Essi Huuhka
Hyväntekeväisyyskampanjoiden kuvastot ovat varmasti useimmille tuttuja. Pallomahaiset afrikkalaislapset katsovat suurin silmin kameraan vedenhakureissullaan, valkoihoinen julkkis herkistyy kyyneliin vieraillessaan sairaalassa, jonka resurssit sairaiden lapsien hoitamiseen ovat riittämättömät. Maa halkeilee kuivalla pellolla, jolla harvahampainen mies yrittää kylvää siemeniä. Eikä hyvin mene miehen ainoalla vuohellakaan.
Tällainen niin kutsuttu kurjuuskuvasto yrittää osoittaa avuntarpeen, vedota katsojiin ja löysätä kukkaronnyörejä. Kuvastot ovat säilyneet vuosikymmeniä hämmästyttävän samankaltaisina, mikä kertonee siitä, että vetoavat kuvat toimivat. Samanaikaisesti sadat miljoonat Afrikan mantereen lukuisien suurkaupunkien asukkaat lataavat älypuhelimiaan ja käyvät yökerhoissa – ihan niin kuin Euroopassakin. Kurjuus ja köyhyys eivät luo kokonaiskuvaa siitä, millaista elämä kehittyvissä maissa 2020-luvulla on.
Nykyisten kampanjoiden alkutahdit lyötiin jo 1800-luvulla. Siirtomaajärjestelmän ja kehittyvien liikenneyhteyksien myötä länsimaiset ihmiset pääsivät todistamaan paikan päällä erilaisia luonnonkatastrofeja ja köyhyyttä. Kasvava lehdistö kertoi tapahtumista länsimaisille yleisöille, ja kehittyvät painotekniikat mahdollistivat myös kuvien käytön uutisissa ja raporteissa. Kuvissa luurangonlaihat ihmiset nojailivat viimeisillä voimillaan ovenpieliin tai makasivat maassa.
Suurimmat avustuskampanjat keskittyivät nälänhätiin eri osissa Aasiaa, kuten Intiaan 1870-luvulta alkaen. Aktiivisimpia toimijoita kampanjoiden taustalla sekä kurjuuden esiintuomisessa olivat usein kristilliset piirit. Tämä ei ole yllättävää, sillä esimerkiksi protestanttisissa maissa monenlainen köyhistä huolehtiminen olikin vuosisatoja ollut pitkälti kirkkojen ja seurakuntien tehtävä.
Kuvastot eivät olleet vieraita Suomessakaan. Niin Kiinan kuin Intiankin nälänhädistä kerrottiin myös suomalaiselle yleisölle sanoma- ja aikakauslehtien sivuilla. Useimmiten tiedot saatiin tänne Pohjolaan monien välikäsien kautta: paikan päällä ollut virkamies oli kenties raportoinut näkemästään, josta jokin ulkomainen lehti oli sitten uutisoinut, ja lehdestä, tai kenties useammankin sanomalehden kautta, jutut päätyivät vihdoin suomalaiselle yleisölle. Esimerkiksi syksyllä 1878 pieni uutinen Suomettaressa kertoi keräyksestä, jolla koottiin lahjoituksia Kiinan ja Intian nälänhätiin.
Kuva 1: Suometar, 25.10.1878
Suorempiakin kontakteja katastrofialueille kuitenkin oli. Suomen Lähetysseura oli aloittanut lähetystyön Owambossa, nykyisen Namibian pohjoisosassa eteläisessä Afrikassa vuonna 1870. Alusta saakka lähetystyöntekijöiden arki koostui muustakin kuin sananjulistuksesta. Kuivuuden vaivaamalla alueella katovuodet ja jopa nälänhädät olivat yleisiä, ja lähetystyöntekijöille muodostuikin tapa jakaa ruokaa tai vaihtokaupan mahdollistavia tavaroita paikallisille huonoina aikoina. Pahimmista nälänhädistä raportoitiin etenkin lähetysseuran pää-äänenkannattajassa Suomen Lähetyssanomissa. Kaukaisen, syrjäisen alueen tilanteet tulivat tutuiksi tuhansille suomalaisille lähetysasian kannattajille.
Kuva 2: Ihmisiä kokoontuneena Lähetysseuran Onandjokwen poliklinikan edustalle Owambossa. Kuva: Suomen Lähetysseura ry:n kuvakokoelma, Museovirasto.
Kiinnostavan näistä kuvauksista tekee meidän kontekstissamme se, että samanaikaisesti Suomessakin koettiin nälänhätiä. Kun Intian ja Kiinan nälänhätiin kerättiin varoja, ei Suomen 1860-luvun nälkävuosista ollut kulunut vielä montaakaan vuotta. Yhä 1900-luvun alussa nälkää nähtiin etenkin maan pohjois- ja itäosissa. Suomessa käytiinkin jo vuosisadan vaihteessa keskustelua siitä, voiko toisissa maanosissa asuvia ihmisiä auttaa, kun kotimaassakin on köyhyyttä. Vaikka maailma onkin yli sadassa vuodessa muuttunut lukuisin eri tavoin, tuntuvat nämä puheenvuorot edelleen kovin tutuilta.
Kirjoittaja on yleisen historian väitöskirjatutkija, jonka väitöstutkimus keskittyy Suomen Lähetysseuran humanitaariseen toimintaan 1800-1900-lukujen vaihteessa.
