Category: Kestävä kehitys ja oikeusvaltio 2023

Artikkelissaan The Trends and Challenges of Climate Change Litigation and Human Rights Keina Yoshida ja Joana Setzer tarkastelevat ihmisoikeuksien ja ilmastonmuutoksen välistä yhteyttä kolmen merkittävän ilmastotapauksen kautta. Näissä kolmessa tapauksessa, Urgenda v. Alankomaat, Teitiota v. Uusi-Seelanti  ja Juliana v. Yhdysvallat, käsitellään sekä ilmastonmuutoksesta johtuvia haasteita että niihin vastaamista ihmisoikeusperustein. Artikkelissa korostetaan näiden tapausten tarkastelua ennakkotapauksina, joiden kautta voidaan selventää ihmisoikeusvelvoitteiden sisältöä ilmastonmuutoksen osalta. Artikkeli herättääkin kysymyksen – voidaanko valtiot velvoittaa kiristämään ilmastopolitiikkaansa ihmisoikeussääntelyn perusteella?

Urgenda v. Alankomaat -tapauksessa vahvistettiin alemman oikeusasteen päätös, jonka mukaan valtio on velvollinen ihmisoikeuksien nojalla vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään. Tapauksessa katsottiin, että Alankomaiden asettama päästövähennystavoite vuodelle 2020 oli riittämätön, ja sen katsottiin loukanneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan mukaista oikeutta elämään sekä artiklan 8 mukaista oikeutta yksityis- ja perhe-elämään. Alankomaiden hallitus totesi tapauksessa, ettei sen päästövähennystoimilla ole merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä Alankomaiden osuus globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä on vähäinen. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että jokaisella valtiolla on vastuu tehdä oma osansa päästöjen vähentämiseksi parhaiden mahdollisuuksien mukaan. Edellä mainittu vastuuperiaate tukee YK:n ilmastosopimuksen keskeisiä määräyksiä ja Kansainvälisen oikeuden toimikunnan valtiovastuuta koskevia artikloja. Tapausta voidaan pitää läpimurtona ilmasto-oikeudelle, sillä siinä todettiin ensimmäistä kertaa, että valtiolla on oikeudellinen velvollisuus ja vastuu torjua ilmastonmuutosta. Tämän vuoksi Urgenda -tapausta voidaan pitää merkittävänä esimerkkinä muissa maissa käytäville ilmasto-oikeudenkäynneille. 

Tapauksessa Teitiota v. Uusi-Seelanti käsiteltiin ilmastopakolaisten olosuhteita suhteessa ihmisoikeuksiin. Tapauksessa ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu ja puhtaan juomaveden puute pakotti kantajan muuttamaan Kiribatin tasavallasta Uuteen-Seelantiin. Kantaja haki turvapaikkaa Uudesta-Seelannista, mutta viranomaiset eivät myöntäneet pakolaisasemaa vaan palauttivat hänet takaisin Kiribatiin. Tämän seurauksena kantaja väitti, että viranomaisen päätös loukkasi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta ja vei asian YK:n ihmisoikeuskomitean käsiteltäväksi. Komitea totesi asiassa, ettei ilmastokriisin vuoksi pakenevia ihmisiä voi palauttaa alueelle, jossa heitä uhkaa ilmastonmuutoksen aiheuttama vakava haitta tai hengenvaara.  Vaikka ympäristön tilan heikkeneminen ja ilmastonmuutos ovat vakavia ja kiireellisiä uhkia sekä nykyisille että tuleville sukupolville – ja vaikka Kiribatin tasavallan arvioidaan muuttuvan asuinkelvottomaksi seuraavan 10-15 vuoden aikana – komitea katsoi, ettei Uusi-Seelanti ollut tapauksessa loukannut kantajan oikeutta elämään. Komitea perusteli päätöstään sillä, että kantajan todisteet ja perustelut koskivat yleistä tilannetta eivätkä täten olleet tarpeeksi yksityiskohtaisia. Komitean päätös on näin ollen ristiriidassa Urgenda -tapauksen kanssa, jossa todettiin valtioilla olevan positiivisia velvoitteita ympäristötapauksissa, joissa haitta vaikuttaa poikkeuksetta alueen tai maan yleiseen väestöön. Artikkelissa kuitenkin korostetaan, että komitea esitti päätöksessään tärkeitä lausuntoja, jotka liittyvät palauttamiskieltovelvoitteeseen ilmastonmuutokseen liittyvien haittojen osalta. Kirjoittajat korostavatkin tapauksen ensisijaisuutta ja merkittävyyttä nimenomaan palauttamiskieltovelvoitteen kautta.   

Tapauksessa Juliana v. Yhdysvallat käsiteltiin perustuslaillista kannetta, jossa väitettiin, että Yhdysvaltojen liittovaltion hallitus on loukannut kantajien perustuslaillisia oikeuksia aiheuttamalla vaarallisia hiilidioksidipäästöjä. Kanteessa vaadittiin julistusoikeudellista muutoksenhakua ja kieltomääräystä, jolla hallitus voidaan velvoittaa panemaan täytäntöön suunnitelma sekä fossiilisten polttoaineiden päästöjen vähentämiseksi että ilmakehän ylimääräisen hiilidioksidin vähentämiseksi. Artikkelissa korostetaan, kuinka Juliana -tapauksessa on erityisesti kyse ilmastonmuutoksen seurausten ja niihin liittyvien yksilöiden ihmisoikeuksiin kohdistuvien vaikutusten tunnustamisesta. Vaikka tuomioistuin hylkäsi kantajien kanneoikeuden, se kuitenkin totesi, että Yhdysvaltojen hallitus edistää ilmastonmuutosta sekä toimimalla passiivisesti että edistämällä fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Tämän seurauksena Our Children’s Trust -järjestö on ilmoittanut pyrkivänsä uudelleenkäsittelyyn, jossa tuomioistuin voisi tarjota korjaavia toimenpiteitä. Juliana -tapaus on osa laajempaa nuorten johtamaa yhteiskunnallista liikettä, jonka tavoitteena on saada sekä valtionhallinnot että yritykset vastuuseen maapallon tuhoamisesta. 

Näistä kolmesta ilmasto-tapauksesta voidaan havaita yhteisiä piirteitä ja ominaisuuksia. Ensinnäkin tapaukset korostavat ihmisoikeuksien merkitystä ilmastonmuutosta koskevissa oikeudenkäynneissä. Korkeimman oikeuden Urgenda -tapauksessa antaman käänteentekevän tuomion johdosta kantajat voivat vedota ihmisoikeussääntelyyn ilmastonmuutosta koskevissa kanteissaan. Tapauksen johdosta valtioiden on myös toteutettava ennaltaehkäiseviä toimia huolellisuusvelvoitteen mukaisesti. Teitiota-tapauksessa puolestaan YK:n ihmisoikeuskomitea katsoi, että hallitusten on otettava vastuu ilmastokriisin seurauksena tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Tämä vaikuttaa myös turvapaikkapolitiikkaan siten, että ihmisiä, jotka ovat paenneet ilmastonmuutoksen aiheuttamia vakavien haittojen vuoksi, ei voida palauttaa takaisin näille alueille. Juliana-tapauksessa taas tuomioistuin totesi Yhdysvaltojen passiivisen toiminnan edistävän ilmastonmuutosta. Nämä tapaukset ovat merkittäviä ennakkotapauksia, jotka antavat viitteitä siitä, että valtiot voidaan asettaa vastuuseen riittämättömistä toimista ilmastonmuutoksen torjumisessa ihmisoikeusvelvoitteiden perusteella. Näiden tapausten myötä myös ilmasto-oikeuden käsite on laajentunut, mikä lisää ilmasto-oikeudenkäyntien määrää ympäri maailmaa. Artikkelissa korostetaankin, kuinka keskeistä on ymmärtää näiden tapausten tarjoamat mahdollisuudet ja haasteet, sillä ilmastonmuutokseen liittyvät oikeudenkäynnit ovat kasvavassa nousussa. Olennaista onkin tarkastella – kuinka ihmisoikeuksia koskevaa analyysia voidaan hyödyntää muissa ilmasto-oikeudenkäynneissä ja millainen rooli tuomioistuimille on annettava ilmastonmuutoksen torjunnassa?

— Ilmastoryhmä 1

Keina Yoshida & Joana Setzer, The Trends and Challenges of Climate Change Litigation and Human Rights

http://eprints.lse.ac.uk/106593/1/Urgenda_Article_250220_2.pdf

Blogitekstini käsittelee nielujen sisällyttämistä hiilimarkkinoihin tapana vahvistaa ilmastolain ohjausvaikutusta. Suomen uusi ilmastolaki tuli voimaan vuonna 2022 ja tarkastelen ilmastolain ohjausvaikutuksen vahvistamisen keinoja Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarjan 2021:5 raportin ”Mahdollisuudet vahvistaa ilmastolakia uusilla keinoilla” pohjalta. Raportissa tarkastellaan, kuinka ilmastolain ohjausvaikutusta on mahdollista vahvistaa eri keinoilla. Valtioneuvoston kanslian julkaisemalla raportilla on tekijöinä Mikael Hildén, Karoliina Auvinen, Kati Berninger, Martin Björklund, Tommi Ekholm, Ari Ekroos, Suvi Huttunen, Kari Hyytiäinen, Kai Kokko, Anu Lähteenmäki-Uutela, Michael Mehling, Adriaan Perrels, Jyri Seppälä, Sampo Soimakallio, Päivi Tikkakoski, Erika Toivonen sekä Oras Tynkkynen. Raportin 7 luku syventyy hiilimarkkinoiden laajentumiseen nieluihin, ja tällä luvulla on teeman kannalta pääpaino tekstissäni. 

Ilmasto on ollut vahvasti läsnä politiikassa erityisesti sen jälkeen, kun Pariisin ilmastosopimukseen sitoutuneet maat alkoivat pyrkimään saavuttamaan sopimuksen mukaisia tavoitteita päästövähennysten avulla. Ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi Suomessa on pyritty vahvistamaan ilmastolain ohjausvaikutusta. Ilmastolakia sovelletaan valtion suunnitelmiin ilmastopolitiikan päästöistä ja sopeutumisesta. Ilmastolaki on ollut Suomessa voimassa vuodesta 2015 alkaen ja sen ohjausvaikutuksen vahvistaminen on ollut läsnä Sanna Marinin hallitusohjelmassa. Sen tärkeimpiä tavoitteita on toteuttaa kansallinen hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä ja raportissa tarkastellaan, kuinka päästöbudjetti, päästökompensaatio ja hiilinielujen laajentaminen osaksi hiilimarkkinoita voisivat vahvistaa ilmastolain ohjausvaikutusta. 

Hiilimarkkinoiden laajentaminen erityisesti nielujen saamiseksi virallisen kaupanteon piiriin on erityisen tarkastelun alla mahdollisena keinona vahvistaa ilmastolain ohjausvaikutusta. Nielut ovat keskiössä hiilineutraaliuden saavuttamiseksi ja raportin pohjalta herääkin kysymys siitä, kuinka vahvassa asemassa ne voisivat olla hiilineutraaliuden saavuttamisessa. Hiilineutraaliudella tarkoitetaan alueen tai yksikön tilaa, jossa ihmistoiminnan synnyttämät kasvihuonekaasujen lähteet ja kasvihuonekaasuja poistavat nielut ovat yhtä suuret määrätyllä ajanjaksolla (esim. vuosi). Raportin mukaan ”hiilimarkkina perustuu osakepörssin kaltaiselle järjestelmälle, jossa hinta muodostuu huutokaupassa”. Nielulla taas tarkoitetaan ”luonnollista tai ihmisen aiheuttamaa prosessia, jolla sidotaan ilmakehästä kasvihuonekaasua, aerosolia tai kasvihuonekaasun esiastetta”. Raportissa todetaan, että “hiilimarkkinoiden laajentamisen tarkoituksena on luoda markkinajärjestelmä, joka kattaa mahdollisimman suuren osan ihmistoimin aiheutetuista päästöistä sekä ihmistoiminnalla ylläpidetyistä tai lisätyistä nieluista”.

Raportissa todetaan, että hiilineutraalius on saavutettavissa supistamalla päästöjä ja lisäämällä nieluja niin, että nielujen ja päästöjen välillä saavutetaan tasapaino. Tähän mennessä nielujen säilyttämiseen tai kasvattamiseen tähtäävä aktiivinen ohjaus on ollut vähäistä, ja voidaankin pohtia, minkälainen vaikutus nielujen lisäämisellä osaksi hiilimarkkinoita, on tältä kannalta. Kun hiilinieluja tarkastellaan hiilimarkkinoiden laajentamisen näkökulmasta, soveltamisessa otetaan erikseen huomioon luonnolliset eli maankäyttösektorin nielut ja tekniset nielut. Mikäli hiilimarkkinoiden nielujen lisäystoimet toteutuisivat Suomessa, voitaisiin niiden avulla saavuttaa LULUCF-asetuksen velvoitteet Suomessa. Raportin mukaan “LULUCF on YK:n ilmastosopimuksen päästölaskentakategoria, joka kattaa maankäytön, maankäytön muutoksen ja metsien päästöt ja nielut”. 

Raportin mukaan ”päästöjen kompensaatiojärjestelyiden ja hiilinieluja kattavien hiilimarkkinoiden yksi yhteinen piirre on ajatus siitä, että jossakin syntyneitä päästöjä voidaan hyvittää toimilla, jotka vähentävät päästöjä muualla tai poistavat päästöjä ilmakehästä vähintään saman verran”. Raportin pohjalta voi herätä kysymys siitä, mitä hiilimarkkinoiden laajentaminen nieluihin käytännössä tarkoittaisi, ja kuinka niitä ohjattaisiin ja valvottaisiin. Raportissa esimerkiksi todetaan, että ei voida pitää realistisena sitä, että nieluyksiköt olisivat verrattavissa päästökaupan yksiköihin. Tässä erityisenä ongelmana pidetään nielujen sääntelyn epävarmuuksia. Muun muassa merien hiilinielua ei ole huomioitu kansainvälisille sopimuksille raportoitavissa valtioiden kasvihuonekaasutaseissa. Kuinka siis voidaan luoda toimiva ja luotettava sääntely nielujen ympärille osana hiilimarkkinoita, ja mitä asioita tässä tulisi ottaa huomioon?  

Raportin mukaan hiilimarkkinoiden kannalta on muun muassa olennaista määritellä, ovatko markkinat kansallisesti vai kansainvälisesti toimivat. Kansallisilla markkinoilla hiilineutraalius toteutuu myös kansallisesti, kun taas ylikansallisilla markkinoilla hiilineutraaliuden viitekehyskin on ylikansallinen. Tällöin tulee ottaa huomioon, että pienemmillä, yhden jäsenmaan alueilla, hiilineutraalius ei välttämättä toteudu.  Myös raportin kansainvälinen vertailu osoittaa, että hiilimarkkinoita ei ole laajennettu kattamaan hiilinieluja kansallisissa ilmastolaeissa. Samalla todetaan, että Suomi olisi ensimmäisiä maita, joissa tällaista sääntelyä on kehitetty, mikäli tämä otetaan käyttöön.  On myös todettu, että “hiilinielumarkkinat voitaisiin järjestää erillisellä lainsäädännöllä, jossa niitä ohjattaisiin ja valvottaisiin päästökauppaa vastaavalla hallinnolla ja johon sisältyisi mahdollisiin rikkomuksiin varautuva sanktiojärjestelmä”. 

Hiilimarkkinoiden laajentaminen nieluihin voi edesauttaa niin hiilineutraaliustavoitteen kuin muidenkin ilmastotavoitteiden saavuttamista. Kuitenkaan siihen liittyvä sääntely ja ohjaus sisältävät paljon kysymysmerkkejä, joiden selvittäminen vaatii tarkkaa punnintaa muun muassa edellä mainittujen seikkojen välillä. Hiilimarkkinoiden laajentaminen nieluihin edellyttääkin tarkkoja määritelmiä ja ohjausta, jotta sitä voidaan pitää luotettavana. 

— Ilmastoryhmä 1

Lähde: 

Hildén, Mikael; Auvinen, Karoliina; Berninger, Kati; Björklund, Martin; Ekholm, Tommi; Ekroos, Ari; Huttunen, Suvi; Hyytiäinen, Kari; Kokko, Kai; Lähteenmäki-Uutela, Anu; Mehling, Michael; Perrels, Adriaan; Seppälä, Jyri; Soimakallio, Sampo; Tikkakoski, Päivi; Toivonen, Erika; Tynkkynen, Oras, Mahdollisuudet vahvistaa ilmastolakia uusilla keinoilla, Valtioneuvoston kanslia, 20.1.2021.

Päästökauppa on osa Euroopan unionin ilmastopolitiikkaa, ja sillä pyritään rajoittamaan kasvihuonekaasupäästöjen määrää EU:ssa. Päästökauppajärjestelmä perustettiin päästökauppadirektiivillä (2003/87/EY). Vuonna 2005 käyttöönotettu päästökauppajärjestelmä laajentui kattamaan hiilidioksidipäästöjen lisäksi myös muita kasvihuonekaasuja ja kasvihuonepäästöjä aiheuttavia toimialoja vuonna 2009. Järjestelmä kattaa nykyään noin 40 % EU:n kasvihuonekaasupäästöistä.

Päästökauppajärjestelmä on oleellinen osa Euroopan alueen ilmastopolitiikkaa. EU:n alue on merkittävä päästöjen aiheuttaja. EU:n velvollisuus huolehtia jäsenmaiden päästönrajoituksista liittyy vahvasti EU-oikeuden ensisijaisuuteen. EU:lla on mahdollisuus asettaa kaikkia jäsenvaltioita sitovia direktiivejä. Ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii valtioiden yhteistyötä ja yhdenvertaisia toimia, ja tästä syystä päästökauppajärjestelmä on tehokas keino taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. EU:n tavoitteena on vähentää 55 % päästöistä vuoteen 2030 mennessä. Päästökauppa sitoo EU:n jäsenvaltiot noudattamaan yleistä päästökattoa, jonka avulla pyritään varmistamaan kestävä tulevaisuus. Suomessa päästökauppadirektiivit on otettu käyttöön päästökauppalailla (311/2011). 

Järjestelmän toimivuus perustuu markkinatalouteen, järjestelmä kannustaa yrityksiä saastuttamaan vähemmän. Yritykset, joiden toiminnot aiheuttavat kasvihuonepäästöjä, ostavat päästöoikeuksia huutokaupasta. Hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan, eli mitä enemmän muut yritykset saastuttavat, sitä korkeammaksi yhden päästöoikeuden hinta nousee. Koska Euroopan alueella teollisen toiminnan kustannukset ovat kalliimpia kuin esimerkiksi Aasiassa, osa päästöoikeuksista myönnetään ilmaiseksi. Tällä pyritään estämään teollisuuden siirtoa maihin, joissa päästöjä ei rajoiteta yhtä voimakkaasti. Ilmastonmuutoksen torjuntaa koskevissa keskusteluissa usein asetetaan vastakkain talouskasvu ja ilmastonmuutosta torjuvat toimet. Päästökauppa on erinomainen esimerkki järjestelmästä, joka markkinatalouden keinoin kannustaa yrityksiä vähentämään päästöjään esimerkiksi uudelleenjärjestelemällä toimintaansa tai investoimalla vähäpäästöisiin laitteisiin. 

Vaikka päästökauppa on todettu toimivaksi ja tehokkaaksi järjestelmäksi vähentämään kasvihuonekaasujen määrää, merkittävä osa päästöjä aiheuttavista toimialoista lukeutuu järjestelmän ulkopuolelle. Tällaisia toimialoja ovat esimerkiksi rakentaminen, liikenne, maatalous ja jätehuolto. Sittemmin, artikkelin kirjoituksen jälkeen, on sovittu uusista päästökaupan toimialalaajennuksista. Vuodesta 2027 alkaen päästökauppajärjestelmään lukeutuu tieliikenne ja rakennusten erillislämmitys, mutta epävakaiden energiamarkkinoiden ja energian hinnan nousun tilanteessa järjestelmän käynnistämistä lykätään vuoteen 2028. 

Päästökauppajärjestelmän piiriin on lukeutunut myös lentoliikenteen päästökauppadirektiivin (2008/101/EY) myötä lentoliikenne vuodesta 2012. Green Deal on EU:n komission hyväksymä joukko aloitteita, jotka pyrkivät tekemään Euroopan Unionista ilmastoneutraalin vuoteen 2050 mennessä. Green Dealia koskevan tiedonannon mukaan Komission tavoitteena on laajentaa päästökauppajärjestelmä koskemaan myös merenkulkua. 

— Ilmastoryhmä 1

Lähde: 

Ari Ekroos et. al.: Ilmastolain kytkennöistä muuhun lainsäädäntöön sekä perus- ja ihmisoikeuskysymyksiin. Aalto-yliopiston julkaisusarja Tiede + Teknologia 4/2020.

