaamaan kysyntään.

Turun hovioikeuden tuomarikunta jakautui kahteen luokkaan: aateliseen luokkaan ja oppineeseen luokkaan. Oppineiden tuomareiden tuli olla ”oppineita ja lakia tuntevia rehellisiä miehiä” (lärde och laghfarne ährlige män). Oppineilta tuomareilta ei siis edellytetty oikeudellista yliopistokoulutusta. Sen sijaan oppineisuus- ja laintuntemusvaatimus oli jätetty varsin epämääräiseksi. Se on ymmärrettävää, sillä yliopistokoulutettuja juristeja ei ollut 1600-luvun alkuvuosikymmeninä vielä juurikaan saatavilla. Liian tiukoilla pätevyysvaatimuksilla tuomioistuinta ei välttämättä olisi saatu täysilukuiseksi.

Turun hovioikeuden aloittaessa toimintansa vuonna 1623 se ei voinut juurikaan kehuskella tuomareidensa oppineisuudella. Hovioikeuden presidentti Nils Bielke (1569–1639) oli toki suorittanut yliopisto-opintoja Rostockissa ja Sienassa, ja puolet muista aatelistuomareista oli myös matkannut ulkomaille opiskelemaan, mutta ns. oppineen luokan tuomareista yksikään ei ollut opiskellut yliopistossa – ei ulkomailla, eikä kotimaassa. Heidän oikeudellinen osaamisensa perustui käytännön kokemukseen esimerkiksi lainlukijoina. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti ja uusien virkanimitysten myötä Turun hovioikeus oli jo 1630-luvulla huomattavasti oppineemmissa käsissä. Vuonna 1633 oppineen luokan yhdeksästä tuomarista kahdeksan oli suorittanut opintoja kotimaisessa ja/tai ulkomaisessa yliopistossa. Vuosisadan kuluessa kotimaiset yliopistot kasvattivat merkitystään, mutta edelleenkään ei ollut tavatonta opiskella myös ulkomailla. Vasta 1600-luvun lopulla hovioikeustuomareiden ulkomaiset opintomatkat vähenivät selvästi ja seuraavalla vuosisadalla ne loppuivat miltei kokonaan.

Mitä alussa mainittujen kolmen tuomarin – Wigeliuksen, Buren ja Gyldenstolpen – ulkomaanopinnoista sitten tiedetään? Per Wigelius (1603–1677) oli poikkeuksellisen pitkälle kouluttautunut tuomari Turun hovioikeudessa. Opiskeltuaan Uppsalassa Wigelius oli lähtenyt jatkamaan opintojaan ulkomaille. Hän kirjoittautui opiskelijaksi Leidenin yliopistoon vuonna 1627 ja uudelleen 1630. Seuraavana vuonna hänelle myönnettiin oikeustieteen tohtorin arvo Frankfurtin yliopistosta. Tutkinnon suorittaminen ei ollut ruotsalaistuomareiden keskuudessa tuossa vaiheessa vielä kovin yleistä. Palattuaan Ruotsiin Wigelius toimi pari vuotta Turun hovioikeuden sihteerinä, kunnes hänet vuonna 1633 nimitettiin ylimääräiseksi asessoriksi. Vuonna 1649 Wigelius aateloitiin nimellä Ekenberg ja seuraavana vuonna hänestä tuli vakituinen asessori Turun hovioikeuteen. Per Wigelius oli myös osa Suomen kenraalikuvernöörin Per Brahen klienttiverkostoa, mistä oli varmasti etua hänelle virkojen tavoittelussa.

Siinä missä Wigelius oli saanut oikeudellisen koulutuksen, oli Olof Buren (1578–1655) tausta lääketieteessä. Olof Bureus oli aloittanut opintonsa Uppsalassa ja jatkanut niitä Baselin yliopistossa, josta hän valmistui lääketieteen tohtoriksi vuonna 1611. Hän työskenteli ensin Itä-Götanmaan herttuan Juhanan henkilääkärinä, mutta eteni sittemmin Kustaa II Adolfin henkilääkäriksi vuonna 1618. Bureus oli matemaattisestikin lahjakas ja toimi hetken aikaa veljensä tapaan myös kartografina ja maanmittarina. Vuonna 1621 hänet aateloitiin nimellä Bure. Lääkärin ja kaupunkisuunnittelijan tehtävistä Bure siirtyi hallintotehtäviin: ensin Tukholman pormestariksi ja vuonna 1633 Turun hovioikeuden varapresidentiksi. Bure on esimerkki aikansa polyhistorista. Hän oli oppinut monipuolisesti ja työskenteli niin lääkärinä, kaupunkisuunnittelijana kuin tuomarinakin. Bure ei suinkaan ollut ainoa lääkäritaustainen hovioikeustuomari. Myös Svean ja Götan hovioikeuksista löytyi 1600-luvulla lääkäritaustaiset tuomarit. Ansiokas toiminta kuninkaan henkilääkärinä varmasti takasi maineen luotettavana miehenä.

Daniel Gyldenstolpe (1645–1691) oli Turun akatemian oikeustieteen professorin ja hovioikeuden asessorin Mikael Wexioniuksen (1609–1670) poika. Wexionius oli aateloitu vuonna 1650, joten Danielista oli tullut aatelispoika jo 5-vuotiaana. Opiskeltuaan ensin Turussa Daniel Gyldenstolpe aloitti Euroopan opintoturneensa 1660-luvun lopulla. Matkansa aikana Gyldenstolpe kiersi Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Espanjassa, Englannissa ja Hollannissa. Pitkät matkat läpi Euroopan olivat tyypillisiä aatelisnuorukaisille. Todennäköisesti Gyldenstolpe opiskeli matkallaan useampia yleissivistäviä aineita ja tutustui eri maiden kulttuureihin ja nähtävyyksiin. Ei ole tiedossa, mitä ja missä hän tarkalleen opiskeli, mutta on mahdollista, että – isänsä tavoin – Gyldenstolpe olisi perehtynyt myös oikeuteen jossain vaiheessa opintojaan. Palattuaan Ruotsiin hänet nimitettiin Turun hovioikeuden aatelisluokan asessoriksi vuonna 1670, ja tuota virkaa hän hoiti kuolemaansa saakka vuonna 1691.

Turun hovioikeuden perustamisen aikaan ei ollut itsestäänselvyys löytää koulutettuja juristeja hoitamaan tuomarin tehtäviä. Läpi 1600-luvun oli varsin tyypillistä, että tuomarit olivat opiskelleet ulkomaisissa yliopistoissa. Vaikka he työskentelivät oikeushallinnossa, ei ollut mitenkään itsestään selvää, että he olivat aina opiskelleet oikeustiedettä. Aatelistuomareiden koulutustaustaan kuului usein monia eri aineita historiasta valtio-oppiin ja kielistä oikeustieteeseen. Toisaalta tuomariksi saattoi ponnistaa vaikkapa lääkäritaustalla. Vuosisadan jälkipuolella tuomareiden koulutus rupesi kuitenkin keskittymään vahvemmin juuri oikeuteen ja 1700-lukua lähestyttäessä myös ulkomaanopinnot alkoivat hiljalleen hiipua kotimaisten yliopistojen tason parantuessa.

Teksti: Marianne Vasara-Aaltonen

Lähteitä:

Forsius, Arno. ”Olof Bure (1578–1655) – lääkäri ja kuninkaan virkamies”, Lääkärilehti 24/1996.

Hakanen, Marko. Vallan verkostoissa: Per Brahe ja hänen klienttinsä 1600-luvun Ruotsin valtakunnassa. Jyväskylä 2011.

Kostet, Juhani. Bure, Olof. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997–.

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Daniel Gyldenstolpe. Verkkojulkaisu 2005<https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=743>.

Vasara-Aaltonen, Marianne. “From Well-travelled ‘Jacks-of-all-trades’ to Domestic Lawyers: The Educational and Career Backgrounds of Svea Court of Appeal Judges 1614–1809”, teoksessa The Svea Court of Appeal in the Early Modern Period: Historical Reinterpretations and New Perspectives (toim. Mia Korpiola). Tukholma 2014.

Vasara-Aaltonen, Marianne. Learning Law and Travelling Europe: Study Journeys and the Developing Swedish Legal Profession, c. 1630–1800. Leiden – Boston 2020.

Westerlund, A.W. Turun hovioikeuden presidentit, jäsenet ja virkamiehet 1623–1923. Turku 1923.