Markku Lehtimäen professoriluento: Kirjallisuus muuttuvassa maailmassa

Markku Lehtimäki aloitti yleisen kirjallisuustieteen professorina toukokuussa 2020. Uusien professorien tehtävään astumista juhlistetaan perinteisesti kaikille avoimilla professoriluennoilla, joilla uudet professorit esittelevät yleiskielisesti omaa tieteenalaansa ja tutkimusaiheitaan. Koronatilanteen vuoksi luennot esitetään toistaiseksi videomuodossa. Alta löytyy Markun professoriluennon videotallenne sekä luennon tekstiversio.

Markku Lehtimäen professoriluento

Kirjallisuus muuttuvassa maailmassa

Kun maailma muuttuu, muuttuvatko myös kirjallisuuden muodot ja esitystavat? Millä tavalla esimerkiksi perinteinen romaani pystyy käsittelemään muuttuvan globaalin ympäristön kysymyksiä? Laajemminkin kyse on kirjallisuuden ja sen lukemisen merkityksestä muuttuvassa maailmassa, joka on pitkälti tekniikan, talouden ja politiikan säätelemää.

Washingtonissa elokuussa 2017 pidetyssä lehdistötilaisuudessa presidentti Sauli Niinistö nosti esiin Suomen roolin Arktisen neuvoston silloisena puheenjohtajana. Niinistö sai arktista aluetta ja mustaa hiiltä koskeville huolenaiheilleen vastineeksi presidentti Donald Trumpin mahtipontisen ja ylevän puheen kristallinkirkkaista vesistä ja kaikkien aikojen puhtaimmasta ilmasta, joka on Yhdysvaltain tavoitteena.

On ilmeistä, että tällaisen puritaanisen kirkkauden ja puhtauden retoriikan taustalla ovat poliittiset, teknologiset ja ennen kaikkea taloudelliset hyötynäkökohdat. Sitran eli Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Kestävä talous -foorumin päätelmissä puolestaan todetaan, että ilmastonmuutos on ihmiskunnan suurin ja tuhoisin markkinahäiriö, mutta että tulevaisuuden menestyjäfirmat tekevät maailman pelastamisesta bisnestä. Huomataan, että talouden puhetavat ovat hallitsevia.

Kirjallisuudentutkimus opettaa meitä lukemaan ympäröivää maailmaa monipuolisesti ja kriittisesti medialukutaidon ja ekologisen lukutaidon hengessä. Se saa meidät kiinnittämään huomiota teksteissä ja representaatioissa esiintyviin arvoihin ja asenteisiin. Siksi kirjallisuuden opiskelu valmentaa muuttuvan maailman tarkaksi ja kriittiseksi tulkitsijaksi. Kirjallisuudentutkimuksen perinteisenä kohteena on kuitenkin ollut kaunokirjallisuus sekä kirjallisuuden näkeminen taiteena. Tätä perinnettä on tärkeää ylläpitää. Kaunokirjallisuus, kuten romaani, esittää haasteita ja tarjoaa elämyksiä. Se saa meidät taiteellisen muotonsa kautta pohtimaan vaikeita eettisiä kysymyksiä, joihin ei voi olla suoria vastauksia.

Kaunokirjallisuus myös pyytää lukijaa olemaan kärsivällinen ja pysähtymään sanotun äärelle sen sijaan, että lukija sivuuttaisi tekstin kaikessa kiireessä vain yhtenä nopeana mielipide-twiittauksena tai some-mielipiteenä. Romaani on tietenkin hidas laji sekä tuotantoprosessinsa että lukemiseen käytetyn ajan kannalta katsottuna. Kirjallisuus ei tarjoa nopeita vastauksia ja ratkaisuja tai välitöntä käytännöllistä ja taloudellista hyötyä. Mutta se voi avartaa mielikuvitusta ja saada meidät näkemään asiat toiselta kannalta.

On väitetty, että fiktio on menettänyt merkitystään muuttuvassa nykymaailmassa, koska ihmisillä on niin sanottu todellisuuden nälkä. Tämä näkyy esimerkiksi autofiktion tai tositelevision suosion kasvussa. Ihmisten yksityinen elämä kiinnostaa enemmän kuin kuvitteelliset maailmat, kuulee väitettävän. Ja silti spekulatiivisen fiktion suosio on vahva kirjallisuuden lukijoiden parissa. Millä tavalla mahdollisen maailman luominen ja todellisuuden nälän tarve sitten voisivat kohdata toisensa?

Modernin aikakauden tuotteena romaania on pitkään leimannut keskittyminen inhimilliseen kokemukseen sekä yksilön ja yhteiskunnan väliseen problemaattiseen suhteeseen. Samalla romaanikerronta on kehittänyt pitkälle vietyjä sisäisen näkökulman ja tajunnankuvauksen tekniikoita. Osana modernismin ja postmodernismin poetiikkaa romaani kehittyi edelleen itseensä viittaavaksi ja itsensä tiedostavaksi lajiksi, joka alkoi kiinnittää huomiota enemmän muotoonsa kuin sisältöönsä.

Omaan itseensä päin kääntyvä romaani heijasteli modernin kirjallisuustieteen, kuten angloamerikkalaisen uuskritiikin, odotuksia. Sen mukaan taideteos on puhdas, autonominen kokonaisuutensa, jota täytyy analysoida irrallaan todellisesta, likaisesta maailmasta. Nykyinen ympäristötietoinen romaani saattaakin olla ongelmallinen modernistisen poetiikan ja estetiikan näkökulmasta. Samalla se kuitenkin pyrkii olemaan tapa reagoida muuttuvaan maailmaan.

Antiikista uudelle ajalle, aina 1700-luvulle asti, kirjallisuudella nähtiin olevan kaksoistehtävä. Sen tuli tarjota sekä huvia että hyötyä – jopa niin, että kirjallisuuden moraalinen ja opettavainen tehtävä nähtiin ensisijaiseksi suhteessa kirjallisuuden taiteellisiin tai viihteellisiin piirteisiin. 1800-luvulta lähtien taidetta taiteen vuoksi -ajattelu sekä kirjallisen muodon ja estetiikan korostus alkoivat erottautua omaksi sfäärikseen. Samalla fiktio alettiin nähdä kuvitelmien ja sepitelmien alueena sekä vakavien puheaktien teeskentelevänä jäljittelynä.

Yleisesti ottaen voisi sanoa, että 2000-luvun kirjallisuudentutkimus on alkanut luopua kielen itseensäviittaavuuden tai tekstiautonomian 1900-lukulaisista ihanteista. On siis siirrytty kirjallisen tekstin puhtaista muodoista kohti materiaalisen maailman likaisia muotoja. Jäätiköiden sulamisen, valtameriä saastuttavan öljyn ja muovin sekä tuotantoeläinteollisuuden aikakaudella myös fiktiolla on sanomisen tarvetta, jossa viesti kohdistuu tekstin ulkopuoliseen maailmaan, ei vain fiktiiviseen tekstiin itseensä. Kirjallisuus, joka keskustelee siitä muuttuvasta maailmasta, jonka keskellä me elämme, tarvitsee paitsi tekijänsä myös lukijansa. Ja jokaisen lukijan kokemus kirjallisuudesta on tärkeä, jos oletetaan, että kirjallisuus puhuu siitä maailmasta, jonka me kaikki jaamme.

Onkin tärkeää, millä tavalla kaunokirjallisuuden lukeminen edelleen säilyy osana lukion opetussuunnitelmaa, jossa korostetaan medialukutaitoa ja monikulttuurisuuden ymmärtämistä. Digioppimisen innovaatioiden ja audiovisuaalisen mielihyvän aikakaudellakin olisi tärkeää löytää aikaa siihen hiljaiseen syventymiseen, jota painettu kirja yhtäältä vaatii ja jonka se toisaalta myös mahdollistaa. Kaunokirjallisuus, kuten romaani, avaa kielensä ja muotonsa kautta toisia maailmoja ja uusia näkökulmia sekä syventää lukijan kulttuurista ja monikulttuurista tietämystä.

Romaania voi tietenkin pitää hyvin taipuvaisena ja monimuotoisena lajina, joka keksii itsensä aina uudelleen uusien haasteiden edessä. Kiinnostavaa voikin olla se, että uudessa ympäristöfiktiossa kirjallisuuden ikivanhat didaktiset eli moraaliset ja opettavaiset tavoitteet alkavat tulla uudelleen näkyviin. Samalla romaanit säilyttävät juurtuneisuutensa mimeettiseen esitykseen eli tapahtumien esittämiseen henkilöiden toiminnan kautta.

Taustalta löytyy Platonin Valtiossa esittämä jaottelu diegesikseen, jossa tekijä puhuu omalla äänellään, ja mimesikseen, jossa asiat esitetään toiminnan kautta. Siinä missä Platon korostaa filosofisen puheen merkitystä ja näkee mimeettisen jäljittelyn vähäisempänä toimintana, Aristoteles korostaa Runousopissaan myös mimesiksen kasvatuksellisia piirteitä, kuten oppimista taiteellisten muotojen näkemisen kautta.

Useissa 2010-luvulla ilmestyneissä romaaneissa mimeettiseen toimintaan ja yksilökeskeiseen ihmiskuvaukseen liittyy didaktinen taso. Tämä näkyy siinä, että kirjailija sijoittaa toiminnallisen juonen ja yksilöllisen kokemuksen joukkoon tarkkaan tutkittua luonnontieteellistä faktatietoa ilmastonmuutoksesta, kuten englantilaisen Ian McEwanin romaanissa Polte, tai metsien hakkuusta, kuten amerikkalaisen Richard Powersin romaanissa Ikipuut. Tietty eettinen ongelma on toki siinä, jos metsien hakkuuta käsittelevä paksu romaani painetaan paperille.

Romaani voi muuttua jopa ensyklopediseksi, jos se pyrkii kuvaamaan monimuotoisen maailman kaikessa rikkaudessaan, kuten intialaisen Arundhati Royn romaani Äärimmäisen onnen ministeriö. Royn mukaan fiktio on liian kaunis asia käsitelläkseen vain jotakin tiettyä, vaan sen täytyy käsitellä kaikkea. Tietenkin romaani, joka jonkin sijaan käsittelee kaikkea, voi törmätä esteettisen muodon ongelmiin. Kirjallisuuden kysymykset eivät ole koskaan helppoja ja yksiselitteisiä.

Tällainen nykyajan fiktiivinen romaani alkaa muistuttaa faktuaalista tietokirjaa, samalla kun se pyrkii pitäytymään juonellisen ihmiskuvauksen konventioissa. Lopputulos voi olla modernistisen poetiikan ja estetiikan näkökulmasta epätasainen ja epäpuhdas. Taustalla on kuitenkin tekijän pyrkimys saada lukija paitsi tuntemaan myös ajattelemaan tarjoamalla tutkittua tietoa maailmasta juonellisen henkilökuvauksen yhteydessä. Ilmastonmuutosta, ympäristökatastrofeja tai monikulttuurisuutta käsittelevä romaani kaatuu, jos se ei perustu olemassa olevalle faktatiedolle, vaan pelkille tarinoille ja tunteille.

Didaktisessa fiktiossa tekijän ääni ja retoriikka tekevät paluun. Kyse ei ole kuitenkaan sormea heristävästä opettamisesta, vaan avoimesta keskustelun tilasta, johon lukijat voivat osallistua. Siksi romaanin retoriikka usein jakautuu moniin toistensa kanssa keskusteleviin ääniin ja näkökulmiin, joita teoksen toisinaan vaikeasti hahmotettava taiteellinen idea pyrkii pitämään kasassa.

Metodologista pohjaa tälle ajatukselle tarjoaa retorinen kertomusteoria, joka alun perin syntyi vastineena uuskritiikille ja sen pyrkimyksille sivuuttaa tekijän tarkoitukset ja lukijan tuntemukset. Suuntausta kutsutaan myös uusaristoteeliseksi, koska se palautuu Aristoteleen retoriikkaan ja poetiikkaan, samalla kun se vastustaa platonista käsitystä jossakin tuolla olevista puhtaista ideaaleista. Retorisen mallin mukaan fiktiivinen kertomus on kommunikaatiota tekijältä tekstin kautta lukijalle. Romaani ei ole kuitenkaan yksiääninen tai suoraviivainen raportti. Pikemminkin fiktion moniääniseen retoriikkaan kuuluu tuoda inhimillisiä, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä yhteisen keskustelun areenalle.

Tällaiseen syvyyteen ja laajuuteen romaani kykenee edelleen paremmin kuin mikään muu taidemuoto, ja siksi sen merkitystä on puolustettava. Romaanin lukija osallistuu dialogiseen keskusteluun arvoista, ideologioista ja maailmankuvista yhdessä tekijän, tekstin ja muiden lukijoiden kanssa. Tällaista moniarvoista ja moninäkökulmaista, mutta myös tutkittuun tietoon perustuvaa keskustelua nykymaailma tarvitsee. Sekä hyvässä että huonossa, uuden ajan retorinen ja didaktinen romaani on meidän aikamme romaani.

YA2020 young adult -kirjallisuusseminaari

Yleisen kirjallisuustieteen opiskelijoiden yhdistys Prometheus ry ja Turun kaupunginkirjasto järjestivät yhteistyössä Young Adult -kirjallisuusseminaarin perjantaina 18.9.2020 Turun kaupunginkirjaston Studiossa. Prometheus ry:n seminaarityöryhmä kokoontui ensimmäisen kerran tammikuussa, jolloin päätettiin seminaarin teema ja alettiin suunnitella ohjelmaa. Alusta alkaen oli selvää, että seminaari on suunnattu ensisijaisesti nuorille ja nuorille aikuisille. Halusimme tavoittaa yliopistoyhteisöä laajemman yleisön ja siksi lähestyimme Turun Kaupunginkirjastoa ehdottaen yhteistyötä. Kirjastolla innostuttiin ehdotuksesta ja yhteistyö oli oikein antoisaa. Kirjasto tarjosi seminaarille tilan ja hoiti tapahtuman striimauksen omalle Youtube-kanavalleen. Striimin välityksellä seminaaria saattoi seurata turvallisesti myös etänä. Paikan päällä Studiossa osallistujamäärä oli rajattu kolmeenkymmeneen henkilöön.

Young adult -kirjallisuus valittiin seminaarin teemaksi, sillä se on paitsi maailmalla ja Suomessakin nouseva ilmiö, myös monille meistä kirjallisuuden opiskelijoista merkittävä genre. Kirjat puhuttelevat nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa luovivaa lukijaa, joka etsii paikkaansa ”oikeesti aikuisten” maailmassa. YA-kirjallisuudessa ihmissuhteet, ystävyys ja rakkaus ovat keskeisessä osassa. Usein teoksissa nousee myös suuria ja vaikeita teemoja kuten ilmastonmuutos ja yhteiskunnalliset epäkohdat. Kirjoihin voi peilata omaa arvomaailmaansa ja pohtia, millaiseksi ihmiseksi haluaa kasvaa ja millaisessa maailmassa.

Esimerkkejä kirjaston ya-valikoimasta.

Seminaarissa YA-kirjallisuutta lähestyttiin monista eri näkökulmista erilaisten puheenvuorojen ja keskustelujen kautta. Kaupunginkirjaston Reetta Kannaksen ja Prometheus ry:n seminaarivastaava Nea Pälän avaussanojen jälkeen FT Jyrki Korpua aloitti varsinaisen ohjelman dystopioita nuortenkirjallisuudessa käsittelevällä luennollaan. Luentoa seurasi paikan päällä Studiossa kourallinen yleisöä, pääasiassa kirjallisuudenopiskelijoita Turun yliopistolta. Hetken aikaa saattoi ikään kuin palata ajassa taaksepäin ja kuvitella olevansa aivan tavallisella kirjallisuustieteen kurssilla Jyrkin vastaillessa tuttujen opiskelutoverien kysymyksiin. Myös etänä seuranneet ottivat osaa keskusteluun kommentoimalla Youtuben kautta.

Seuraavana ohjelmassa oli Finlandia Junior -palkitun kirjailija Siiri Enorannan haastattelu. Haastattelijana toimi kotimaisen kirjallisuuden opiskelija Ennu Leiwo. Haastattelussa käytiin kattavasti läpi Enorannan uraa sekä hänen teoksissaan esiin nousevia teemoja kuten queer-representaatiota ja kapinatarinoiden merkitystä nuorille. Haastattelun jälkeen oli lounaan vuoro. Puhujat ja seminaariryhmä nauttivat lounasta kirjaston yhteydessä toimivassa Cafe Siriuksessa.

Siiri Enorantaa (oik.) haastatteli opiskelija Ennu Leiwo.

Lounaan jälkeen toimittaja ja kirjasomettaja Laura Kuivalahti esitteli kirjasomea eli kirjoihin ja lukemiseen keskittyvää sosiaalista mediaa. Eri kanavissa kuten Instagramissa ja Youtubessa voi jakaa ajatuksiaan suosikkikirjoistaan, esitellä hankkimiaan kirjoja ja löytää uutta luettavaa. Luentoa seurasivat aktiivisesti striimin välityksellä mm. Turun klassillisen lukion kirjallisuuskurssilaiset, jotka innostuivat perustamaan oman kirjagram-tilin ja kutsuivat Kuivalahden kurssilleen.

Kuivalahden Bibbidi Bobbidi Book (bibobook) -kirjasome pyörii monella alustalla, mm. YouTubessa, Instagramissa ja Twitterissä.

Seminaarin päätti paneeli, jossa nuoret aikuiset itse pääsivät ääneen keskustelemaan kirjallisuudesta. Paneelia luotsasi yleisen kirjallisuustieteen opiskelija Liisa Merivuori ja paneelissa keskustelivat Sofia Blomberg Lukukeskuksen Lukufiilis-mediasta, kirjailija Anne-Maija Aalto sekä Turun klassillisen lyseon abiturientit Maria Miettinen ja Silja Sillanpää. Panelistien oivaltavaa ja syvällistä keskustelua kirjallisuudesta, lukemisesta ja nuorten roolista yhteiskunnassa oli ilo seurata ja se innosti monet striimin välityksellä seuranneet kommentoimaan. Vaikuttava lopetus seminaarille, joka jää Prometheus ry:n viimeiseksi.

Vasemmalta oikealle: abiturientit Maria Miettinen ja Silja Sillanpää, Lukufiiliksen toimittaja Sofia Blomberg, kirjailija Anne-Maija Aalto ja paneelin vetäjä Liisa Merivuori.

Seminaarin tavoitteena oli myös osaltaan tehdä näkyväksi YA-kirjojen ympärille muodostunutta fanikulttuuria, johon kuuluvat mm. elokuva-adaptaatiot, fanifiktio ja -taide, keskustelufoorumit ja oheistuotteet. Kunnianosoituksena fanikulttuurille ideoimme kaupunginkirjastolle shippausseinän, jonka toteutti kirjaston harjoittelija. Shippaaminen tarkoittaa kirjojen hahmojen parisuhteiden kannattamista tai toivomista. Shipattavat parit voivat olla kirjoissa esiintyviä hahmoja, joiden suhde on fanien mielestä erityisen mielenkiintoinen tai ihailtava, vastaavasti saatetaan shipata myös pareja, jotka eivät kirjojen maailmassa seurustele lainkaan. Kirjaston nuortenosastolla shippausseinä oli esillä koko syyskuun ajan ja sinne saattoi käydä lisäämässä oman fiktiivisen suosikkiparinsa.

Seminaarin jouhevasta sujumisesta ja valokuvauksesta vastasivat seminaariavustajat Sandra Marjamäki ja Jenni Väyrynen. Lisäksi seminaarin suunnitteluryhmään kuuluivat myös Anni Teppo, Emilia Soramäki ja Sanna Rihu. Myös Prometheus ry:n hallitus oli myös mukana seminaarin suunnittelussa ja toteuttamisessa. Turun yliopiston ylioppilaskunta tuki seminaaria myöntämällä avustuksen. Kiitos vielä kerran kaikille seminaarin toteutukseen osallistuneille, puhujille sekä yleisölle.

Lopuksi haluaisin haastaa kaikki blogin lukijat tarttumaan YA-kirjaan syksyn pimenevinä iltoina!

Tekstin on kirjoittanut yleisen kirjallisuustieteen opiskelija ja Prometheus ry:n seminaarivastaava Nea Pälä.

Kuvat on ottanut yleisen kirjallisuustieteen opiskelija Sandra Marjamäki.