Ilmastolain mukaisiin ilmastosuunnitelmiin on ladattu paljon odotuksia. Ei ihme, sillä ne ovat keskeinen työkalu Suomen ilmastotavoitteiden saavuttamisessa. Tai ainakin niiden kuuluisi olla. Tätä mieltä ovat Suomen ympäristökeskuksen ja yliopiston tutkijat Antti Belinskij, Paula Leskinen, Anu Lähteenmäki-Uutela ja Seita Romppainen artikkelissaan Ilmastosuunnitelmien oikeudellinen merkitys nyt ja tulevaisuudessa. Artikkeli on julkaistu Oikeus-lehdessä 4/2021 eli ennen kuin Suomen uusi ilmastolaki astui voimaan 1.7.2022. 

Artikkelin kirjoittaneiden kokeneiden ympäristöoikeuden tutkijoiden mukaan ilmastosuunnitelmat ovat yksi ilmastopolitiikan heijastuma Suomen oikeusjärjestelmään. Kyse on laajasti ottaen globaalista kestävyysmurroksesta, jossa oikeudella ja sääntelystrategioilla on oma roolinsa. Suomen uuden ilmastolain mukaiseen suunnittelujärjestelmään kuuluu pitkän ja keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelmat, kansallinen ilmastonmuutokseen sopeutumissuunnitelma ja maankäyttösektorin ilmastosuunnitelma. Suunnitelmissa on Suomen tavoitteet kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämiseen, nielujen vahvistamiseen ja ilmastonmuutokseen sopeutumiseen sekä eri hallinnonaloilta tarvittavat toimet. 

Ilmastosuunnitelmiin on kohdistunut viime vuosina odotuksia myös ilmastolain uudistamisen vuoksi. Ennen lakiuudistusta kirjoitetussa artikkelissaan tutkijat arvelevat, että ilmastosuunnitelmien merkitys tulisi lakiuudistuksen myötä vahvistumaan. Niiden velvoittava vaikutus viranomaisten toimintaan ja kansalaisten osallistumismahdollisuus suunnittelutyöhön tulisivat lisääntymään. Hiilineutraali yhteiskunta ja ilmastonmuutokseen sopeutuminen olisivat siten lakiuudistuksen myötä ilmastosuunnitelmien kautta vahvasti viranomaisten ja kaikkien kansalaisten asia. Muutoinkin artikkelista välittyy valtion tutkimuslaitosta edustavien tutkijoiden luottavainen suhtautuminen ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutuspotentiaaliin ongelmakohdistaan huolimatta. Se on ymmärrettävää ottaen huomioon Suomen ympäristökeskuksen tehtävän kestävän kehityksen edistäjänä. 

Kirjoittajien ajatus ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutusten vahvistumisesta lakiuudistuksen myötä vaikuttaa kuitenkin ristiriitaiselta. Tutkijat itsekin huomauttavat artikkelissaan, että hallituksen esityksessä uudeksi ilmastolaiksi esitettiin hyvin vähän ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutuksiin kohdistuvia muutoksia. Tärkein muutos oli viranomaisille ja kunnille syntynyt tehtävä edistää ilmastosuunnitelmien lisäksi myös ilmastotavoitteita. Se, miten tämä käytännössä toteutuu esimerkiksi kaavoituksessa, vaikuttaa kuitenkin edelleen epäselvältä.  

Tutkijoiden näkemys ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutusten vahvistumisesta vaikuttaa kyseenalaiselta ottaen huomioon myös ilmastosuunnitelmien luonne pehmeänä, muodollisesti ei-velvoittavana oikeutena. Yleisluontoisten ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutukset näyttävät jäävän muun lainsäädännön kehittämisen varaan, mikä on hidas ja monimutkainen etenemistapa. Puitelakiluontoisen ilmastolain ilmastosuunnitelmat ja -tavoitteet näyttävät kuitenkin saavan ainakin jossain määrin aikaan lainsäädäntömuutoksia muussa lainsäädännössä tutkijoiden toiveiden mukaisesti. Esimerkkinä tästä on 1.1.2025 voimaan tuleva uusi rakennuslaki, jossa ilmastonmuutoksen torjunta on otettu huomioon uusissa ilmastoselvitys-, materiaaliseloste- ja hiilijalanjäljen raja-arvovaatimuksissa. Edelleenkään ilmastovaikutukset eivät kuitenkaan kuulu esimerkiksi kaavoituksen sisältövaatimuksiin. 

Ilmastopolitiikka ja ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutukset eivät ole vain Suomen asia, vaan rajat ylittävää asiaa ohjaa vahvasti myös EU jaetulla toimivallalla jäsenvaltioiden kanssa. EU:n lukuisat ilmastopoliittiset toimenpidekokonaisuudet on koottu Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan, jonka taustalla on vuonna 2015 syntynyt Pariisin ilmastosopimus. Vuonna 2019 Euroopan parlamentin jäsenet julistivat ilmasto- ja ympäristöhätätilan, ja vuonna 2021 jäsenmaat hyväksyivät EU:n ilmastolain. Ilmastolaissa EU:n tavoitteena on hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä. EU:n ohjauskokonaisuuteen kuuluvat myös EU:n taakanjakoasetus päästökaupan ulkopuolisen sektorin kasvihuonekaasupäästöistä ja LULUCF-asetus jäsenvaltioiden maankäyttösektorin kasvihuonekaasu-päästöistä. Jokaisella EU:n jäsenvaltiolla tulee lisäksi olla EU:n hallintomalliasetuksen mukaan kansallinen energia- ja ilmastosuunnitelma sekä pitkän aikavälin strategia kasvihuonekaasujen vähentämiseksi. Euroopan komissio on edelleen esittänyt EU:n ilmastotoimien kiristämiseksi Fit for 55-ilmastopaketin, jonka esitykset kohdistuvat muun muassa energiaan sekä maankäyttöön ja metsätalouteen. 

Suomen uudessa ilmastolaissa päästötavoitteena on muun muassa taakanjako- ja päästökauppasektorin yhteenlaskettujen kasvihuonekaasupäästöjen vähentyminen vuoteen 2050 mennessä vähintään 90 prosentilla vuoteen 1990 verrattuna. EU sallii jäsenmaiden omat, EU-oikeuden rajoissa olevat, innovatiiviset ratkaisut näiden ilmastotavoitteiden saavuttamiseen. Ilmastolakeja päästötavoitteineen on säädetty useissa jäsenvaltioissa, ja ilmastosuunnitelmat ovat Suomen tapa pyrkiä tavoitteisiin.

Vaikka tutkijat uskovat artikkelissaan selvästi ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutuspotentiaaliin, he kuitenkin pitävät ilmastolain ilmastosuunnitelmia, EU:n jäsenvaltioilta edellyttämiä ilmastosuunnitelmia ja muuta kansallista ilmastosuunnittelua sekavana kokonaisuutena. Kaiken lisäksi suunnitelmien valmistelu on Suomessa hajautettu eri ministeriöille. 

Suomen ilmastopoliittinen suunnittelujärjestelmä kaipaisi tutkijoiden mukaan siis selventämistä ja yhtenäistämistä.Ilmastolain mukaisia ilmastosuunnitelmia tulisi yhteensovittaa paremmin keskenään, ilmastosuunnitelmien ja -tavoitteiden yhteyttä muissa laeissa säädettyihin suunnittelu- ja päätöksentekomekanismeihin tulisi vahvistaa sekä yleisön vaikuttamismahdollisuuksia suunnitteluun tulisi kehittää. Uuden ilmastolain säädösten ja hallituksen esityksen perusteella vaikuttaa siltä, että tutkijoiden edellä esitettyihin toiveisiin ei suoranaisesti ole ainakaan kaikilta osin uudessa laissa vastattu.

Artikkelin julkaisun jälkeen, vuonna 2022, Suomessa tuli vireille ensimmäinen kansallinen ilmasto-oikeudenkäynti. Taustalla on hiilineutraaliustavoitteen saavuttamisen vaarantava metsä- ja maankäyttösektorin hiilinielujen romahdus. Ympäristöjärjestöt katsovat, että valtioneuvosto ei ole oikeusvaltion lainalaisuusperiaatteen mukaisesti noudattanut ilmastolakia. Mielenkiintoista on, ryhtyykö korkein hallinto-oikeus arvioimaan ilmastosuunnitelmien tieteelliseen tietoon perustuvia aineellisia sisällöllisiä vaatimuksia. Tuomioistuimet vahvistaisivat tällä tavoin artikkelin kirjoittajien mukaan merkittävästi rooliaan ilmastonmuutoksen hallinnassa. Vireillä oleva oikeudenkäynti liittyy myös kiinnostavasti juuri metsä- ja maankäyttösektoriin, jota koskeva suunnitelma lisättiin ensimmäistä kertaa uuteen ilmastolakiin.  

— Ilmastoryhmä 2

Lähteet:

Belinskij, Antti – Leskinen, Paula – Lähteenmäki-Uutela Anu – Romppainen, Seita, Ilmastosuunnitelmien oikeudellinen merkitys nyt ja tulevaisuudessa. Oikeus 2020:4, s. 440–459.

5 facts about the EU’s goal of climate neutrality. Euroopan komissio 20.10.2022. 

https://www.consilium.europa.eu/en/5-facts-eu-climate-neutrality/ (Luettu 29.3.2023).

55-valmiuspaketti. Euroopan neuvosto 28.3.2023. 

https://www.consilium.europa.eu/fi/policies/green-deal/fit-for-55-the-eu-plan-for-a-green-transition/ (Luettu 29.3.2023).

Eduskunta hyväksyi rakentamisen päästöjä pienentävät ja digitalisaatiota edistävät lait. Ympäristöministeriö 1.3.2023. 

https://ym.fi/-/eduskunta-hyvaksyi-rakentamisen-paastoja-pienentavat-ja-digitalisaatiota-edistavat-lait (Luettu 29.3.2023).

Ilmastolaki 423/2022. Finlex 2023. 

https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2022/20220423 (Luettu 29.3.2023).

Tutkittua ympäristötietoa kestävyysmurroksen edistämiseksi. Suomen ympäristökeskus 18.1.2023. 

https://www.syke.fi/fi-FI/Syke_Info (Luettu 31.3.2023).

Hildén, Mikael et. al., Mahdollisuudet vahvistaa ilmastolakia uusilla keinoilla. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2021:5.

