Anna Kuismin

 

1800-luvulla suomalaisissa sanomalehdissä julkaistiin ns. maaseutukirjeitä. Laura Starkin mukaan paikallisten uutisten lisäksi kirjeenvaihtajat kattoivat laajan valikoiman erilaisia aiheita: ”useimmiten raportoitiin säästä, sadonkorjuusta ja katovuosista, markkinoista, sairauksista ja epidemioista, rikoksista, väkivallasta, tulipaloista ja onnettomuuksista, rahan puutteesta, almujen lahjoitta­misesta köyhille, yrityksistä hävittää susia, nuorten koulutuksen tilasta, paikallisten kirkkojen rakentamisesta, juoppouden kiroista sekä viinan kotipolton eduista (ja useimmiten) haitoista. Maalaismiehet myös valittivat maaseudun naisten ja nuorison pröystäilystä ja kalliista muoti­vaatteista.”

Starkin mukaan kirjoittajien yhtenä motiivina oli halu kuvailla, miten kirjoittajan kotipitäjässä otettiin askeleita kohti modernia kehitystä ja sivistystä. Usein oma pitäjä esitettiin parempana kuin naapuripaikkakunta. Toisaalta kansanihmiset tarttuivat sanomalehti­julkisuuden tarjoamaan tilaisuuteen tuoda paikalliset valtakamppailunsa pitäjän sisältä kansalliselle areenalle.

Tarkastelen seuraavassa paria polemiikkia, joissa sivutaan nurkkasihteereitä ja heidän mainettaan. Molemmissa puhutaan sekä aidasta että aidan seipäästä, esitetään kärjekkäitä kannanottoja ja takerrutaan toisen osapuolen sanoihin – aivan kuten nykyisissä nettikeskusteluissa.

 

Lakikirjat, turhat riidat ja nurkkasihteerit

Nimimerkki A. K. kirjoittaa Suomettaressa 13.5.1853, että Juvan käräjille on tuotu noin 600 juttua. Käräjille mennään usein vääristä tai vähäpätöisistä asioista, väittää A.K. ja valittaa lakiasioiden huonoa tuntemusta:

Lain taito on täälläpäin aiwan huono, eikä saatakkaan olla suuri, koska harwassa talossa löytyy lakikirjaa; moni ei myöskään uskalla hankkia eikä lukea lakikirjoja. Aiwan kummia kokemuksia olen tämän suhteen tehnyt, joista woipi päättää, miten typeröitä luuloja kansan seassa wielä on wallalla. Kuka tuota uskoisi, että esim. lain tutkiminen ja tunteminen talonpojilta, paremmin kuin muiltakaan säädyiltä Suomenmaassa, olisi kielletty, olleteki kuin meillä löytyy suomenkielisiä lakikirjoja, usiamman laatuisiaki kirjakaupoissa ostettawina?

Suometar 13.5.1853

Harva uskaltaa lainata lakikirjaa, muka sakkojen pelosta – näin outoja luuloja A.K. oli Juvalla kohdannut. Hänen mielestään tämän kaltaisten epäluulojen herättäjiä ovat renttuherrat ja nurkkaherrat, jotka elävät kansan tyhmyydestä ja taitamattomuudesta. ”Näiden riiwattu suku se on, joka kansaan kokee penata milloin mitäkin, että elatuskeino heiltä ei loppuisi; sillä kuta raakaisempi kansa on, sitä onnellisemmat mainitun laiset walistuksen ylläpitäjät owat.”

A.K. korostaa, että talonpoikien kannattaisi hankkia lakikirjoja ja monenlaisia muitakin kirjoja, jonka seurauksena katoaisivat ”kaikki nurkkariiwalit, kaikki tyhjät käräjän käynnit, raakaiset tanssin pidot, kortinlyönnit j. m. s.” Kirjoittaja arvioi, että paitsi menetettyä työaikaa – käräjiin menee vuodessa kymmenen viikkoa – turhiin riitoihin Juvalla kuluu noin 17000 ruplaa. Tämä raha voitaisiin käyttää kouluihin ja kirjoihin.

Nimimerkki J. L–n vastasi kirjoitukseen Suomettaressa 17.6.1853. Hän ei ollut tavannut Juvalla ihmisiä, jotka pitäisivät lakikirjoja kiellettyinä. J. L–n:n mielestä renttuherra on käynyt koulua mutta sortunut juoppouteen ja elää erotettuna siistimmästä herrasväestä. Tällaisia herroja Juvalla ei ole. Nurkkaherroja hän ei tunne, mutta Juvalla on kyllä ”suottaherroja”, jotka herrastelevat kuka milläkin asialla. Monella heistä on juttuja käräjillä. Suottaherrat juurruttavat ihmisiin intoa käräjänkäyntiin, kirjoittaa J. L–n. Tässä hän tulee yhtyneeksi A.K.:n väitteeseen. Lakikirjojen suhteen hän on eri mieltä. Hän kysyy, tahtooko A. K. määrätä lakikirjoja kansalle lukutaidon opetuskirjoiksi – mitä siitä tulisi, jos yksinkertaisella kansalla olisi vain ”ihmisten kirjoittamat lakikirjat jokapaiwäisenä ojennusnuorana?” Jos A. K:ta vaadittaisiin selostamaan lainopillisten kirjain sisältöä, hänen yrityksensä varmaankin jäisi kesken. Talonpoika voi toki lukea lakikirjoja ja asetuksia, kunhan se ei johda siihen että hänestä tulee suottaherra tai itseviisas, mutta huonomman lukijan on parasta ottaa avukseen lainoppinut. Sitä paitsi riidanhalu poistuu lukemalla Raamattua, opastaa J. L–n.

A.K.:n ”Nöyrä wastaus J. L–n:lle” julkaistiin Suomettaressa 12.8.1853. A.K. ihmettelee, miksi hänen kirjoituksensa on saanut J. L – n:n parkaisemaan niin kovaa ja tekemään sekä asiaan kuuluvia että asiasta poikkeaviakin muistutuksia. A.K. halusi tuoda esiin, että renttuherrat kaikkialla maassa hyötyvät talonpoikien pitämisestä pimennossa:

(–) sanon ainoastansa lyhykäisesti renttuherroiksi kaikkia niitä, jotka kieltäwät meiltä walistusta, jotka oman woiton pyynnöstä wihaawat meidän siwistyttämistä, jotka ikänkuin luulewat Jumalan luoneen meidät heikommillahengen lahjoilla, ettemme walistusta woisi kantaa, niinkuin muut eli he itset, ja että tämmöisiä ystäwiä löytyy kyllin seassamme, joiden puheen partena tawallisesti on: tee talonpojalle oikein, mutta ei milloinkaan hywää, sitä ei kiellä kukaan, joka wähänkin on kuullustellut asian haaraa maassamme, ja nämä owat, jotka ylläpitäwät ja mielellänsä näkewät, että me talonpojat riitelemme, waikka wanhoista saappaan warisista, niin kuin tiedän muutamassa Juwan rajapitäjässä ei kauwan sitten tapahtuneen.

Lakikirjoista A.K. kirjoitti siksi, että niitä lukemalla talonpoika voisi ajaa itse asioitaan turvautumatta renttuherrojen apuun.

J. L–n jatkoi polemiikkia Suomettaressa 26.8.1853. Vaikka A.K. oli korostanut kirjoittavansa nurkkakirjurikysymyksestä yleensä, J. L–n pysyttelee Juvan tilanteessa. Hänen mukaansa ”ne wähät herrasmiehet, jotka pitäjässämme nykyään asuwat, owat niin hywäntahtoisia, että he kyllä neuwowat talonpoikaa oikeassa asiassa (–).”. Hän piikittelee A.K.:ta, joka oli siteerannut herrojen puheenpartta ja osoittaa näin olevansa oppineempi kuin polemiikin toinen osapuoli:

Ihmeteltäwä on kuitenkin, kuin A. K., niinkuin umpi suomalainen, taisi suomentaa sen herrasmiehiltä ennen wanhaan yleisesti käytetyn ruotsalaisen puheen parren: gör åt Bonden rätt, men aldrig godt, (Tee talonpojalle oikein, mutta ei milloinkaan hywää,) sillä muka näyttääksensä herrasmiesten wielä olewan siinä luulossa, että talonpojat eiwät ansaitse herrasmiehiltä mitään hywätekoa; luultawasti oli hänellä tämän wastauksen kokoonpanossa joku ruotsinkielen taitawa apuna.

