Nurkkasihteerien kadonnut ammattikunta

Anna Kuismin

Hänellä [herra Nurkkelinilla] oli jo auringon paisteessa välkkyvät verkavaatteet ja keppi, keikkapäinen käynti sekä harjasvenäläiseltä ostetut lasisilmät, suuret kuin lautaset. Mutta hänpä taisikin kirjoittaa – siinä syy kiiltäviin verkavaatteihin; kuului osaavan lukuja multipliseerata – siksi nokka tähtiä tähysti; ja mikä painavinta oli, taisi hän puhua ja kirjoittaa protokollat ja velkakirjat ruotsiksi, – tätä vanhan-aikuista Suomen herraskieltä pitivät vielä niihin aikoihin Kehnosuon talonpojatkin kaiken herruuden satoisana tähkänä — jonka tähden häntä kyläkunta pelvolla ja vapistuksella kunnioitti. Kätkipä ja tallensi hän koko kylän tarpeeksi lakiviisautta, jota, kuten sukkela puotimies, voittohinnoista kaupitsi. (J. H. Erkko, Nuori Aatami”, 1881)

Pitkin 1800-lukua ja vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä lehdissä toistuu sana nurkkasihteeri, jolla on liuta synonyymejä: nurkkakirjuri, nurkka-asianajaja, viina-advokaatti, sikunasihteeri. Suomenruotsalaisissa lehdissä esiintyy suora käännös (knutskrifare), riikinruotsissa bränvinsadvokat. Suomalainen termi on peräisin saksasta (Winkeladvokat) samoin kuin norjan vinkelskriver. Nykysuomen sanakirja sisältää seuraavan määritelmän: ”(halv.) tav. itseoppinut, epäpätevä asioitsija, nurkkakirjuri’.

Hämeen Sanomat 25.11.1890. (Kuvan voi avata suurempana toiseen välilehteen).

Useimmiten nurkkasihteereiksi kutsuttiin miehiä, jotka hankkivat kirjoitustöillä lisätuloja tai koko elantonsa. Heitä tarvittiin aikana, jolloin suomella ei vielä ollut tasa-arvoista asemaa oikeuslaitoksessa. Oikeudenkäynnin epäkohtia käsittelevässä lehtikirjoituksessa mainitaan, että nurkkakirjurilla on yleensä on takanaan ”siweellinen haaksirikko” – opinnot ovat keskeytyneet viinan vuoksi (Aamulehti 5.3.1889). Artikkelissa ”Nurkkasihteerit” mainitaan taipumus väkijuomiin: heidän ylin onnensa on ”rypeä juoppoudessa, mutta yhtä kaikki köyhä wäki ja useinpa talonpojat, itarimmat tietysti, kääntywät heidän puoleensa” – ja niin tekee kolmen markan räätäli kuuden markan vahingon (Hämeen Sanomat 25.11.1890). Nurkkakirjurit toimivat myös oikeudessa asianajajina. Sanomalehdissä valitettiin, että he yllyttivät ihmisiä riitoihin saadakseen asiakkaita ja pitkittävät oikeusjuttuja kerryttääkseen palkkiotaan.

Nurkkasihteeriksi kutsuttiin joskus myös talonpoikia, jotka laativat itse asiakirjoja.  Myös heihin kohdistui arvostelua:

Sellaiset sihteerit owat monta wahingollisemmat kuin ne niinkutsutut ”nurkkasihteerit”, waikka heitäkin kowin, – useen syystä, waikka useen syyttäkin – morkataan. He, ”nurkka-sihteerit” nimittäin, toki tekevät sanat selwiksi, waikka lauseet toisinansa eiwät ole tehdyt ajatus-opin ja kirjat ei lain-kaawan jälkeen. Mutta suurin osa talonpoikaisia ”sihteeriä” kirjoja tehdessänsä eiwät saa sanojaan edes täysinäisesti tehdyksi, muista wajawaisuuksista puhumatta. Että ne niinmuodoin pilaawat kirjat, turmelewat ja sotkewat asiat, on arwattawa ja, kuin jo sanoimme, kylliksi nähtykin. (Suomen Julkisia Sanomia -lehdessä 18.10.1860)

Toisaalta talonpoikia kannustettiin kirjoitustöihin. Tietoa vaikkapa testamenttien ja kontrahtien laatimisesta tarjosi esimerkiksi Uusi lainopillinen käsikirja. Kiinnostavaa on, että mainoksessa mainitaan nurkkakirjurit: ”Ei sen tarkoitus myöskään ole kaswattaa nurkkasihteerejä; maan tahdotaan parhaasta päästä koettaa estää hämmennyksiä ja riitoja kansalaisten wälillä sekä, miten mahdollista on, poistaa turhia oikeudenkäyntejä” (Sanomia Turusta 15.11.1872).

Nurkkasihteeri-sanaa käytettiin myös käräjäkirjurin synonyymina. Suomusjärveläinen maaseutukirjeenvaihtaja kuvasi prosessia, joka johti päätymiseen vaatimattomaan virkaan. Varakkaan talollisen tai rusthollarin poika oli lähetetty kaupunkiin kouluun, mutta koulu oli keskeytynyt ja poika palannut haluttomana maalla. ”Usein on hänellä tosin joku nurkkakirjurin wirka, jonka sisääntulo usein on wähäinen herrasmiehelle. Ia niin on tuosta koulua käyneestä tullut renttuherra” (Turun Lehti 14.10.1884). Haaksirikkoon oli johtanut viinankäyttö.

Nurkkasihteeri on läsnä myös monissa runoissa, kertomuksissa ja romaaneissa. Epäluotettavan kirjurin hahmo esiintyy esimerkiksi Antti Puhakan laajalti tunnetussa runossa ”Jussin juttureissu” (Suometar 17.8.1847), jossa talonpoika lähtee kaupunkiin löytääkseen ruotsintaitoisen kirjurin. Hän tapaa ”vanhan virkaheiton”, joka tekee hänelle vaadittavan asiakirjan. Mutta kun Jussi palaa kansliaan, kuvernööri tyrmää kirjurin tekeleen. Jussi saa palata rahattomana ja eväslaukkunsakin menettäneenä kotiinsa. Nurkkasihteerejä ovat myös ”ylimaan lakimies Nällhuuti” (Väinö Kataja), ”Valvoherra” (Pietari Päivärinta) ja Nurkkasihteeri Hansnerus (Larin-Kyösti). Ammattikunnasta on myös kaskuja ja anekdootteja. Kerrotaan, että vuonna 1880 herännäispappi Josef Grönberg oli Tampereen hautausmaata vihittäessä julistanut, että nyt tamperelaisilla oli paikka, ”jossa ei auta advokaattien temput eikä sikunasihteerin koukut. Täällä kaikki teidän riitanne päättyvät, ei täällä ylimyksiin vedota. Täällä vallitsee Jumalan totuus.”

Oikeuslaitoksen kehittyessä ja koulutustason noustessa nurkkakirjurien ammattikunta menetti entisen asemansa. Mitä pitemmälle 1900-luku etenee, sitä harvemmin nurkkasihteereistä kirjoitetaan lehdissä. Negatiivinen sävy ei kuitenkaan katoa. Suomen teollisuuslehdessä ilmestyneessä artikkelissa ”Uudempaa arkkitehtuuria” korostetaan arkkitehdin korkeaa moraalia verrattuna vähemmän koulutettuihin: ”niin onkohan sanottu etteivätkö nuo ’nurkkasihteerit’ rakennustaiteen alalla monesti nylje sydämettömämminkin ’kundejaan’ kuin arkkitehdit ehkä tekisivät” (Kotitaide 9/1913). Koulutusta tarvitsee myös kauppias, jottei hän muistuttaisi nurkkasihteeriä, asianajajan vastakohtaa (Maakauppias 18–19/1913).