Anekauppaa vai ilmastotekoja? Vapaaehtoisen päästökompensaation kysyntä, tarjonta ja laatu Suomessa -artikkeli on tehty Finnwatch nimisen kansalaisjärjestön toimesta. Finnwatchin tarkoituksena on tutkia suomalaisen yritystoiminnan globaaleja vaikutuksia. Kyseisen kansalaisjärjestön tavoitteena on edistää muun muassa ekologista, taloudellista ja vastuullista liiketoimintaa. Finnwatch pyrkii raporteissaan tuomaan esille esimerkiksi yritysten toimintaan liittyviä ihmisoikeusongelmia ja ympäristövaikutuksia. Artikkelin tarkoituksena on mielestäni lisätä tietoisuutta vapaaehtoisten päästökompensaatioiden vaikutuksista ihmisille ja ympäristölle. Lisäksi artikkelin tavoitteena on lisätä raportoinnin läpinäkyvyyttä ja tietoisuutta hankkeiden aiheuttamista negatiivisista vaikutuksista, joita päästökompensaatioita käyttäviltä yrityksiltä on itseltään vaikea saada.

Vapaaehtoiset päästökompensaatiot

Päästöjen kompensoinnilla tarkoitetaan tiettyyn päästömäärään liittyvän ilmastohaitan kumoamista siten, että omia kasvihuonekaasupäästöjä vastaava määrä päästöjä vähennetään tai hiilidioksidia ilmakehästä sidotaan toisaalla. Tarkoitus on muuttaa päästöjä aiheuttava toiminta hiilineutraaliksi. Viimeisen vuosikymmenen aikana yksityiset henkilöt ja yritykset ovat aloittaneet vapaaehtoisesti kompensoimaan omia ilmastopäästöjään. Arvioiden mukaan vapaaehtoisten päästömarkkinoiden koko on noin 100 miljoonaa tonnia vuodessa. Edellä mainittu luku vastaa kaksinkertaisesti Suomen kokonaispäästöjä. Suosituimpia vapaaehtoisia päästökompensaatiohankkeita ovat olleet metsähankkeet, uusiutuvan energian hankkeet, jätteenkäsittelyä koskevat hankkeet sekä kotitalouksien energiatehokkuutta parantavat hankkeet. Tässä kirjoituksessa nostan konkreettisesti esille Intian Jorethangin kaupungin vesivoimalahankkeesta aiheutuneita haasteita paikalliselle väestölle ja ympäristölle. Artikkeli sopii erityisesti sellaisille henkilöille ja yrityksille, jotka ovat pohtineet omien päästöjen kompensoimista. Vapaaehtoiset kompensaatiohankkeet eivät aina todellisuudessa vastaa sitä mitä luvataan, ja tämän vuoksi myös epäonnistuneita hankkeita on nostettava esille, jotta kiinnostus yhteisten pelisääntöjen luomiselle avaisi julkista keskustelua sääntelyn tarpeellisuudesta.

Sääntelemättömyyden ongelmat

Ympäristöministeriön tilaaman selvityksen mukaan päästökompensaatioiden todellisia vaikutuksia tulisi tarkastella julkisella ohjauksella ja luomalla yhteiset kriteerit alalle. Selvityksen mukaan uutta kansallista lainsäädäntöä ei kuitenkaan tarvita vapaaehtoisille päästökompensaatioille. Kansallisen lainsäädännön luomista pidetään hankalana, koska EU asettaa jäsenvaltioille tarkat ehdot esimerkiksi kuluttajalainsäädännön osalta. EU:n ilmastopolitiikan muuttumisen myötä on odotettavissa tarkempaa ohjausta esimerkiksi harhaanjohtavaan markkinointiin liittyen. Päästökompensaatioihin liittyvä sääntelemättömyys on aiheuttanut negatiivisia haittavaikutuksia niillä alueilla, joissa hankkeita on toteutettu. Esimerkiksi Jorethangin kaupungissa paikallisella väestöllä ja hankkeen toteuttajilla olivat erilaiset käsitykset hankkeen ehdoista. Paikalliselle väestölle annettiin mielikuva hankkeen työllistävästä vaikutuksesta. Lisäksi asukkaille oli luvattu laaja terveydenhuolto ja ilmaista sähköä. Kompensaatiohankkeen sopimusasiakirjoista on kuitenkin nähtävissä, että mainitut edut oli tarkoitettu ainoastaan osavaltiolle. Päästöjen kompensoimisen uskottavuus horjuu, koska toiminta on sääntelemätöntä ja hankkeiden laatu vaihtelevaa. Lisäksi päästökompensaatiohankkeissa on syntynyt sellaisia ongelmia, joihin ei ole osattu varautua hanketta suunniteltaessa. Vesivoimalahanke haluttiin toteuttaa kansainvälisen rahoituksen saamiseksi, vaikka alueen soveltuvuudesta ei tehty riittäviä selvityksiä. Jorethangin kaupungin osalta hanke aiheutti muun muassa maaperän eroosiota, ekosysteemin vähenemisen, tulvia ja monia muita luonnolle ja paikalliselle väestölle aiheutuvia pysyviä haittavaikutuksia. Ongelmaksi ovat muodostuneet vastuukysymykset aiheutettujen vahinkojen osalta. 

Ihmisoikeuksien toteutuminen

Päästökompensaatiohankkeiden edellytetään noudattavan ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. On kuitenkin huomioitava se, että vapaaehtoisilla kompensaatiohankkeilla vaikutetaan aina jollakin tavalla paikalliseen väestöön. Parhaimmassa tapauksessa päästökompensaatiohankkeet työllistävät paikallisia ihmisiä ja takaavat näille yhteisöille esimerkiksi paremman energiansaannin ja puhtaamman ilman. Näiden edellä mainittujen tavoiteltavien hyötyjen lisäksi, hankkeilla saatetaan aiheuttaa ongelmia paikalliselle väestölle. Jorethangin vesivoimahankkeessa alueen maanomistajilta ostettiin maata huomattavaan alihintaan ja maanomistajat joutuivat odottamaan korvauksia kohtuuttoman pitkään. Jorethangin kaupungin kohdalla vesivoimalahanke aiheutti lisäksi joen kuivumisen, mistä aiheutui lukuisia ongelmia paikalliselle väestölle. Suurimmat ongelmat liittyivät joen kuivumisen aiheuttamaan kalakannan häviämiseen, ilmaston lämpenemiseen joen läheisyydessä ja sitä kautta paikallisten elinkeinotoiminnan häiriintymiseen. Kompensaatioita ostavat yritykset eivät ole yleensä erityisen tarkkoja siitä, millaista kompensaatiota ne hankkivat, ja usein ainoastaan sertifikaatti katsotaan riittäväksi laadun takeeksi. Kuitenkin edellä esitettyjen esimerkkien valossa voidaan todeta, että pelkästään ilmastovaikutukseen keskittyminen ei ole riittävä tapa mitata kompensaatiohankkeen onnistumista ja laatua. Jos kompensaatiohankkeen lopputuloksena on aiheutettu paikalliselle väestölle enemmän haittaa kuin hyötyä, voidaan kysyä, kenen etuja kompensaatiohankkeissa todellisuudessa ajetaan. Ihmisoikeuksien arviointiin ja toteutumiseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota, jotta esimerkiksi elinkeinotoiminnan ja terveellisen ympäristön kysymyksiin suhtauduttaisiin vakavasti. 

Yhteenveto

Politiikantutkija Robbie Watt on kiteyttänyt hyvin vapaaehtoisten päästökompensaatioiden ongelman ytimen. Kuluttajat sekä elinkeinonharjoittajat olettavat, että heidän maksamansa kompensaatiomaksu takaa järjestelmän aukottoman toimimisen. Lähtökohtaisesti päästökompensaatioita käyttävät tahot kuvittelevat, että kompensaatio todellisuudessa toteutuu kerrotulla tavalla. Wattin mukaan kyse on kuitenkin niin sanotusta kompensaatiofantasiasta. Kompensaatiofantasialla tarkoitetaan sitä, että järjestelmään luotetaan koska sen halutaan toimivan. Kukaan ei halua ottaa vastuuta ja kyseenalaistaa vapaaehtoisten päästökompensaatioiden todellisia vaikutuksia, sillä se voisi tuoda esille seikkoja, joita kuluttajat ja yritykset eivät halua saada selville. Onko vapaaehtoisten päästökompensaatioiden tavoite kuitenkin vain puhdistaa niiden tahojen ilmastohäpeää, jotka eivät ole todellisuudessa valmiita tekemään konkreettisia muutoksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi?

— Ilmastoryhmä 2

Lähteet:

Anekauppaa vai ilmastotekoja? Vapaaehtoisen päästökompensaation kysyntä, tarjonta ja laatu Suomessa. Finnwatch 4/2021.

Vapaaehtoisten päästöjen hyvittäminen tehostuisi julkisella ohjauksella, ei lakeja säätämällä. Edilex 12.8.2021.

Investointisuojasopimukset (”investment treaty”) takaavat ulkomaisille sijoittajille suojan kohdemaan syrjivää lainsäädäntöä, kansallistamisyrityksiä, tai muita epäoikeudenmukaisia toimia vastaan. Vastineeksi ulkomaisten investoijien on noudatettava kohdemaan lainsäädäntöä. Investointisuojasopimukset ovat yleensä osa vapaakauppasopimuksia, ja niihin sisältyy mahdollisuus ratkaista sopimuksesta syntyvät riidat välimiesoikeudesta. Välimiesmenettely tarjoaa puolueettoman, nopean ja tehokkaan reitin riidanratkaisuun. Investointisuojasopimukset ovat joko kahden tai monenvälisiä, ja lähes jokainen maailman valtioista on vähintään yhden tällaisen sopimuksen osapuoli. Perinteisesti investointisuojasopimuksia on pidetty sijoittajien turvamekanismina kohdevaltion nopeasti muuttuvaa politiikkaa vastaan. Tämän vuoksi investointisuojasopimusten on katsottu toimivan myös kestävän kehityksen ja vastuullisen yritystoiminnan hidastajana, kun riitoja syntyy räjähdysmäisesti lisääntyvän ympäristösääntelyn velvoittavuudesta. Kolme kokenutta kaupallisiin ja sijoitussopimuksiin keskittynyttä välimiestä Scherer, Bruce ja Reschke käsittelevät artikkelissaan ”Environmental Counterclaims in Investment Treaty Arbitration”, miten valtiot voivat esittää ympäristövastakanteita välimiesmenettelyssä, sekä miten jatkossa voidaan niiden kautta taata myös ympäristöllisten oikeuksien toteutuminen.

