Tuomas Räsänen

Mietit varmaan, että onpa typerä otsikko. Sori siitä, ja joka tapauksessa syy siihen selviää tuonnempana. Moiset latteudet sitä paitsi sopivat ajankohtaan, niitähän lentelee yhtenään Arkadianmäelle himoavien suista.

Kaikkien latteuksien keskellä on toki ollut ilo havaita, että ilmastosta on puhuttu enemmän kuin koskaan aiemmin. Melkein kaikki tuntuvat olevan hellyttävän yksimielisiä siitä, että ongelma ratkaistaan. Ympäristöhistorioitsijana voisin tietenkin valittaa, että miksi vasta nyt – jos edes nyt.

Jo 1980-luvulla kansainvälinen yhteisö oli neuvotteluissa lähellä sopimusta ilmastoa lämmittävien päästöjen vähentämisestä, ja tieto tarvittavista toimenpiteistä on ollut olemassa siitä lähtien. Nyt ei puhuta kuitenkaan siitä, eikä puhuta siitäkään, että ilmaston varjolla näyttävät muut ympäristömuutokset – niin globaalit kuin lokaalitkin – jäävän unohduksiin, tai niistä puhutaan vain alisteisena ilmastokysymykselle.

Ei ole monikaan ollut vaalipuheissa huolissaan Itämerestä tai lajikadosta. Päinvastoin johtavat poliitikot ehdottavat ilmastonmuutoksen torjumisen varjolla toimenpiteitä, jotka hävittäisivät entisestään Suomen näivettyviä luonnonvaraisten eläinten kantoja. Ja kuitenkin ympäristöongelmat liittyvät peruuttamattomasti toisiinsa. Kun puhutaan yhdestä, pitäisi puhua myös toisesta – ylipäänsä ihmisen luontosuhteesta.

Kuten ilmastonmuutokseen, myös muihin viheliäisiin ympäristöongelmiin pätee se, että me todellakin jo tiedämme, mitä pitäisi tehdä. Ongelma on, että me emme tiedä, miten sen tekisimme kansalaisten hyväksymällä tavalla. Minulla on ehdotus: kysytään humanisteilta ja yhteiskuntatieteilijöiltä. Ei sentään, ei ole humanisteilla yksin hallussaan viisastenkiveä, hyvä jos sen murusia.

Viheliäisten ympäristöongelmien ratkaisu vaatii esimerkiksi teknisiä ratkaisuja, joista minulla ei ole aavistustakaan. Kerran yritin tunkea VHS-kasettia Betamax-nauhuriin pitkittäin. Tai no, en se minä ollut, mutta yksi humanisti kuitenkin. Joka tapauksessa siitä on jo kauan, eikä se muutenkaan liity tähän. Tarkoitan vain, ettei minulla, humanistilla, ole aavistustakaan, miten ilmakehästä on mahdollista imeä hiiltä tai mihin kipsiä pitäisi laittaa. Enhän minä googlettamatta edes tiedä, mitä on kipsi. Mutta juuri siksi nämä ongelmat ovat viheliäisiä: ne eivät ratkea vain kipsillä ja vempaimilla.

Onneksi molemmissa turkulaisissa yliopistoissa tämä on ymmärretty; on ymmärretty se, mitä presidenttimme 13 vuoden takaisissa presidentinvaaleissa julisti: vastakkainasettelun aika on ohi. Niinistö ei ehkä ollut aivan tosissaan, toivottavasti Turun yliopisto on.

Tiedekulttuurien välisen kärhämän jotenkin ymmärsi silloin, kun postmodernistit piehtaroivat omassa verbaalinäppäryydessään. Nykypäivän globaalimuutoksen edessä se on syvä järjettömyys, koska tarvitsemme kaikki mahdolliset voimat, jotta emme menetä maapalloa. Ja mikä on parempi kohde aloittaa aito yhteistyö kuin kotoinen Itämeremme – meri, jota nyt jo viiden vuosikymmenen ajan on pidetty maailman saastuneimpana merenä ja jonka ympäristön tilaa on pyritty yhtä kauan elvyttämään.

Sekä Turun yliopisto että Åbo Akademi ovat vuoden 2018 aikana polkaisseet käyntiin vahvan lisäpanostuksen monitieteiseen merentutkimukseen, jonka yhtenä keskeisenä osana on tuottaa tieteellistä tietoa Itämeren ympäristömuutoksista niin ekologisesta kuin inhimillisestä näkökulmasta. Tätä kautta mereen ja merenkulkuun keskittyvä profilaatio linkittyy myös globaalimuutokseen. Ensimmäisenä ja yhtenä pahiten saastuneista meristä Itämeri voi toimia aikakoneena[1] paitsi ympäristömuutosten ennakoimisessa maailman muilla merillä, myös sen suhteen, miten merellisiä muutoksia on pyritty hallitsemaan ja miten ihmiset ovat nuo muutokset kokeneet ja niihin sopeutuneet; millaiset politiikat saattavat toimia ja millaiset tuskin toimivat; millaisia keinoja ihmiset hyväksyvät ympäristön suojelemiseksi ja miksi he joskus pukevat keltaiset liivit päälleen ja nousevat barrikadeille.

Vuoden 2018 aikana meriprofilaatio on jalkautunut Turun yliopiston puolella luonnontieteelliseen, kauppatieteeliseen ja humanistiseenkin tiedekuntaan; Åbo Akademissa keskitytään hieman erilaisin painotuksin luonnontieteisiin, kauppatieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin.

Omalla kohdallani työ on vasta aivan alussa, niin alussa, että vasta kokoilen joukkoja ja ennen muuta itseäni. Siitä muistuukin mieleeni P.G. Wodehousen luoma erinomainen harrastelijadiktaattori Roderick Spode, se ylväspolvinen englantilainen lordi, joka villitsi omia joukkojaan iskulauseilla kuten ”tomorrow is another day ” ja ”future lies ahead”. Mutta siitä on jo kauan, eikä se muutenkaan liity tähän.

Paitsi että kyllähän se liittyy. Yhteiskunta- ja ulkopolitiikassa pidetään itsestään selvänä, että järkevien päätösten pohjaksi tulee tuntea kulttuuri ja historia. Vain siten voimme muun muassa välttää sen, etteivät kaiken maailman poliitikot pääse kiihottamaan itseään yksinvaltaan, olivat he sitten ammattilaisia tai harrastelijoita. Miksi ympäristökysymykset olisivat tässä mielessä yhtään erilainen politiikan lohko?

Myös ympäristöpolitiikassa järkevien päätösten tueksi tarvitaan ymmärrystä ympäristömuutosten historiasta ja niistä kulttuurisista tekijöistä, joiden vallitessa nuo muutokset ovat syntyneet, sekä siitä, miten ihmiset ovat muutoksiin suhtautuneet.

Kaikessa mattinykäsmäisyydessään lausumaan ”tulevaisuus on edessämme” sisältyy patoamaton optimismi. Sille on katetta vain, jos tieteet onnistuvat hillitsemään ympäristötuhoja – kaikki tieteet yhdessä.

Tuomas Räsänen
Kirjoittaja on kulttuurisen merentutkimuksen apulaisprofessori


[1] Reusch et al. 2018. “The Baltic Sea as a time machine for the future coastal ocean”. Science Advances 4 (5), eaar8195. Kyseisessä artikkelissa kirjoittajina on myös turkulaisia merentutkijoita.



FacebooktwitterFacebooktwitter