Miksi liikkumattomuus ei liikuta?

Istun kokouksessa kirjoittaen läppärillä ylös muistiinpanoja, kunnes tuhahdan turhautuneena mielessäni. Tiedän, että meistä suomalaisista vain noin joka viides aikuinen liikkuu päivittäin riittävästi. Vähäinen fyysinen aktiivisuus, runsas istuminen ja huono kunto aiheuttavat Suomelle eri laskelmien mukaan 3,2 – 7,5 miljardin vuotuiset kustannukset. Tästä tiedosta huolimatta minä ja monet kollegani istumme paikallamme joka viikko lukuisissa kokouksissa, ja kuljemme työmatkat usein omalla autolla.

Miten arjestamme on tullut fyysisesti näin passiivista?

Painotammeko kehittämisessä talous-, eko- vai terveystekoja?

Olemme Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa selvittäneet liikkumattomuuden esteitä yhdessä eri sidosryhmien kanssa. Yksi selkeä arkiliikunnan este on se, että se ei tunnu olevan yhdenkään toimijan prioriteetti. Esimerkiksi kaavoituksessa sekä palvelujen sijoittelussa ja suunnittelussa turvallisuus-, tuottavuus- ja tehokkuuspäämäärät ajavat yleensä arkiliikunnan ja terveyden edistäminen edelle.

Liikkumattomuuden vakavuutta ja sen aiheuttamia kustannuksia ei huomioida laskelmissa. Tyypillistä on myös se, että kehittämisessä ja päätöksenteossa otamme huomioon vain suorat tai lyhytnäköiset hyödyt, jolloin arkiliikunnan tuomat epäsuorat terveyshyödyt jäävät huomiotta.

Myöskään meillä yliopistossa liikkumattomuuden vakavuus ei nouse kehittämisen agendalle. Moni meistä varmasti muistaa sen, kuinka syyskuun lopussa yliopiston hyvinvointiviikosta tulikin pysäköintiviikko, kun uuden Aurum-rakennuksen pysäköintialueen rakentaminen puhututti yliopistolaisia.

Pysäköintialueen rakentamista vastustaneet argumentoivat mielipidettään erityisesti sillä, että ilmastosyistä meitä tulisi kannustaa työmatkapyöräilyyn sekä julkisen liikenteen käyttöön sen sijaan, että lisätään parkkipaikkoja. Pysäköintialuetta puolustavat perustelivat rakentamista kaavamääräyksiin eli julkiseen ohjaukseen vedoten.

Säädösten noudattaminen ja ilmastonmuutoksen hillintä ovat ehdottoman tärkeitä ja painavia seikkoja, mutta tästä huolimatta huomasin harmittelevani itsekseni, miten kyseisessä keskustelussa terveysnäkökulma jäi selvästi vähäiseksi muiden prioriteettien ajaessa sen yli. Miten saisimme liikkumisen hyödyt esiin keskusteltaessa kestävän kehityksen edistämisestä esimerkiksi kaupunkitasolla, taikka yhteisötasolla kuten meillä yliopistossa?

Liikkumaton työkulttuurimme

Meitä työikäisiä pitää työpaikoilla paikallaan myös huono suunnittelu. Esimerkiksi kokoustilojamme ja -tekniikkaa ei ole suunniteltu siten, että ne tukisivat liikkumista, kuten kävellen tai seisten toteutettuja kokouksia. Työtilojen suunnittelussa on tyypillisesti tavoiteltu työn vaivattomuutta ja tehokkuutta, eikä niinkään kannustamista liikkumiseen osana työpäivää.

Ilokseni olen kuitenkin huomannut työpaikallamme sähkösäätöisten työpöytien yleistyneen, mikä helpottaa istumisen ja seisomisen vuorottelua työpäivän aikana. Ja Pylly ylös -kampanjan julisteet ovat jo pidemmän aikaa muistuttaneet meitä taukojumpan tärkeydestä.

Myös me yksilöt ennakkoluuloinemme ja kapeine ajattelutapoinemme jarrutamme arkiliikunnan edistämistä. Monelle meistä on esimerkiksi syntynyt normi siitä, että fyysinen aktiivisuus on irrallinen asia elämässämme. Ajattelemme esimerkiksi, että hikoilu ei kuulu työpaikalle vaan kuntosalille.

Vaikka kevyelläkin liikkeellä on tutkittu olevan terveysvaikutuksia, suhtautuu moni meistä siitä huolimatta liikuntaan suoritteena, jonka täytyy kestää tietyn aikaa ja tapahtua liikuntapaikassa kuten palloiluhallissa tai pururadalla.

Ratkaisuna yhteiskehittäminen?

Uusimmat liikuntasuositukset suosittavat kevyttä liikuskelua sekä taukoja paikallaanoloon useamman kerran tunnissa. Entäpä mikä kannustaisi meitä yliopistossa työskenteleviä liikkuvampiin työnteon muotoihin, kokouskäytäntöihin ja tapoihin kulkea työmatkat?

Liikunnalliselle elämäntavalle löytyy niin paljon esteitä, että niiden ratkaiseminen tuntuu joskus ylitsepääsemättömän vaikealta. Jos esteitä synnyttää niin päätöksenteko, suunnittelu kuin me yksilöt itse omine tunteinemme, tottumuksine ja normeinemme, niin toimeen tulee tarttua monella tasolla. Koska liikkumattomuus on hyvin kompleksinen ja systeeminen haaste, sen ratkaisemiseksi tarvittaisiin yhteiskehittämisen ja yhteistyön kulttuurin kasvattamista työyhteisöissä.

Mitä me yliopistolaiset tunnistaisimme ratkaisuiksi, jotka motivoisivat meitä liikkumaan työpäivän aikana edes hitusen enemmän? Toivoisimmeko esimerkiksi pyöräkatoksia ja parempia sosiaalitiloja työmatkapyöräilyn edistämiseksi? Motivoisiko subventoitu Föli-kortti jättämään oman auton aamulla talliin, jolloin bussipysäkille kävely toisi lisää liikettä päivään? Vai intoutuisimmeko esimerkiksi testaamaan uudenlaisia työpiste- ja teknologiaratkaisuja tai kokouskäytäntöjä istumisen vähentämiseksi työpäivän aikana?

Ennen kaikkea uskoisin, että osallistamisen ja yhteissuunnittelun avulla yliopistossamme kyettäisiin nykyistä paremmin huomioimaan kehittämistyössä ja suunnittelussa erilaisia näkökulmia ja tarpeita, jolloin myös yhteisön kritiikki uudistuksia kohtaan vähenisi.

Yhdessä kehittäen olisi mahdollista ideoida juuri meidän yhteisöömme parhaiten sopivia ratkaisuja, jotka toisivat lisää liikettä ja hyvinvointia työpäiväämme kyseisten ratkaisujen ollessa samalla ilmastoystävällisiä, säädösten mukaisia ja pitkällä aikavälillä todennäköisesti myös taloudellisia.

Ira Ahokas
Kirjoittaja toimii tutkimuspäällikkönä Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa. Ahokas työskentelee koordinaattorina Liikunnallinen elämäntapa kestävän kasvun aikaansaajana (STYLE) -hankkeessa, joka pyrkii lisäämään liikunnan määrää sekä edistämään siirtymistä auton käytöstä kestäviin kulkutapoihin. Hanketta rahoittaa Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN), joka toimii Suomen Akatemian yhteydessä.