Työvoiman liikkuvuus on tärkeä osa eurooppalaista identiteettiä

Liikkuvuus on tunnusomainen piirre ihmislajille. Näin väittää arvostettu historioitsija ja muuttoliiketutkija Patrick Manning teoksessaan Migration in World History (2005). Hänen mukaansa ihmisten siirtyminen paikasta ja kulttuuripiiristä toiseen on oleellinen osa ihmislajin kehityskulkua. Ihmisten muuttoliike voidaan nähdä myös yhtenä historian muutosvoimana, jolla on yhtäaikaisesti paikallisia, alueellisia ja maailmanlaajuisia vaikutuksia. Yksi suurimmista liikkuvuuden motiiveista on muuttaminen työn perässä tai parempien työmahdollisuuksien toivossa.

Turun yliopistolla on vahvat perinteet historiallisessa muuttoliiketutkimuksessa. Käynnissä oleva tutkimushankkeeni ”Liikkuvuuden hallinta esimodernissa Pohjolassa” sijoittuu osaksi tätä tutkimusperinnettä. Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa tarkastelen, miten eri toimijat kuten kruunu, kirkko ja kaupungit pyrkivät kontrolloimaan ihmisten liikkuvuutta Ruotsin valtakunnassa 1600-luvulla. Päähuomio on työperäisessä siirtolaisuudessa ja sen eri muodoissa.

Tutkimuksen yhtenä tavoitteena on analysoida, oliko maallisten toimijoiden migraatiopolitiikka reaktiivista, eli ensisijaisesti reagointia vallitsevaan tilanteeseen, vaiko proaktiivista eli suunnitelmallista pitkällä tähtäimellä. Lisäksi tavoitteena on tutkia käsityöläisammattikuntien roolia liikkuvuuden hallinnassa. Tässä kirjoituksessa valaisen aihettani tarkemmin.

Ruotsin suurvalta-ajalla valtio eli kruunu pyrki voimakkaasti tukemaan kaupunkien kehitystä. Ruotsi oli kuitenkin harvaan asuttu ja maatalousvaltainen kuningaskunta. Lisäksi kaupungistumisaste oli alhainen verrattuna manner-Eurooppaan. Yksi keino edistää kaupunkien kasvua oli tukea kaupunkeihin muuttoa. 1610-luvulla kruunu antoi lukuisia kaupankäyntiä koskevia määräyksiä, joissa sivuttiin myös muuttoliikettä (Stiernman 1747).

Ihmiset, jotka suostuivat muuttamaan pienempiin kaupunkeihin, saivat verovapauksia, jos he jäisivät kaupunkiin pysyvästi ja ryhtyisivät harjoittamaan porvariammattia. Porvariammateiksi laskettiin kauppiaan ja käsityöläisen ammatit. Laivureita, luotseja ja merimiehiä houkuteltiin asettumaan pysyvästi tapulikaupunkeihin myöntämällä heille jopa kuuden vuoden verovapaus, sillä ehdolla, että pysyisivät saman kaupungin asukkaina vielä toiset kuusi vuotta.

Ruotsalaisille porvareille puolestaan määrättiin korkea ulkomaillemuuttovero.  Sen toivottiin hillitsevän maastamuuttoa. Merkantilistisen talousmallin mukaan valtakunta oli yhtä vahva kuin mitä sen käytössä olevat resurssit. Jo ennestään vähäväkisessä valtakunnassa laajamittainen siirtolaisuus ulkomaille olisi ollut katastrofi. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, kuinka tehokkaasti eri määräykset vaikuttivat muuttoliikkeeseen. Erilaisia ulkomaille muuton rajoituksia annettiin läpi 1600-luvun, mikä viittaisi siihen, ettei määräyksillä ollut toivottua tehoa.

Toisaalta historioitsija Martin Anderssonin (2018) mukaan kaupunkiväestön osuus kasvoi 1600-luvulla 1,5 % vuosivauhdilla, mikä kertoo kruunun pyrkimysten onnistumisesta. Pääkaupunki Tukholma laajentui metropoliksi ja sen väkiluku moninkertaistui pitkälti muuttoliikkeen vaikutuksesta. Vaikuttaa siis siltä, että pitkällä tähtäimellä kruunun migraatiopolitiikka onnistui ainakin osittain.

Esimodernissa Euroopassa käsityöläiskisällit olivat yksi suurimmista työnperässä muuttaneista ryhmistä. Suoritettuaan oppipoika-ajan hyväksytysti käsityöläisen urapolkuun kuului työskentely jonkun toisen mestarin alaisuudessa, mielellään eri kaupungissa. Uravaihetta kutsuttiin kisällivaellukseksi tai vaellusajaksi. Vaeltaville kisälleille ammattikunnat järjestivät majoitusta ja työnvälityspalveluita. Ruotsissa vuonna 1621 annetun yleisen ammattikuntasäännön mukaan kisällin piti ensin työskennellä vuosi omalle mestarilleen palkkaa vastaan ja sen jälkeen hänen tuli vaeltaa kaksi vuotta. Vaelluskohteen tai kohteet kisälli sai säännön mukaan valita itse (Bonsdorff 1885). Käytännössä ammattiala, työmarkkinat, kisällin varallisuus sekä perhe- ja sukulaissuhteet vaikuttivat siihen, minne kisälli kulkunsa suuntasi.

Ilman asianmukaisia dokumentteja kisällit tai muutkaan työn perässä kulkeneet eivät saaneet matkustaa. Vaellusaikaa varten kisälli tarvitsi todistuksen, eli kisällikirjeen, jossa oli ammattikunnan vanhimpien oltermannien allekirjoitukset ja sinetti. Lisäksi kisällillä piti olla passi. Molemmat sai ammattikunnalta maksua vastaan. Jos kisälli lähti matkaan ilman passia, olivat oltermannit velvoitettuja kirjoittamaan kohdekaupungin ammattikunnalle kirjeen, jossa he kielsivät kohdekaupungin ammattikuntaa palkkaamasta kyseistä kisälliä. Siinä tapauksessa kisällin oli palattava kotikaupunkiinsa hakemaan matkustusasiakirjat. Monissa ammattikunnissa kisällikirje ja passi olivat yhdistetty yhdeksi asiakirjaksi. Niitä on säilynyt arkistoissa runsaasti, joten suurimmalla osalla kisälleistä dokumentit olivat kunnossa.

Ammattikuntalaitos tunnetaan kaikkialta Euroopan kaupungeista. Muuttoliiketutkimuksen kannalta oleellista on, että kyseessä oli koko Euroopan kattava järjestelmä, joka edesauttoi työvoiman liikkumista. Työn perässä kulkevat kisällit tunsivat järjestelmän ja saattoivat luottaa sen yhteneväisyyteen. Siksi ei olekaan ihmeellistä, että monet Itämeren rannoilta kotoisin olevat käsityöläiset päätyivät Keski-Euroopan suurkaupunkeihin tai etelämmäs Alppien tuntumaan.

Kisälleitäkin suurempi työperäisten siirtolaisten joukko oli palvelusväki. Nuoret naimattomat naiset sekä miehet työskentelivät jonkun aikaa elämästään piikana tai renkinä ennekuin perustivat oman perheen. Itämeren alueen suuret kaupungit houkuttelivat nuoria työnhakijoita. Vuonna 1620 Ruotsin valtiojohto oli edelleen huolissaan työvoimaan karkaamisesta ulkomaille ja palvelusväkeä kiellettiin muuttamasta valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Vuosikymmen myöhemmin Turun porvaristo valitti, kuinka kaikki kynnelle kykenevät piiat ja rengit seilaavat ensimmäisellä mahdollisella laivalla Tukholmaan niin, ettei oman kaupungin porvareille jäänyt kunnollista palvelusväkeä (Bonsdorff 1887). Suurkaupungin vetovoima oli ilmeinen.

Ennen 1800-lukua ei ole saatavilla tarkkoja tilastoja muuttajista. Siksi työperäisten siirtolaisten määrää on mahdotonta selvittää tarkasti. Varmasti voidaan kuitenkin todeta, että työvoiman liikkuvuus oli osa varhaismodernin yhteiskunnan rakenteita. Se ei ollut täysin vapaata vaan kulkijalla piti olla lupa tai työpaikka sovittuna. Luvan sai esimerkiksi edelliseltä tai tulevalta työnantajalta, kirkkoherralta tai maalliselta viranomaiselta (Lövgren 2018).

Yksi Euroopan unionin perusarvoista on ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus. Kuluvana keväänä koronapandemian takia asetetut liikkuvuusrajoitukset ovat vaikeuttaneet siirtotyöläisten ja kaikkien työn vuoksi matkustavien elämää. Ilman asianmukaisia dokumentteja ja lupalappuja rajojen ylitys ei ole ollut mahdollista. Koronarajoitusten purkamisessa onkin kiinnitetty paljon huomioita työmatkaliikenteen uudelleenavaamiseen eri maiden ja paikkakuntien välillä.

Euroopan sisäisessä työvoiman liikkuvuudessa ei kuitenkaan ole kyse pelkästään yksilön oikeuksista, taloudesta tai edes politiikasta. Kyse on pitkästä perinteestä, joka on vuosisatojen kuluessa muovautunut osaksi eurooppalaista identiteettiä.

Maija Ojala-Fulwood
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopiston tutkimuskeskus TUCEMEMSissa (Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies)

Lähteet ja kirjallisuus

Andersson, Martin (2018). Migration i 1600-talets Sverige. Älsborgs lösen 1613‒1618. Universus Academic Press.

Bonsdorff, Carl von (toim.) (1885). Bidrag till Åbo stads historia II: Utdrag ur Åbo stads dombok 1624‒1625. Helsingfors: J. Simelii arvingars tryckerii.

Bonsdorff, Carl von (toim.) (1887). Bidrag till Åbo stads historia IV: Utdrag ur Åbo stads dombok 1624‒1632. Helsingfors: J. Simelii arvingars tryckerii.

Lövgren, Anna-Brita (2018). Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860. Lund: Nordic Academi Press.

Manning, Patrick (2005). Migration in World History. New York and London: Routledge.

Stiernman, Anton von (toim.) (1747). Samling utaf Kongl. bref, stadgar och förordningar angående Sweriges rikes commerce, politie och oeconomie uti gemen, ifrån åhr 1523 in til närvarande tid. Del 1, 1523-1632. Stockholm: Cederholm 1747.