Investointisuojasopimusten välimiesmenettely tarjoaa investoijille suoran ja välittämän reitin tutkituttaa vaateensa. Tämän vuoksi investointisuojasopimuksia ja välimiesmenettelyä on kritisoitu epäsuhtaiseksi ja epädemokraattiseksi menettelyksi. Ongelmallisena on pidetty myös sitä, että valtiot ja yritykset samaistetaan toimijoina, jolloin julkisen vallan erityiseen merkitykseen liittyvät seikat jäävät huomioimatta. Menettelyt ovat lähtökohtaisesti salaisia, joten niistä saatava tieto koostuu pääosin välitysinstituuttien tarjoamasta datasta sekä harvoista julkaistuista ratkaisuista. Tällaisten tietojen mukaan ympäristöväitteiden esiintyminen ja rooli on kasvussa myös investointivälimiesmenettelyssä kansainvälisen ilmasto-oikeuden normiston lisäännyttyä räjähdysmäisesti. Huolimatta siitä, että välimiesmenettelyn aloittaminen on investoijan yksinoikeus, on valtiolla usein mahdollisuus esittää vastakanne. Vastakanne ei ole varsinainen puolustautumismekanismi, vaan itsenäinen väite, joka usein laajentaa prosessin kohdetta. Välitystuomioistuimet ovat ottaneet valtioiden ympäristövastaväitteitä enemmissä määrin tutkittavakseen, mutta vain kourallinen tapauksia on edennyt prosessia, ja sitäkin harvempi johtanut sijoittajien vahingonkorvausvelvollisuuteen. 

Ympäristövastakanteet pohjautuvat väitteeseen siitä, että sijoittajat ovat epäonnistuneet noudattamaan ympäristöoikeudellisia velvoitteita. Kolme yleistä edellytystä ympäristöväitteiden liitynnälle ovat välitystuomioistuimen toimivalta, vastakanteen hyväksyttävyys ja hyväksyttävä kanneperuste. Se onko vastakanne ylipäätään käytettävissä mekanismina prosessissa, riippuu osapuolten sopimuksesta. Vastakanteiden sallittavuus voi perustua esimerkiksi välitysklausuulin sanamuotoon, nimenomaiseen ilmaisuun välityssopimuksessa, erilliseen sopimukseen, tai välityssopimuksien tulkintaan. Pääsääntönä voidaan pitää, että vastakanteet ovat käytettävissä. Se missä määrin vastakanteet taas voidaan ulottaa koskemaan ympäristöväitteitä, on vaihdellut tapauksissa, mutta toistaiseksi tulkintatrendi on ollut laajentava. Välityssopimuksissa on myös mahdollista jättää tietyntyyppiset kanteet välitysklausuulin ulkopuolelle. Osa välitystuomareista on pitänyt vastakanteiden sallittavuutta prosessiekonomian, tehokkuuden ja päällekkäisyyden vuoksi tarkoituksenmukaisena, sillä hylkääminen johtaisi todennäköisesti rinnakkaisiin toimiin esimerkiksi kansallisissa tuomioistuimissa. Tuomioistuimen päätettyä toimivallasta, tulee vastakanteen täyttää vielä muut prosessuaaliset edellytykset. Ensinnäkin vastakanteen on oltava liitettävissä varsinaiseen kanteeseen. Tämän yhteyden puuttuminen on usein johtanut ympäristövastakanteiden hylkäämiseen, ja sitä onkin osin kritisoitu liian tiukaksi. 

Toinen prosessiedellytys, joka tuottaa haasteita on asianosaiskelpoisuusuus. Tähän valtioiden on kiinnitettävä erityistä huomiota ympäristöllisiin seikkoihin vedotessa. Välitysmenettelyyn soveltuvassa laissa voi olla esimerkiksi edellytyksenä, että valtio itse on kärsinyt vahinkoa, eikä esimerkiksi sen kansalaiset. Viimeiseksi valtiolla on oltava jokin normi, suojeluntaso tai velvoite, jota investoija on rikkonut. Uuden sukupolven kansainvälisissä investointisuojasopimuksissa on nähtävissä trendi, jossa kansalliset tai kansainväliset velvoitteet tai vapaaehtoiset yhteiskuntavastuun standardit sisällytetään investointisuojasopimuksiin. Tämä auttaa tulevaisuudessa tulkintaongelmien välttämisessä, sekä edistää ympäristötavoitteiden toteutumista. Kansallisten velvoitteiden rikkominen yksinään harvemmin riittää vastakanteen menestymiselle. Kansallisten oikeusnormien velvoittavuus tulisi olla joko täsmällisesti ilmaistu välityssopimuksessa tai tulla velvoittaviksi sateenvarjoklausuulin (”umbrella clause”) kautta, jolloin kansallisen normin rikkominen tarkoittaa myös kansainvälisesti velvoittavan normin rikkomista. Esimerkiksi tapauksessa Aven v Costa Rica välimiesoikeus totesi, että kansalliset ympäristölait olivat vapaakauppa sopimukseen liittämisen perusteella sijoittajia velvoittavia.  Kansainvälinen oikeuden rikkominen menestyksellisenä kanneperusteena on myös haasteellinen, koska muut kuin valtiot ovat harvemmin kansainvälisen oikeuden oikeussubjekteja. Siitä huolimatta, että kansainvälisen oikeuden positiiviset toimintavelvoitteet eivät ole ulottuneet muihin kuin valtiollisiin toimijoihin, on katsottu, että muilla voi olla kuitenkin negatiivinen velvoite olla harjoittamatta toiminta, joka aineellisesti heikentää kansainvälisen oikeuden tavoitteita. Tällöin erilaiset ympäristölait, periaatteet ja standardit voivat tulla kyseeseen. 

Lopulta ympäristövastakanteet ovat usein kaatuneet valtion näyttötaakkaan. Valtiot eivät ole pystyneet näyttämään investoijien loukanneen sellaisia velvoitteita, jotka ovat olleet investoijia sitovia investointisuojasopimuksista johdettavalla tavalla. Todellisuudessa tapauksissa, joissa yritysten vastakanteet ovat menestyneet, ovat korvaussummat olleet vai murto-osa siitä, mitä valtiot ovat joutuneet maksamaan. Tuomioilla on kuitenkin muutakin kuin rahallista merkitystä. Esimerkiksi vastakanteilla valtiot voivat viestiä poliittisia ja markkinasignaaleita. Investointisopimusten tulkinnassa on nähtävissä muutoksia siihen suuntaan, että ympäristönsuojelulliset seikat halutaan paremmin integroida sopimustekstiin ja soveltamisalaan. Muutos on hidasta, koska se lähtee käytännössä uusien sopimusten laatimisesta, joista syntyvät riidat näkyvät tuomioina vasta vuosien päästä. Uusien sopimusten laatimisessa ympäristöllisten ulottuvuuksia huomioiminen on tärkeää oikeudellisen varmuuden ja prosessuaalisen laadun turvaamiseksi. Sosiaalisen ja ympäristövastuun laajeneminen kansainväliseen investointioikeuteen tulee jatkossakin lisääntymään. Näitä muutoksia tulee ennakoida valtioissa, investoinneissa sekä välitysinstituuteissa. 

Kansainvälisessä ympäristöoikeudessa ei ole kyse valtioiden yksipuolisesta mielivaltaisesta puuttumisesta, jota varten investointisuojia on alettu laatia. Sen sijaan kansainvälinen ilmasto- ja ympäristöoikeus on luonteelta yhteisiä arvoja ja päämääriä toteuttavaa. Huolimatta siitä, että ympäristövastakanteista vain muutama on tiedettävästi menestynyt, osoittavat tuomiot positiivista kehityssuuntaa. Lisäksi niistä voidaan oppia, miten vastakanteet tulisi vastaisuudessa rakentaa, jotta ne menestyisivät paremmin. Samalla se osoittaa investointivälimiesmenettelyn kehittymistä symmetrisempään suuntaan. Tämä myös pakottaa investoijat huomioimaan kestävään kehitykseen liittyvän sääntelyn. 

— Ilmastoryhmä 2

Lähteet:

Investointisuoja osana vapaakauppasopimusta. Elinkeinoelämän keskusliitto 1.6.2015. https://ek.fi/wp-content/uploads/taustamuistio_ja_QA_Investointisuoja_01062015.pdf (Luettu 3.4.2023)

Resolving Climate Change Related Disputes through Arbitration and ADR. ICC Commission on Arbitration and ADR, 2019. https://cdn.iccwbo.org/content/uploads/sites/3/2019/11/icc-arbitration-adr-commission-report-on-resolving-climate-change-related-disputes-english-version.pdf (Luettu 3.4.2023)

Scherer, Maxi, Stuart Bruce, and Juliane Reschke, Environmental Counterclaims in Investment Treaty Arbitration. ICSID review 36, no. 2 (2022): 413–440.

Artikkelissaan ”Environmental Displacement in European Asylum Law” (julkaistu European Journal of Migration and Law -lehdessä) vuodelta 2009 silloinen Norway Refugee Council:in oikeudellinen asiantuntija Vikram Kolmannskog sekä silloinen The Brussels Office:n vanhempi konsultti Finn Myrstad valottavat Euroopan unionin turvapaikkalainsäädännön soveltuvuutta ilmastonmuutoksesta aiheutuneeseen muuttoliikkeeseen. Uusimmassa, keväällä 2023 julkaistussa raportissaan kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC toteaa, että ennustetut ilmastonmuutoksen pitkän aikavälin vaikutukset saattavat olla jopa moninkertaisia tällä hetkellä havaittaviin. Tulevina vuosikymmeninä myös ilmasto- ja ympäristösyihin perustuvaa muuttoliikettä on oletettavasti siis odotettavissa entistä enemmän, ja ilmastosiirtolaisten oikeudellinen asema ajankohtaistunee entisestään. 

Ilmastonmuutoksesta aiheutuvana rajat ylittävänä muuttoliikkeenä pidetään yleisesti valtioiden rajojen ylittävää ihmisten siirtymää, joka johtuu pitkälti ympäristön heikkenemisestä tai ympäristökatastrofeista. Ympäristöllisiä taustatekijöitä ei kuitenkaan sellaisenaan ole sisällytetty kansainväliseen, vuoden 1951 pakolaisten oikeusasemaa koskevaan yleissopimukseen – vaikka ne teoriassa voivatkin osaltaan liittyä johonkin yleissopimuksen ensimmäisen artiklan tunnistamaan vainon syyhyn – eikä ympäristötuhon vuoksi kotimaastaan lähtenyt siten voi vastaanottaa kansainvälistä suojelua pakolaisen asemassa. Oikeusoppineet ovat myös argumentoineet keskustelunavausten yleissopimuksen laajentamisesta sisältämään ilmastomuuttoliikkeen johtavan mahdollisesti pakolaisten kansainvälisen suojelun yleiseen heikkenemiseen, mikäli yleissopimus otettaisiin kokonaisuudessaan uudelleenkäsiteltäväksi. 

Vaikka kansainvälisestä pakolaisoikeudesta ei löydykään oikeudellista perustetta ilmastonmuutoksesta aiheutuvan muuttoliikkeen mukana rajat ylittävien henkilöiden oikeudelliseen suojeluun, eikä näin ollen esimerkiksi ”ilmastopakolaista” voida pitää juridisesti pätevänä terminä, kuuluu kyseinen ihmisryhmä usein alueellisen sääntelyn alaan. Näin on myös Euroopan unionin kohdalla: vuonna 2001 annettiin direktiivi tilapäisestä suojelusta (2001/55/EY) ja vuonna 2004 kansainvälisen suojelun vaatimuksia koskeva niin kutsuttu määritelmädirektiivi (2004/83/EY), jotka ovat molemmat tietyin edellytyksin sovellettavissa ilmastosiirtolaisiin. 

Tilapäisen suojelun direktiivi koskee tilanteita, joissa siirtymään joutuneiden henkilöiden maahantulo on joukottaista. Direktiivin toisen artiklan ensimmäisen momentin c-kohdan mukaan sen soveltamisalaan kuuluvat kolmannen maiden kansalaiset tai kansalaisuudettomat henkilöt, jotka eivät voi palata kotimaihinsa ”turvallisesti ja pysyvästi maassa vallitsevan tilanteen vuoksi”. Lisäksi painotetaan kohderyhmään kuuluvan erityisesti sellaiset henkilöt, jotka ovat ”suuressa vaarassa joutua tai ovat joutuneet järjestelmällisten tai laajojen ihmisoikeusloukkauksien uhreiksi”. Erityisesti luonnonkatastrofien yhteydessä paikallisten asukkaiden ihmisoikeudet ovat usein uhattuna sekä itse tapahtumien että ihmisoikeuksien turvaamisen kannalta riittämättömän humanitaarisen avun seurauksena. Tällöin tilanteissa, joissa valtion sisäinen siirtolaisuus ei ole varteenotettava vaihtoehto esimerkiksi ympäristön tuhon laajuuden vuoksi, tällaisista olosuhteista lähteneet ilmastosiirtolaiset kuuluvat myös direktiivin soveltamisalaan. 

Määritelmädirektiivin mukaista toissijaista suojelun antamista sen sijaan voidaan arvioida myös muissa kuin joukottaisen maahantulon tilanteissa. Direktiivin toisen artiklan ensimmäisen momentin e-kohdan mukaan toissijaista suojelua voidaan antaa sellaiselle kolmannen maan kansalaiselle tai kansalaisuudettomalle henkilölle, jolle ei voida myöntää pakolaisasemaa, mutta jonka kohdalla on ”merkittäviä perusteita uskoa”, että alkuperämaahan tai entiseen pysyvään asuinmaahan palauttaminen asettaisi hänet todelliseen vaaraan kärsiä direktiivin 15 artiklassa määriteltyä vakavaa haittaa. Vakavalla haitalla voidaan tarkoittaa muun muassa epäinhimillistä tai halventavaa kohtelua, jollaiseksi voinee määritellä esimerkiksi valtion haluttomuuden tai kyvyttömyyden puuttua ympäristösyistä aiheutuneeseen, kansalaisten merkittävään elämänlaadun heikkenemiseen, jota ei kuitenkaan voida pitää yleissopimuksen pakolaisten oikeusasemasta mukaisena vainona. Viidennen artiklan mukaan ”todellinen vaara joutua kärsimään vakavaa haittaa” voi johtua myös alkuperämaasta lähdön jälkeen tapahtuneeseen, mikä osaltaan antaa joustoa direktiivin soveltamisalaan. 

Pakolaisasemaan kuuluu olennaisesti sen oletusarvoinen lopullisuus, elleivät henkilön alkuperämaan olosuhteet muutu radikaalisti. Ilmastosiirtolaisten, kuten muidenkin, joille ei voida myöntää pakolaisasemaa mutta jotka ovat oikeutettuja alemman tasoiseen kansainväliseen suojeluun, kohdalla sen sijaan mahdollista pidempiaikaista tai jopa pysyvää suojelun tarvetta ei ole huomioitu. Määräajoista on säädetty tarkemmin kansallisella tasolla, ja esimerkiksi ulkomaalaislain (301/2004) 109 §:n mukaan Suomessa tilapäisen suojelun kesto on yhteensä enintään kolme vuotta, kun taas Maahanmuuttoviraston mukaan toissijaista suojelua voidaan myöntää henkilölle neljäksi vuodeksi kerrallaan. 

Kaikkiin siirtolaisiin siirtolaisuuden syystä riippumatta sovelletaan kuitenkin määritelmädirektiivin 21 artiklassakin mainittua palautuskieltoa eli non-refoulement-periaatetta. Palautuskiellon periaatteen mukaan henkilöä ei saa palauttaa alueelle, jossa hän todennäköisesti joutuisi epäinhimillisen tai ihmisarvoa loukkaavan kohtelun uhriksi. Palautuskiellon turvin maahan jääneelle tulevaisuudennäkymät ovat kuitenkin epävarmat, sillä alkuperämaan olosuhteiden kehitystä ja palautuskiellon soveltamisaikaa voi olla vaikeaa ennustaa, eikä siirtolainen tällöin kuulu myöskään erinäisten, esimerkiksi toissijaista suojelua vastaanottaville kuuluvien, oikeuksien piiriin.

— Ilmastoryhmä 2

Lähteet:

Kirjallisuus

Kolmannskog, Vikram – Myrstad Finn, Environmental Displacement in European Asylum Law. European Journal of Migration and Law 11 (4) 2009, s. 313-326.

Virallislähteet

Pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus 77/1968

Neuvoston direktiivi 2001/55/EY. Vähimmäisvaatimuksista tilapäisen suojelun antamiseksi siirtymään joutuneiden henkilöiden joukottaisen maahantulon tilanteissa, ja toimenpiteistä näiden henkilöiden vastaanottamisen ja vastaanottamisesta jäsenvaltioille aiheutuvien rasitusten tasapuolisen jakautumisen edistämiseksi

Neuvoston direktiivi 2004/83/EY. Kolmansien maiden kansalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden määrittelyä pakolaisiksi tai muuta kansainvälistä suojelua tarvitseviksi henkilöiksi koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä myönnetyn suojelun sisällöstä. 

Ulkomaalaislaki 301/2004

Internetlähteet

AR6 Synthesis Report: Climate Change 2023, Synthesis Report of The IPCC Sixth Assessment Report (AR6), luettu 4.4.2023

Lauri Mälksoon artikkeli Russia, Stasbourgh and the paradox of a human rights backlash on hänen toimittamansa artikkelikokoelman Russia and the European Court of Human Rights – The Strasbourg Effect johdantokappale, jossa taustoitetaan Venäjän suhdetta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Kirjoittaja on kansainvälisen oikeuden professori Tarton yliopistossa Virossa, ja hän on erikoistunut Venäjä-kysymyksiin suhteessa kansainväliseen oikeuteen. Artikkeli on kirjoitettu vuonna 2018, jolloin tilanne Euroopassa oli hyvin erilainen kuin nyt, mutta on tärkeää tarkastella Venäjän suhdetta kansainväliseen oikeuteen jo ajalta ennen hyökkäystä Ukrainaan. 

Venäjä liittyi Euroopan neuvoston jäseneksi vuonna 1996 ratifioi Euroopan ihmisoikeussopimuksen vuonna 1998. Artikkelissa tätä kuvataan sanoilla oikeudellinen vallankumous, sillä ensimmäistä kertaa Venäjä suostui olemaan ulkomaisen ihmisoikeusvalvonnan kohteena ja vieläpä niin että omien kansalaisten lisäksi myös muut Euroopan neuvoston jäsenvaltiot voivat tehdä valituksia Venäjän ihmisoikeusrikkomuksista. Artikkelissa myös nostetaan esiin se, ettei Venäjä varsinaisesti täyttänyt Euroopan Neuvoston jäsenyyden kriteerejä, mutta jäsenyyden hyväksymistä perusteltiin sillä, että inklusiivisuuden kautta ihmisoikeudet voisivat kehittyä Venäjällä parempaan suuntaan ja ulkopuolinen tuki olisi välttämätöntä oikeudellisten uudistusten aikaansaamiseksi kansallisesti. Eurooppa oli toiveikas sen suhteen, että Venäjästä voisi tulla eurooppalaisen oikeusyhteisön jäsen ja se voisi kehittyä ihmisoikeuksia kunnioittavaksi, demokraattiseksi oikeusvaltioksi, jota se ei koskaan aikaisemmin ollut ollut. Etenkin jäsenyyden ensimmäisen vuosikymmenen aikana tapahtui jonkin verran positiivista kehitystä ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä ja Euroopan ihmisoikeussopimusta sovellettiin Venäläisissä tuomioistuimissa ja EIT:n langettavista tuomioista määrätyt sakot maksettiin. 

Artikkelin kirjoitushetkellä oli kulunut 20 vuotta siitä, kun Venäjä liittyi Euroopan neuvoston jäseneksi. Jo tuolloin on ollut nähtävissä muutos, niin sanottu backlash Venäjän demokratia- ihmisoikeuskehityksessä, esimerkiksi EIT:n päätösten puutteellisen tai olemattoman täytäntöönpanon, lainsäädäntömuutosten ja Venäjän perustuslakituomioistuimen päätösten muodossa. Esimerkiksi vuonna 2015 Venäjän perustuslakituomioistuin päätti ratkaisussaan, etteivät EIT:n tuomiot ole täytäntöönpantavissa Venäjällä ennen ”perustuslaillista tarkastusta” ja ettei perustuslain kanssa ristiriidassa olevia tuomioita voida panna täytäntöön Venäjällä. Tämä ratkaisu sinetöi jo aikaisemmin Venäjän perustuslakituomioistuimessa käytössä ollutta tulkintalinjaa, kuten Mälksoo tuo artikkelissaan esiin. 

Artikkelin julkaisemisen jälkeen kyseinen doktriini on myös kirjattu Venäjän perustuslakiin vuonna 2020. Muutos tehtiin vankien äänioikeutta koskeneen EIT:n langettavan tuomion Anchugov & Gladkov v. Venäjä jälkimainingeissa. Tätä kehitystä on mielenkiintoista tarkastella peilaten sitä nykytilanteeseen, sillä hyökkäyssodan alettua Venäjä ei ole enää Euroopan neuvoston jäsen ja ihmisoikeustilanne on Venäjällä monella tapaa huonontunut, esimerkiksi kokoontumisvapauden osalta. Jälkiviisaana voimme ehkä nähdä EIT:n kyseenalaistamisen ja perustuslakimuutokset ikään kuin enteinä yhä rajummille ihmisoikeusloukkauksille.

Artikkelissa nostetaan esiin myös koko teoksen suuria teemoja, kuten kysymys siitä, kuinka paljon kansainvälisillä/alueellisilla tuomioistuimilla kuten EIT:llä ylipäänsä mahdollisuutta vaikuttaa Venäjän kaltaisiin uppiniskaisiin valtioihin ja puuttua niiden huolestuttavaan ihmisoikeus- ja oikeusvaltiokehitykseen. Monet valtiot, kuten Venäjä, arvottavat valtion suvereniteetin korkeammalle tai vähintään yhtä korkealle kuin kansainväliset ihmisoikeussopimukset kuten EIS:n ja sen vuoksi väheksyvät ihmisoikeussopimusten velvoittavuutta ja laiminlyövät EIT:n tuomioiden täytäntöönpanon. Kuten Mälksoon artikkelissa mainitaan, Venäjä on korostanut sitä, ettei se ole Euroopan ihmisoikeussopimusta hyväksyessään sitoutunut mihinkään ”Eurooppalaiseen perustuslakituomioistuimeen”. Kansainvälisen oikeuden velvoittavuus suhteessa valtioiden suvereniteettiin onkin eräänlainen ikuisuuskysymys. Huomionarvoista on myös se, että valtioiden maksamat sakot ihmisoikeusloukkausten uhreille EIT:n langettavan tuomion jälkeen voidaan nähdä tietynlaisena anekauppana, jos tarvittavia muutoksia lainsäädäntöön ihmisoikeusloukkausten toistumiseksi ei tehdä, kuten Mälksoon artikkelissa kuvataan. Tällöin valtio ikään kuin lunastaa paikkansa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten osapuolena ja näennäisen kuuliaisesti maksaa sakot sitä loukkaavista toimista, mutta jatkaa silti loukkausten tekemistä.

Nämä kysymykset liittyvät mielestäni kiinnostavalla tavalla myös teemoihin kuten kestävään kehitykseen ja ympäristövastuun kysymyksiin. Mikäli EIT:n kaltaisen, suhteellisen vahvan kansainvälisen oikeuden toimijan mahdollisuudet vaikuttaa valtioiden ihmisoikeusloukkauksiin ja huolestuttavaan oikeusvaltiokehitykseen ovat lopulta kuitenkin suhteellisen rajalliset, kuin Venäjän tapauksen tarkastelu antaa ymmärtää, onko mahdotonta edes haaveilla siitä, että esimerkiksi luonnontuhontaa (eng. ecocide) koskevasta sääntelystä saataisiin kansainvälisesti velvoittavaa oikeutta esimerkiksi Rooman perussäännön kautta? Kansainvälisiin ihmisoikeuksiin viitataan artikkelissa myös sulkeissa alueellisina ihmisoikeuksina, mikä osaltaan tuo esiin sen, etteivät ihmisoikeudet ole globaalisti tarkasteltuna samansisältöisiä joka paikassa, ja ihmisoikeuksien universaalius on myös yksi kansainvälisen oikeuden suurista kysymyksistä. Tästä syystä globaalisti velvoittavia ihmisoikeusnormeja ei ehkä ole koskaan mahdollista saavuttaa, mutta miten on globaalin ilmastosääntelyn laita? 

Artikkelissa nostetaan esiin myös se, että kansainvälisen oikeuden kentällä on keskenään vastakkaisia näkemyksiä siitä, ovatko ihmisoikeussopimusten käytännön merkitys yliarvioitu vai ei. Konservatiivisen koulukunnan mukaan on, kun taas liberaali valtavirta näkee ihmisoikeussopimuksissa suurta potentiaalia. Mälksoon mukaan yleinen näkemys on, että niin kauan kuin yksittäinen kansalainen hyötyy siitä, että Venäjä on Euroopan neuvoston jäsen, on sen jäsenyys järkevää. Artikkelin ja koko teoksen pääsanoma kuitenkin on, että on oltava realistinen arvioitaessa sitä, kuinka hyvin kansainvälisillä sopimuksilla ja tuomioistuinten päätöksillä pystytään sosiaalistamisen kautta vaikuttamaan sellaisten valtioiden oikeuskulttuuriin, joiden antiliberaali historia ja ideologia edesauttaa ihmisoikeussopimusten periaatteiden kyseenalaistamista. Sosiaalistaminen on Mälksoon mukaan Venäjän tapauksessa ollut hyvin maltillista siksi, ettei liberaalia Eurooppaa ja sen arvoja nähdä Venäjällä ihanteellisena. 

Nykyään tiedämme, että Venäjän jäsenyys Euroopan Neuvostossa päättyi 16.3.2022 ja tilanne Euroopan ja Venäjän välillä on hyvin erilainen kuin artikkelin kirjoitushetkellä. Vaikka jäsenyyden alkuvuosina ja mahdollisesti vielä artikkelin kirjoitushetkellä oli toivoa siitä, että venäjästä voisi vähitellen kehittyä ihmisoikeuksia kunnioittava demokraattinen oikeusvaltio, nykyisessä tilanteessa se tuntuu hyvin epärealistiselta. 

— Murharyhmä

Lähteet:

Mälksoo, Lauri. Introduction: Russia, Strasbourg, and the paradox of a human rights backlash. Kokoelmassa Russia and the European Court of Human Rights: the Strasbourg effect. Cambridge University Press 2018.

Mälksoo, Lauri. International law between universality and regional fragmentation. The historical case of Russia. Research Handbook on the Theory and History of International Law. United Kingdom: Edward Elgar Publishing, 2011. s. 456–477.

Petman, Jarna. Venäjä ihmisoikeussopimuksen osapuolena: ensimmäiset kymmenen vuotta. Lakimies 2/2007 s. 269–297

Euroopassa vuosikymmeniä vallinnut rauhan aika päättyi 24. helmikuuta 2022, kun Vladimir Putinin johtama Venäjä toteutti pelätyt aikeensa ja aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Venäjän sotamenestys rajoittui kuitenkin sodan ensimmäisiin päiviin ja sodan pitkittyessä Ukraina sai vallattua takaisin aiemmin Venäjälle menetettyjä maa-alueita. Tämän seurauksena ukrainalaisia odotti takaisin vallatussa Butšan kaupungissa järkyttävä näky. Human Rights Watchin raportin mukaan Butšassa löydettiin 278 kuollutta ruumista ja selviä todisteita teloituksista sekä kidutuksesta. Venäläisten joukkojen miehityksen aikana Butšassa oli selvästi toimittu sodan oikeussääntöjen vastaisesti. Tapaus herättää kysymyksen siitä, voisiko vastuu tapahtuneesta olla sodan aloittaneella Vladimir Putinilla?

Tätä kysymystä pohtii Vittorio Bufacchi vuonna 2022 julkaistussa artikkelissaan ”War crimes in Ukraine: is Putin responsible?”. Bufacchi on professori Corkin yliopistossa ja hänen erikoisalaansa on poliittinen filosofia. Hän keskittyy tutkimuksissaan erityisesti sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin ja poliittiseen väkivaltaan liittyviin kysymyksiin. Bufacchin artikkelin tarkoitus on osoittaa, että Vladimir Putin on henkilökohtaisesti vastuussa Ukrainassa tapahtuneista sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Bufacchin artikkeli on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä käsitellään rikoksia ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksia yleisellä tasolla. Bufacchi nostaa sotarikoksista esille erityisesti siviileihin kohdistuvat sotarikokset, joista on säännelty Rooman perussäännössä. Kyseisessä sääntelyssä kielletään kaikki sotilaalliset toimet, jotka kohdistetaan tarkoituksella siviilikohteisiin. 

Artikkelissa nostetaan esiin kaksi tapaa, jolla valtio voi suhtautua syytöksiin sotarikosten aiheuttamisesta. Ensimmäinen keino on kieltää sotarikosten olemassaolo kokonaan. Toinen vaihtoehto on tiedostaa sotarikosten tapahtuneen, mutta kieltää vastuu sotarikosten aiheutumisesta. Tämä argumentti perustuu ajatukseen siitä, että yksittäinen sotilas on yksin vastuussa lainvastaisesta toiminnastaan. Tähän asti Venäjä on vedonnut ensimmäiseen keinoon ja esittänyt, että todisteet sotarikoksista on lavastettu länsimaista mediaa varten. 

Bufacchi nostaa esille neljä keinoa, joilla määritetään, kuka on vastuussa väkivallasta ja sen seuraamuksista. Henkilö tekee väkivaltateon, kun se aloittaa väkivallan tai ylläpitää sitä tilanteessa, jossa se olisi muutoin loppunut. Näiden lisäksi henkilö antaa väkivallan tapahtua, jos hän mahdollistaa väkivallan poistamalla esteitä väkivallan syntymiselle tai pidättäytyy väkivallan estämisestä, kun hän ei tee toimia, jotka olisivat pysäyttäneet väkivallan. Bufacchi nostaa esiin, että edellä mainitut kriteerit pätevät Putinin vastuuseen riippumatta siitä onko sota Ukrainassa oikeutettu vai ei? Oikeutettu sota ei oikeuta sotarikoksia tai rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Artikkelissa nostetaan esiin todennäköisyystahallisuuteen viittaava teoria, jonka mukaan Putin on vastuussa sotarikoksista, mikäli hän tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää sotarikosten aiheutumisesta hänen toimiensa takia. Bufacchi toteaa, että Putin on tiennyt hyökkäysjoukoissaan olevan palkkasotilaita ja rikollisia, joita hän ei voi kontrolloida. Tästä vedetään artikkelissa johtopäätös, että Putin on vastuussa sotarikoksista, sillä hän on tiennyt tai hänen olisi tullut tietää, että palkkasotilaat ja rikolliset tulevat tekemään sotarikoksia. Mielestäni johtopäätös on mielenkiitoinen, mutta se jää vaille päteviä perusteita. Se ilmeisesti perustuu ajatukseen siitä, että palkkasotilaat ja rikolliset tulevat todennäköisesti tekemään sotarikoksiksi tulkittavia toimia, mikäli heidät sisällytetään osaksi taistelevaa joukkoa. Palkkasotilaiden käyttäminen on kielletty YK:n sopimuksessa palkkasotilaiden värväystä, käyttöä, rahoitusta ja koulutusta vastaan. Johtaako tämän sopimuksen rikkominen Putinin vastuuseen palkkasotilaiden sotarikoksista? Bufacchi ei tarjoa johtopäätökselleen perusteita.

