Kun historia puhuu meille

Teksti on keväällä 2020 pidetyn Kriisin keskellä -kurssin harjoitustöiden satoa.

Toni Raitanen

Espanjantauti vyörysi Suomessa neljässä aallossa vuosien 1918–1920 aikana. Maa kamppaili jo valmiiksi elintarvikepulan kanssa, ja sisällissodan haavat olivat yhä tuoreet. Epidemia oli raju ja sen arvellaan vieneen jopa 30 000 ihmisen hengen. Lehdistö seurasi tarkoin taudin leviämistä ja kirjoitti siitä aktiivisesti jättäen oman musteensa ajan kirjoihin. Samoin viranomaisilta on jäänyt erilaisia tiedotteita, tilastoja ja muita dokumentteja. Mutta miten tavalliset kansalaiset kokivat epidemian? Miltä elämä ja arki espanjantaudin keskellä tuntui? Millaista muistitietoa ajasta on säilynyt?

Muistitiedolla tarkoitetaan muistiin pohjautuvaa suullista tai kirjallista lähdettä, joka toimii aikalaiskuvauksena menneestä. Erityisesti juuri suulliset lähteet herättävät henkiin sen, mikä esimerkiksi sanomalehdissä on vain mekaanisesti ja askeettisesti kuvattu tapahtuneeksi. Siksi Lapin Radion ja Inarin kirjaston perinnearkiston vuonna 1970 toteuttamat haastattelut espanjantaudin kokeneiden ihmisten kanssa ovatkin olleet ainutlaatuinen tapa rakentaa historiaa. Yleisesti tutkimuksessa pyritään rekonstruoimaan mennyttä analysoimalla vanhaa esineistöä tai säilyneitä tekstejä. Mutta millainen aarre onkaan kuulla aikalaisen itse kertovan, miltä hänen arkensa, elämänsä, kokemuksensa ja tuntemuksensa näyttivät ajan yhteiskunnassa?

Historioitsija Alessandro Portelli kirjoittaa muistitiedosta kauniisti ja osuvasti:Suulliset lähteet eivät kerro meille vain mitä ihmiset tekivät. Ne kertovat myös, mitä he halusivat tehdä, mitä he uskoivat olleensa tekemässä ja mitä he nyt ajattelevat tehneensä. Suulliset lähteet eivät välttämättä tuo paljoakaan uutta aineellista tietoa jo tietämäämme, esimerkiksi menneen lakon taloudellista taakkaa työntekijöille; mutta ne kertovat, millainen psykologinen hinta siitä on maksettu. (Portelli, 1991.)

Vielä 50 vuotta epidemian jälkeenkin haastateltavat osaavat välittää sen tunnelman, joka Inarissa vallitsi tammikuussa 1920. Kuten Portellikin kuvaa suulliset lähteet kertovat enemmän tapahtumien merkityksestä kuin itse tapahtumista. Näen myös itse, että haastatteluissa ei sinänsä ole tärkeää, mitä ihmiset kertovat, vaan miten ihmiset sen kertovat. Toimiessaan inhimillisinä siltoina menneeseen he luovat ajankuvauksen, joka on syvempi ja analyyttisempi kuin teksteissä. Näin he myös jättävät vähemmän tilaa tulkinnalle ja arvailulle siitä, miten erilaiset asiat on koettu. Mahdolliset asiavirheet taas ovat muistitiedon kontekstissa sinänsä sivuseikka, sillä haastatteluiden arvo ei ole faktuaalinen vaan subjektiivinen.

Paikkakuntalaisten tapa kertoa kokemuksistaan on rauhallista, empaattista ja kuvauksellista. Heidän äänistään kuuluu hiljainen mutta surumielinen hyväksyntä sille todellisuudelle, jossa he elivät. Kuolema oli vahvasti läsnä, myös läheisten. Synkistä asiasisällöistä huolimatta tai niistä johtuen he eläytyvät kokemuksiinsa voimakkaasti, mikä vahvistaa entisestään kertomusten tunnetilaa. Esimerkiksi kertomusta siitä, miten erään perheen vanhemmat olivat kuolleet ja lapset hakeneet lämpöä navetasta – lopulta kylmettyen sinne lehmien kanssa. On myös hämmästyttävää, kuinka tarkasti he muistavat vuosikymmenten takaisia tapahtumia, henkilöitä ja paikkojen nimiä.

Kertomuksiin eläytyminen on myös kielellisesti hyvin värikästä ja vangitsevaa kuunneltavaa. Puheen ja kielen vivahteet, murre, intonaatio ja taukojen käyttö vievät kuulijan aikamatkalle vuoteen 1920 ja herättävät eloon ajan tunnelman, visualisoiden ihmisiä tilastojen ja uutisten takana. Puhetyylistä ja eleistä myös välittyy ihmisten suhde omaan historiaansa ainutlaatuisella ja vilpittömällä tavalla; kirjoituksia voi aina kaunistella, mutta suullinen kerronta paljastaa niin puhujastaan kuin kerrotusta ajasta sellaisiakin asioita, jotka muutoin voisivat jäädä historian varjoihin.

Suulliset lähteet eivät koskaan ole täydellisiä ajankuvauksia, eikä niiden tarvitse tai kuulukaan olla. Onkin tärkeää huomioida, että tutkimuksessa muistiin perustuvat lähteet vastaavat hyvin erilaisiin kysymyksiin kuin viralliset dokumentit tai lehtileikkeet. Tilastoista tiedämme, että kymmenen prosenttia inarilaisista menehtyi espanjantautiin vuonna 1920. Ajan lehdistäkin voimme lukea kuoleman olleen arkipäivää. Mutta on vaikea tuntea historian sykettä ja nähdä ihmisiä tilastojen takana, ellei kuuntele niitä, jotka silloin elivät. Vasta he puhaltavat hengen aikansa yhteiskuntaan ja maalaavat inhimillisen maiseman espanjantaudista kertovalle kankaalle. Ja kun historia puhuu meille, sitä kannattaa kuunnella.

LÄHTEET:

Portelli, Alessandro, What Makes Oral History Different?, The Death of Luigi Trastulli and Other Stories. Form and Meaning in Oral history, Albany: State University of New York Press, 45–58.

Yle, Tautien historiaa, osa 2. Espanjantauti.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *