Saksalaista aatehistoriaa Turussa

Yleisen historian maisteriseminaari kokoontui kevään viimeiseen istuntoon toukokuun 5. päivänä vuonna 1938.  Turun linnan Juhana Herttuan kellarissa järjestetty lounastapaaminen päätti Kaarlo Jäntereen ensimmäisen vuoden oppiaineen vakituisena professorina. Aikaisemmin tehtävää oli hoidatettu sijaisilla. Kellariholvien alla tavanneet opiskelijat olivat hyvin nuoria ja kunnianhimoisia ja heitä innostivat Jäntereen soveltamat uudet historiantutkimuksen näkökulmat. 

Turun yliopistossa opiskeltiin 1930-luvulla saksalaista aatehistoriaa, jonka Jäntere liitti luennoillaan eurooppalaisen kulttuurihistorian tarkasteluun. Seminaarissa oli keskitytty varhaisromantiikkaan ja erityisesti runoilija Novalikseen.  Jäntere oli väitellyt Porin triviaalikoulun historiasta, mutta aloitettuaan yleisen historian väliaikaisena professorina 1930-luvun alussa hän keskittyi aatehistoriaan. 

Aatehistoriasta (Geistesgeschichte, Ideengeschichte) oli tullut saksalaisen humanistisen tutkimuksen keskeisin alue 1900-luvun alussa. Sen tavoitteeksi nähtiin aikakauden tai kulttuurin hengen hahmottaminen sen parhaiden ajattelijoiden tekstejä lukemalla.  Tänä syksynä ilmestynyt Richard Bourken ja Dina Gusjenovan dokumenttielokuva Rosenöl und deutscher Geist: Fortunes of German intellectual history jäljittää tätä saksalaisen aatehistorian kulta-aikaa ja pohtii sen katoamisen syitä. 

Leipzig, ikkuna saksalaiseen tutkimukseen
Aatehistoriaa pidettiin 1900-luvun alussa nimenomaan saksalaisen kielialueen tutkijoiden monitieteisenä aikaansaannoksena. Sen suunnannäyttäjiä olivat luoneet niin sosiologian klassikko Max Weber kuin oikeus- ja valtiotieteilijä Carl Schmitt. Edellisen sukupolven tärkeimpiin henkilöihin kuului historioitsija Karl Lamprecht. Hän oli perustanut Leipzigiin kulttuuri- ja universaalihistorian instituutin vuonna 1909.

Kaarlo Jäntereestä tuli vakituinen vieras Leipzigissa ennen toista maailmansotaa.  Jäntere tutustui kollegoihin, kävi sunnuntaisin Bach-konserteissa ja pyrki omaksumaan matkoiltaan saksalaisen aatehistorian tavan tarkastella menneisyyttä ja nykyhetkeä. Vaikka instituutti ei ollut enää yhtä keskeinen kuin Lamprechtin aikana, sen 60 000 niteen kirjasto tarjosi hienot tilat työskentelyyn. 

Jo 1930-luvun alussa Jäntere toi esille hänen tutkimuksiaan hallinneen periaatteen: Historiantutkimus oli kerännyt tarpeeksi tietoa, nyt sen tehtävänä oli hallita sitä ja tulkita entistä hienojakoisemmin.  Sen piti tavoitella aikakausien ja ilmiöiden henkeä – juuri kuten Saksassa tehtiin.

Jäntereen mielestä historiantutkimuksen tuli olla filosofiasta vaikutteita saanut reflektiivinen tiede, jonka tavoitteena oli luoda tulkinta ihmisen ja tämän ajattelun kehityksestä. Hän ymmärsi nimenomaan yleisen historian tutkimuksen olevan tällaista toimintaa, joka irtaantui yksinkertaisesta lähteiden esittelystä. Omat tutkimuksensa Jäntere suuntasi imperiumin käsitteen historiaan, mutta hän kirjoitti paljon myös historiankirjoituksen historiasta. Hän tutki ja opetti niin varhaiskeskiaikaa kuin lähihistoriaa. Tämä oli mahdollista, koska varsinaisen lähteiden parissa työskentelyn olivat tehneet toiset.

Jäntere toi Turkuun Saksassa saamiaan ajatuksia historiantutkimuksen luonteesta ja yleisen historian tehtävistä. Hänen aikansa pro gradu -työt tarjoavatkin mielenkiintoisen näkökulman suomalaiseen 1900-luvun alkupuolen aatehistoriaan. Jäntereen oppilaita kiinnostivat keskiajan kaltaisten epookkien määrittely ja historianfilosofia, mutta myös Augustinuksen ja J. G. Herderin kaltaiset klassikot.  Toki osa graduista käsitteli myös tavanomaisempia aiheita kuten kouluhistoriaa. 

Historia nykyhetken tieteenä
Jäntere ei ollut yksi käännyttämässä turkulaisia historianopiskelijoita aatehistorioitsijoiksi.  Apuna oli hänen perheystävänsä, Turun yliopiston kasvatusopin professori J. E. Salomaa, joka oli hyvin kiinnostunut aatehistoriasta. Salomaan historianfilosofia oli radikaalia. Hänen mukaansa menneisyyttä ei ollut sinällään olemassa, sillä historioitsijoiden tulkinnat tehtiin nykyhetkessä ja ne olivat osa siihen liittyvää keskustelua.

Myös Jäntere tunnusti sen, että historian ja nykyhetken side oli vahva.  1930-luvulla tältä ei voinut välttyä. Hän kuunteli Leipzigissa neuvostoliittolaisen historioitsijan esitelmää. Tämä oli käyttänyt ainoastaan pilakuvia. kun hän oli puhunut länsimaiden historiasta ja keisarillisesta Venäjästä. Menneisyyttä käsiteltiin vain oman ideologian näkökulmasta.

Myöhemmillä vierailuillaan Leipzigiin Jäntere sai jokapäiväisen muistutuksen ideologioiden kasvavasta vaikutuksesta. Institut für Kultur- und Universalgeschichte muuttui nopeasti vuoden 1932 jälkeen nuorten kouluttamiseen pyrkiväksi kansallissosialismiin kallellaan olevaksi tutkimuslaitokseksi. Instituuttia johtanut sosiologi Hans Freyer kuului puolueen lähipiiriin. Sitä vastoin suurin osa merkittävimmistä saksalaisista aatehistorian tutkijoista lähti maanpakoon. Bourken ja Gusejnovan dokumentin mukaan he veivät mennessään saksalaisen aatehistorian kansainvälisimmän osan. 

Kaarlo Jäntereen julkaisuissa Saksan poliittisen tilanteen muutos ei vielä 1930-luvulla näkynyt, hän tutki vanhempia aikoja ja viittasi tietoisena valintana pääosin ennen vuotta 1933 tehtyyn tutkimukseen.  Varovaisten rivien välistä saattoi kuitenkin nähdä kiinnostuksen oman ajan ja tulevaisuuden mullistuksiin, sillä Jäntere ennakoi vallankumousta, joka muuttaisi yhteiskunnat yhtä radikaalista kuin vuoden 1789 tapahtumat. Joissakin haastatteluissa hän totesi seuraavansa kiinnostuneen kolmannen valtakunnan kehitystä.

Toisen maailmansodan syttyessä Jäntere oli vähemmän varovainen ja hän alkoi raportoida lehtiin kansallissosialistisen historiankirjoituksen näkökulmista. Sodan päätyttyä hän keskittyi pääosin Naantalin historian kirjoittamiseen. Sota-ajan painotukset katosivat nopeasti syksyllä 1944. 

Leipzigin yliopiston rfakennuksia postikoritssa. Wikipedia.

Saksalainen katastrofi
Sodan jälkeen Jäntere palasi yhden vanhan tuttavansa teoksiin. Hän oli tutustunut Friedrich Meineckeen 1930-luvulla ja saanut lukea tämän käsikirjoituksia. Meinecke oli ollut Weimarin tasavallan tärkeimpiä intellektuelleja, jonka tutkimukset historismista ja valtion ideasta Jäntere tunsi hyvin. Meinecke julkaisi sodan jälkeen teoksen Die deutsche Katastrophe. Hän halusi selittää kansallissosialismin nousua pitkän ajanjakson aatehistoriallisena ilmiönä: preussilainen sotilasideoiogia oli voittanut liberalismin ja machiavellilainen vallankäyttöön keskittynyt valtio oli voimistunut jo 1800-luvun yhdistyneessä Saksassa. 

Jäntereen Meineckesta kirjoittamasta esittelystä tuli yksi hänen oman tutkijanuransa avainteksteistä, vaikka hän varoi liian henkilökohtaista sävyä. Hän uskoi, että pitkiä ajallisia kaaria piirtävä aatehistoria tarjosi parhaan vastauksen kansallissosialismin nousulle. Toisaalta selityksiä kaukaa menneisyydestä etsinyt näkökulma ei näyttänyt antavan uskoa vuoden 1945 jälkeiseen tulevaisuuteen. Kuinka sodan jälkeen voitaisiin irtautua yli sata vuotta jatkuneesta erehdysten sarjasta? Suomen Sosialidemokraatissa Jäntere otsikoi arvionsa teoksesta ”Kaikki historiassa on eräässä mielessä tragediaa”.

Sodan jälkeen aatehistorian kultakausi oli ohitse Saksassa. Kriitikot näkivät sen ammentaneen samasta saksalaisen erityisyyden korostamisen liemestä kuin kansallissosialismi. Tämä heijastui myös Turkuun.  Monesta Jäntereen kanssa Juhana Herttuan kellarissa istuneesta opiskelijasta tuli historioitsija, mutta aatehistorian suurin osa jätti ensimmäisten opinnäytteiden jälkeen.  

/ Janne Tunturi

Kuvat
1. Arvi Korhonen ja Kaarlo Jäntere kohtasivat Jäntereen väitöksessä vuonna 1927. Tuntematon tekijä. Yleisen historian arkisto.
2. Leipzigin yliopiston rakennuksia. Postikortti/Wikipedia.

Lähteet
Kaarlo Jäntereen kirjeet Kaarlo Österbladhille. Kansallisarkisto (Turku).
Turun yliopiston yleisen historian oppiaineen seminaarin pöytäkirjat. Turun yliopiston arkisto.
Jäntere, Kaarlo. Historiallista aatetta ja todellisuutta. Turku: N.p., 1936.
Jäntere, Kaarlo. Die römische Weltreichsidee und die Entstehung der weltlichen Macht des Papstes. Turku: Turun yliopisto, 1936.
Jäntere, Kaarlo Friedrich Meinecke maansa katastrofin selittäjänä. Historiallinen aikakauskirja (1) 1950, 118-123.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *