Nina Tiempo & Jonna Valjakka
Haastattelimme 6.3.2024 ympäristö- ja kulttuurihistorioitsija Otto Latvaa hänen tutkijanurastaan. Latva on monilajisen historian dosentti Turun yliopistossa. Hän on väitellyt tohtoriksi kulttuurihistoriasta vuonna 2019 aiheenaan jättiläiskalmareiden ja ihmisten välinen suhde. Latva johtaa tällä hetkellä muun muassa Kadonneet, uhanalaiset ja saapuneet lajit – Ihmisten suhde Itämeren muuttuvaan biodiversiteettiin (HumBio) tutkimushanketta. Latva on myös kulttuuriperinnön tutkimuksen yliopistonlehtori.. Tässä haastetussa valoitamme tutkimukseen liittyviä prosesseja ja tutkijan ammattia sekä tehtyä tutkimusta jättiläiskalmareista.
Tutkijanura
Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva Latva kertoo valinneensa Turun kaupungin sen historiallisuuden takia ja siksi, että se oli hänelle ennestään tuntematon. Historia taas valikoitui pääaineeksi, koska se oli ollut mielekkäin aine biologian ohella yläasteella ja lukiossa.
Yliopisto- opintojensa jälkeen Latva pääsi harjoitteluun kulttuurihistorian oppiaineeseen, Professorit Hannu Salmi ja Marjo Kaartinen puolsivat hänen jatko-opintohakemustaan ja Latva pääsi aloittamaan väitöskirjansa kirjoittamisen. Hän sai rahoitusta tutkimukseensa ja on siitä lähtien toiminut tutkijana. Latva sanoo olleensa onnekas siinä mielessä, että hän ei ole ainakaan toistaiseksi kohdannut pahoja vastoinkäymisiä urallaan.
Valitessaan väitöskirjansa aihetta Latva tahtoi tehdä tutkimusta, jolla on annettavaa tämän päivän kysymyksiin. Latvan lapsuudesta lähtien ollut kiinnostus luontoa kohtaan yhdistyi pinnalla oleviin kysymyksiin ympäristöstä ja aiheeksi valikoitui ympäristöhistoria. Hän sanoo meren olevan paitsi mielenkiintoinen tutkimusaihe, myös paikka, jonka ääreen voi mennä rauhoittumaan.
Latva toimii tutkijatohtorina eri hankkeissa. Näin monta työtehtävää hoitavalta mieheltä kysyimme, miten hänellä on aikaa tälle kaikelle. Latva sanookin, että ajan löytäminen on ollut haastavaa ja töitä on ollut paljon. Latva kertoo nykypäivän yliopistotutkimuksen olevan kovaa kilpailua yhä pienenevistä resursseista. Yliopistolla työskentelevät tekevät paljon töitä, siksi jaksaminen on välillä koetuksella.
HumBio-tutkimushanke
Latvan johtama ja Suomen Akatemian rahoittama HumBio-hanke tutkii ihmisen ja meren suhdetta humanistisesta näkökulmasta. Tutkijoina ovat historioitsijoiden lisäksi kielitieteilijä, etnologi sekä hankkeen alkuaikoina mukana oli paleoekologi ja uskontotieteilijä.
Hankkeessa on kyse ihmisen suhteesta biodiverstiteettiin. Latva kertoo, että biologian saralla on tehty tutkimusta monilajisuuden, ympäristön ja luonnon hyvinvoinnin ylläpitämisestä, mutta tästä ovat puuttuneet ihmistieteelliset lähestymistavat. Hänen mukaansa ihmistieteilijät pystyvät nostamaan kysymyksiä ihmisen suhteesta ympäristöön, joihin biologia ei yksinään pysty vastaamaan. Ihmistieteellisillä näkökulmilla ja lähestymistavoilla voidaan vastata kysymyksiin siitä, miten ihmiset suhtautuvat ja määrittelevät omaa toimintaansa, tunteitansa ja tietoaan ympäristöstä. HumBio-hankkeen tarkoituksena on tarjota konkreettisia vastauksia sekä sellaista tietoa, jota ei muuten saavutettaisi.
Latva mainitsee ympäristöhistorian kirjoittamisen alkaneen jo 1970-luvulla. Kaikesta huolimatta ympäristö ja luonto on nähty ajattomina entiteetteinä ilman omaa toimijuutta. Latvan mukaan hankkeessa ja hänen omissa tutkimuksissaan on haluttu antaa ääni luonnolle ja haastaa näkemys ihmisestä ainoana historiantutkimuksen kohteena ja menneisyyden toimijana.
Tutkimuksen aloitus
Tutkijan uran pohdinnan jälkeen haastattelu siirtyi Latvan tekemään tutkimukseen jättiläiskalmareista. Latva on julkaissut useita artikkeleita ja kirjoja aiheeseen liittyen. Uusin julkaisu, The Giant Squid in Transatlantic Culture (2023) pohjautuu hänen väitöskirjaansa (2019). Siinä Latva haastaa vanhentunutta ajatuksen jättiläiskalmareiden hirviöitymisestä.
Latva kertoo, kuinka jäljet jättiläiskalmareihin juontavat kauas menneisyyteen. Hänen isovanhempiensa luona oli useita pölyttyneitä kirjoja, joiden joukossa oli 1800-luvun lopulla julkaistu teos, jossa käsiteltiin aikalaisten maailmankuvan “outoja” asioita. Kirja piti sisällään jättiläiskalmarin kuvan, joka jäi Latvan mieleen jo noin neljävuotiaana.
Väitöskirjan aihetta pohtiessa Latva sai idean kirjoittaa jättiläiskalmareista. Kiinnostus ihmisen ja meren väliseen suhteeseen sekä lajin tuntemattomuus lisäsivät kiinnostusta entisestään. Kun Latva aloitti väitöskirjan tekemisen vuonna 2012 oli ajatus jättiläiskalmarin ja etenkin sen toimijuuden tarkastelusta historiantutkimuksen kontekstissa monelle historioitsijalle hämmentävä ajatus. Muiden hämmennyksestä huolimatta tai jopa senkin takia Latva halusi tutkia aihetta.
Latva kertoo lähdeaineiston keräämisen ja analysoimisen olleen valtavan iso työ. Lähdeaineistoja lukiessa Latva huomasi, että pelkkä englannin kieli ei riitä, vaan aineistoa pitää laajentaa ranskan ja saksan kieliin. Tutkimusaineisto ja aihe rajautuivat 1700- ja 1800-luvun transatlanttisen kulttuurin alueelle. Digitoidut aineistot olivat suuressa osassa näin laajan alueen tutkimusta. Latva pääsi matkustamaan tutkimuksen vuoksi esimerkiksi Kanadaan tekemään tarkempia tutkimuksia arkistoihin.
Aikaisemmin on väitetty, että kalastajat ja merenkävijät olisivat tehneet jättiläiskalmarit pelottaviksi hirviöiksi. Lähteitä lukiessaan Latva pikkuhiljaa huomasi, että tässä tulkinnassa on ongelmia. Väite koko tutkimukseen löytyi arkistoja tutkittaessa. Kalastajat eivät ole pitäneet jättiläiskalmareita pelottavina, vaan se on tiedeyhteisön kehittämä pelko.
Tutkimuksen tulokset
Siirrymme itse tutkimuksen aiheisiin kysymällä missä tilanteissa jättiläiskalmareita on tavattu. Latva kertoo arkistoissa, kuten Kanadan Newfounlandissa, olleen paljon aineistoa. Kalastajien ja muiden merenkävijöiden havainnot ja eläminen jättiläiskalmareiden kanssa poikkesivat suuresti koulutettujen ihmisten käsityksistä. Kalmarit nähtiin luonnossa usein kuolleena rannalla tai kelluvan vedessä. Kalastajat ottivat nopeasti haltuunsa kalmarit, jonka jälkeen ne pilkottiin ja säilöttiin. Kalmarin osia käytettiin niin koiranruokana, kalanpyydyksenä kuin maanparannusaineena. Lähteiden perusteella selviää, että paikalliset asukkaat eivät pitäneet jättiläiskalmareita hirviöinä, vaan he lähestyivät asiaa käytännön kautta ja jopa hyötyivät niistä.
Latva huomasi, miten koulutetut ihmiset toivat kalmarien hirviötarinat pinnalle. Tiedeyhteisöjen jäsenet liittivät kalmarit ja tarinat hirviöistä toisiinsa. Ensimmäinen syy, miksi tiedeyhteisöjen jäsenet tekivät jättiläiskalmareista hirviöitä on, että parempaa tietoa ei yksinkertaisesti ollut. Merenalaiseen maailmaan ei vielä päässyt, joten tutkijat käyttivät mielestään kaikista uskottavampia lähteitä eli antiikin aikaisia tekstejä.
Toinen syy jättiläiskalmareiden hirviöistymiseen oli modernin tieteen linneläinen luokittelujärjestelmä, jossa ihminen on kaiken keskiössä ja josta eteenpäin luokittain mennään muihin eläimiin. Nisäkkäät olivat lähimpänä ihmistä, sillä niistä tiedettiin eniten. Myös linnut koettiin tuttuina eläiminä, koska niitä nähtiin paljon. Merenelävät ja madot olivat puolestaan todella outoja, koska niitä ei kyetty ymmärtämään. Kun parempaa ymmärrystä tai tietoa ei ollut, kalmareihin oli helppo yhdistää hirviötarinoita. Kolmanneksi Latva kertoo, miten valistuksen tiedemiehet halusivat selittää hirviötarinat tieteellä. Esimerkiksi Krakenin tarinaa ei kyetty selittämään, joten luonnontieteilijät etsivät sitä muistuttavaa eläintä. Meritähteä ja rapua ehdotettiin, mutta lopulta päädyttiin mustekalaan. Täten Krakenin myytti siirtyi mustekalaan ja eläin hirviöllistyi. Latva painottaa, että tiedemiehet halusivat selittää vanhoja hirviötarinoita luoden uusia hirviöitä.
Ihmisten asenteet tällä hetkellä ja tulevaisuudessa
Kaksi vuosisataa myöhemmin tiede on kehittynyt mittavasti. Pohdimme, miten jättiläiskalmareihin suhtaudutaan nykyään. Samaan aikaan, kun Latva teki väitöskirjaansa, eläin videoitiin ensimmäistä kertaa luonnollisessa elinympäristössään. Kuvaamisella oli mittavat vaikutukset, kun tutkijat näkivät, miten kaunis olento se oli. Ajatukset mustekalasta alkoivat hiljalleen 2010-luvulla muuttua länsimaisessa kulttuurissa. Siitä tuli lasten piirretyissä miellyttävämpi olento ja tyypillinen väärinymmärretty jättiläinen. Netflixin julkaisema dokumentti My Octopus Teacher (2020) on vaikuttanut vahvasti ajatuksiin mustekaloista.
Asenteiden muuttuminen kertoo siitä, että suhtautumista luontoon määritellään koko ajan uudestaan ajassa ja kulttuurissa. Latva pitää todennäköisenä, että uusia epämiellyttäviä eläimiä tulee esille, mutta vanhat hirviöt voivat muuttua miellyttävämmiksi. Esimerkiksi puutiaiset ovat tulleet ainakin suomalaisessa kulttuurissa pelottavaksi eläimeksi, kun taas käärmeisiin kohdistuva pelko on vähentynyt. Hän nostaa esimerkiksi myös sudet, joista puhuttaessa usein luodaan tarinaa suomalaisten ikuisesta susivihasta. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Latvan mielestä eläimen näkeminen pelottavana paikasta ja kulttuurista riippumatta olisi historiallinen poikkeama. Tämä pätee niin susiin kuin jättiläiskalmareihin.
Latva toivoo, että hirviöllistäminen vähenisi, mutta se vaikuttaisi olevan vahvasti osa kulttuuriamme. Jos luontosuhteen rakenteellisuutta opittaisiin ymmärtämään, se tulee varmasti viemään aikaa. Latvan mukaan tämä johtuu länsimaisen ihmiskeskeisen maailmannäkemyksen luomasta käsityksestä, jossa luonto on alisteinen ihmisille. Luonnon uudelleenkäsittäminen ja nykyisen vauraustason ylläpitäminen on samanaikaisesti haastavaa ja ristiriitaista. Juuri tämän takia Latvan on vaikea nähdä, että luontoa yhtäkkiä arvostettaisiin samalla tasolla ihmisten kanssa.
Latva on itse tehnyt tietokirjoja, joissa hän alleviivaa suhteiden rakenteellisuutta. Esimerkiksi kirjoittaessaan tietokirjaansa Merihirviöt. Merenneidosta mustekalaan (2019) kustantaja tahtoi hänen tekevän kirjan merihirviöistä. Latva kuitenkin halusi viestiä, että ihminen itse luo hirviön ja tahtoo näin kontrolloida ympäristöään. Kysyimme Latvalta vielä, aikooko hän jatkaa jättiläiskalmareiden ja merihirviöiden tutkimista. Miltei kymmenen vuoden tutkimuksen jälkeen aiheen pariin palaaminen ei houkuta juuri nyt, mutta hän uskoo, että tulee joskus päätymään takaisin aiheeseen. Latva kuitenkin sanoo, että hän mielellään tekisi erilaisia asioita ja teoksia, esimerkiksi nyt hän on julkaissut kirjan Lohikäärme myyteissä ja tarinoissa (2024). Latvan tämän hetkisissä hankkeissa aiheena on esimerkiksi merimetson ja ihmisen välinen suhde. Kaikennäköiset konfliktieläimet ovat Latvalle mielenkiintoisia tutkimuskohteita, sillä tutkimuksella on paljon annettavaa nykyisen suhteen korjaamiselle.
Haastattelu on tehty Historian kirjoittaminen -kurssilla keväällä 2024. Otto Latva on oppiaineen dosentti.