Lopuksi Bufacchi korostaa kansainvälisen oikeuden uskottavuuden palauttamista. Tässä sodassa ei ole kysymys vain siitä kuinka paljon rajoja siirretään, vaan myös kansainvälisen oikeuden merkityksestä ja uskottavuudesta. Mikäli Putinin hyökkäyssotaan ei puututa ankaralla tavalla, ovat seuraukset kansainväliselle oikeudelle katastrofaalisia. Bufacchin mukaan Putinin tuomitseminen rikoksista ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksista yleisesti, voisi muuttaa kansainvälisen oikeuden ja jopa koko ihmiskunnan tulevaisuuden päälaelleen. 

Artikkeli jättää kiinnostavia kysymyksiä lukijalle pohdittavaksi. Onko Putin todella vastuussa joukkojensa toiminnasta, sillä perusteella, että hän tietää joukoissaan olevan tietynlaisia sotilaita? Millaisia näiden sotilaiden tulee olla, että vastuu on aina valtiojohdolla asti? Kestääkö tämä ajattelu päivänvaloa, kun katsotaan muiden sotaa käyneiden maiden joukkojen henkilöstöä? Kuinka tarkkaan sotilaiden taustat tulisi sitten selvittää? Aion tarkastella osaa näistä kysymyksistä tulevaisuudessa, kun työni aiheen parissa jatkuu.

— Murharyhmä

Lähteet:

Bufacchi, Vittorio, War crimes in Ukraine: is Putin responsible? Journal of political power, 2023, Vol.16 (1), p. 1-6.

Ukraine: Russian Forces Trail of Death in Bucha. Human Rights Watch.

Artikkelissaan ”Protecting the planet: a proposal for a law of ecocide” lakimies Polly Higgins ja tutkijat Damien Short ja Nigel South kertovat ehdotuksesta tunnustaa ”ekomurha” kansainväliseksi rikokseksi. He esittelevät esimerkkejä rikoksista ja vahingoista, sekä valottavat sekä keskustelua koskien oikeuskäytännön kehitystä että luonnonmurha-termin alkuperää tutkijoiden ja kansainvälisten toimijoiden käytössä läpi historian.

Viimeisen vuosikymmenen aikana on vironnut keskustelua koskien vihreää kehitystä, ja sitä miten rikosoikeudessa on suhtauduttu rikoksiin koskien ympäristöä, ihmis- ja muuta elämää sekä planeettaamme kohdistuviin ongelmiin. Kyseisiin haittoihin kuuluvat muun muassa teollisuussaaste, osakeyhtiörikollisuus ja sen vaikutus ympäristöön; terveys ja turvallisuus työpaikoissa, jossa rikkeistä seuraa ympäristöllisiä haittoja; järjestäytyneen rikollisuuden osallisuus vaarallisen jätteen laittomassa hävityksessä ja armeijan toiminnan vaikutus maisemaan, vesivaroihin, ilmanlaatuun ja eliökunnan populaatioon niillä alueilla, joilla se on toiminut. Kuitenkin näistä vaikutuksista huolimatta maapallon luonnonvarojen hyväksikäyttöä ja ympäristön heikentämistä on vasta vastikään alettu pitää toimintana, jonka voidaan katsoa olevan rikollista tai ainakin aiheuttavan vakavaa haittaa tuleville sukupolville ja kansalaisille rajoista riippumatta.

Ero ”rikoksen” ja ”haitan” välillä heijastaa pitkäaikaista haastetta kriminologialle: onko syytä tutkia vain laissa määriteltyjä rikoksia vai myös niitä toimia, jotka kuuluvat laillisen toiminnan piiriin, mutta joilla luultavasti on haitallisia seurauksia ja sietäisivät siten tulla lailla kielletyksi. Kriminologit ovat näin ollen pyrkineet omaksumaan joko oikeudellisproseduraalisen lähestymistavan, jossa huomio pysyy perinteisesti säädetyn ympäristölainsäädännön rikkomuksissa, tai kriittisemmän sosio-oikeudellisen lähestymistavan, jossa ympäristöön kohdistuvia toimia, jotka eivät ole laissa kiellettyjä, mutta kuitenkin vähintään yhtä haitallisia, pidetään lainrikkomuksina. Lähestymistavasta huolimatta, pitääkseen lain ajan tasalla ja oikeudenmukaisena, kriminologia on tehnyt rutiininomaisia tarkastuksia koskien ”itsestään selviä” rikosten määritelmiä ja ehdottaen miten sääntelyä tulisi ohjailla.

Esimerkit ympäristörikoksista ja -haitoista voidaan jakaa ensisijaisiin ja toissijaisiin riippuen siitä aiheutuuko toimesta suoraa haittaa, kuten esimerkiksi luonnonvarojen tuhoutumista, vai syntyvätkö seuraukset ympäristövahinkojen tai kriisien jälkeisistä olosuhteista (laittomat markkinat) tai sääntöjen laiminlyönnistä. Ensisijaiset vahingot voidaan jakaa neljään pääryhmään. Veden saastuminen koskee muun muassa juomavettä ja muita vesistöjä, riuttoja sekä liikakalastuksesta kärsiviä kaloja. Ilmansaasterikokset koskevat ihmisiä yli kansainvälisten rajojen joten kaikki väestöt kärsivät niistä. Maailman terveysjärjestö arvioi yli kahden miljoonan ihmisen kuolevan ennenaikaisesti sairauksiin, jotka ovat suora seuraus huonosta ilmanlaadusta. Metsän hävittäminen ja maaperän pilaaminen puolestaan nopeuttavat ilmaston lämpenemistä, kun hiilinieluja kuten sademetsiä kaadetaan ja vaaralliset kaasut kohoavat ilmakehään. Sen sijaan rikokset ei-ihmislajeja vastaan tuhoavat lajien monimuotoisuutta ja näin ollen ekosysteemiä, joka voi näkyä eläinten elinympäristön katoamisena. 

Luonnonmurhalla on käsitteenä pitkä historia, mutta se ei ole saanut odotettua kannatusta sen aiheellisuuden ja hyödyllisyyden vuoksi. Käsitteen institutionaalinen historia liittyy erottamattomasti sen tunnetumpaan sukulaiskäsitteeseen kansanmurhaan, joka on mainittu ensimmäisen kerran vuonna 1933. Ensimmäisen kerran ”ecocide” on kirjattu vuonna 1970 Washingtonissa, sotaa ja kansallista vastuuta käsittelevässä konferenssissa, jossa professori Arthur W. Galston ehdotti ”uutta kansainvälistä sopimusta luonnonmurhan kieltämiseksi.” Hän käytti termiä kuvaamaan ”vahingon aiheuttamista tai sallimista luonnonympäristölle massiivisessa mittakaavassa”, joka heijastaa ”ihmiskunnan laiminlyötyä yleistä huolehtimisvelvollisuutta.” Vuonna 1973 professori Richard A. Falk laati luonnoksen kansainvälistä luonnonmurharikosta koskevaa yleissopimusta. Luonnos otettiin käyttöön, mutta hylättiin syytä ilmoittamatta myöhemmin. 1980-luvulla keskustelu siitä pitäisikö ”vakavan haitan aiheuttaminen ympäristölle” lisätä rikokseksi rauhaa vastaan, heräsi uudestaan keskittyen tahallisuuden aspektiin, ja vuonna 1991 se mielessä pitäen viimeisteltiin artiklaa 26 YK:n kansainvälisen oikeuden toimikunnalle (ILC). Kuitenkin kodifikaation takia aiemmat luonnokset poistettiin ja artikla 26 supistettiin sisältämään vain ”tahallisen ja vakavan ympäristövahingon.” Lopulta vuosia kestänyt kansainvälinen poliittinen köydenveto riisui artikla 26:n syvällisemmästä sisällöstään ja teki siitä lähinnä korulauseen, jolloin alkuperäinen artikla poistettiin ja Rooman perussopimukseen päätyi valmistelukomitean muokkaama artikla, joka kieltää tahallisesti ”laajan, pitkäaikaisen ja vakavan vahingon aiheuttamisen luonnonympäristölle” sodan yhteydessä. 

Huhtikuussa 2010 brittiläinen lakimies Polly Higgins jätti ehdotuksen kansainvälisestä Ecocide-laista ILC:lle, ja ehdotti Rooman perussääntöön seuraavaa muutosta: ”Ecocide on ekosysteemi(e)n laajaa tuhoamista tai menetystä tietyltä alueelta, joko ihmisen toimesta tai muusta syystä siinä määrin, missä alueen asukkaiden kyky nauttia alueesta on merkittävästi vähentynyt.” Hän tunnistaa kaksi luonnonmurhan tyyppiä; ihmisen aiheuttaman ja luonnollisesti tapahtuvan, ja tällä jaottelulla luotaisiin oikeuskäytäntöä luonnonmurhan ennaltaehkäisyä varten. Ehdotus ylemmästä vastuusta ei koskisi vain yrityksiä vaan myös valtioita. Luomalla valtioille lainmukainen velvollisuus toimia ennen joukkotuhoa tai ekosysteemin romahdusta velvoittaa kaikkia valtioita auttamaan maita, joita uhkaa esimerkiksi merenpinnan nousu. Luonnollisesti tapahtuvan luonnonmurhan estäminen olisi valtioiden hallitusten vastuulla. Kysymys tällaisen lain täytäntöönpanosta ja käyttöönotosta liittyy rinnakkaisiin ehdotuksiin ympäristötuomioistuinten laajentamisesta ja kansainvälisen ympäristötuomioistuimen perustamisesta.

Ecocide-laki pitäisi tunnustaa ihmisen aiheuttaman ympäristövahingon ankaran vastuun rikokseksi myös rauhan aikana. Tahallisuuden vaatimuksen puuttuminen aiheuttaisi loisi porsaanreiän, jonka myötä ympäristötuhot voitaisiin kuitata vahinkona ja tällä tavoin kiertää vastuu piiloutumalla tietämättömyyden taakse. Lain täytäntöönpano lopettaisi tuhoamisen alkutekijöihinsä ja asettaisi yrityksille velvollisuuden ennaltaehkäistä suurvahinkoja. Tällä olisi ilmastonmuutokseen valtava vaikutus – suurimpien saastuttajien hiilidioksiditasojen laskiessa ilmakehän epävakaus vähenisi, ja Ecocide-laista tulisi tehokas ennaltaehkäisevä toimenpide saattamiseksi vastuuseen joukkotuhoa aiheuttavaa päätöksentekoa johtavat, tukevat tai rahoittavat tahot.

— Murharyhmä

Lähteet:

Polly Higgins & Damien Short & Nigel South: Protecting the planet: a proposal for a law of ecocide. Crime, Law and Social Change 59 (2013) 251-266.