J. L–n palaa vielä kysymykseen lakikirjojen lukemisesta. Hän halua estää ketään lukemasta lakikirjoja, mutta omantunnon laki Jumalan kymmenen käskyä ovat olennaisia ohjenuoria seurattaviksi. ”Ahneus, haureus ja kiukku synnyttävät riitoja, siinä kolme renttuherraa!” Kansakoulujen perustamisen tärkeydestä hän on samaa mieltä.

 

Nurkkasihteeri Nummen pitäjässä

Sanomia Turusta -lehdessä julkaistiin 7.2.1873 kirje ”Nummen pitäjästä”. Kirjoittaja paheksuu sitä, että kuntakokoukseen oli tullut äänioikeutta vailla olevaa väkeä. Tähän syypäänä ovat paikkakunnalla oleskelevat nurkka-sihteerit, jotka ”suurella lain-taitawuudellansa, matkaansaattawat naurettawaa oikeuden käyntiäkin kunnassa.”

Vastine julkaistiin 21.2.1873. Siinä edellistä kirjoittajaa nimitetään ”Nummen kukoksi”, joka on herännyt oltuaan vaiti monta vuotta, mutta korottanut nyt äänensä ”wuodattaaksensa sitä sappea, jota hän pitkän ajan on pitänyt siinä kuoressa, joka peittää tuon taitawan laulajan muutoin heikkoja luonnonlahjoja.” Kirjoittaja selittää osallistumistaan kokouksiin seuraavalla tavalla:

Wiime wuoden alussa kuulutettiin ylimääräinen kuntakokous N. pitäjässä, jossa oli määrä walita wierasmies waarinpitäjälle eli kontrollörille n. k. Kairisten wiinapolttimosta. Kokous ei ollut lailliseen aikaan kuulutettu, waalitoimitus tapahtui muutoin niin ja näin sekä päättyi, muutamain henkilöiden harrastuksesta, sillä tawoin, että se mies, joka siihen asti oli pitänyt wirkaa, tuli, mutta ääniluku oli yhtä iso (158), pois tungetuksi ja eräs suutari hänen sijaansa wirkaan asetetuksi. Tuo pois tungettu ja wääryydellä kohdeltu henkilö tietysti ilmoitti tyytymättömyyttä ja pyysi minua kirjoittamaan walituskirjaa herra Kuwernöörille, jonka myöskin tein.

Kuvernööri oli kumonnut kunnallishallituksen päätöksen ja määrännyt uuden vaalin pidettäväksi, selittää vastineen kirjoittaja. Hän kokee kirjoituksen loukkaavana ja harkitsee asiassa oikeustoimia. Vastineen lopussa hän selittää kirjoitustöidensä laatua:

Sitä paitsi saan tiedoksi antaa, että minä oleskellessani N. pitäjässä elätin itseni ansiolla, jonka sain kirjoitustöillä wirastoille, joihin ”Nummen kukko” tuskin saapi pistää nokkaansa, kun ”Nummen kukko” sitä wastoin samaan aikaan kulki nurkasta nurkkaan tekemässä testamentteja, kalunkirjoituksia ja welkakirjoja sekä toimittamassa huutokauppoja ynnä muuta ja siis lienee enemmän kuin minä ansainnut häwäistysnimen

”Nurkkasihteeri”

Sanomia Turusta 21.2.1873.

Polemiikista käy siis ilmi, että kumpikin kirjurina toiminut haukkui toista nurkkasihteeriksi. Olisiko kiistan yhtenä syynä kilpailu kirjurin töistä?

1800-luvun polemiikkeja seuratessa syntyy samanlainen vaikutelma kuin nykyisestä nettikeskustelusta: molemmissa on tahallisia tai tahattomia väärinymmärryksiä, asian vierestä puhumista, kärjistystä ja puhetta loukkauksista. Nummella toimineiden kirjureiden kiistaan liittyy toimittajan huomautus, joka tuo mieleen nykyisten keskustelupalstojen moderaattorien tehtävän:

Edellä olewalta wastauskirjeeltä emme ole saattaneet kieltää tilaa lehdessämme. Mutta sen ohessa toiwomme kuitenkin, ett’ei lehden ahtaita palstoja enää ahdisteta sellaisilla ikäwillä rettelöillä, joissa riitaweljet molemmin puolin sopimattomasti solwaawat toisiansa, ja jotka eiwät millään tawalla huwita eikä hyödytä sanomain muita lukijoita. – Erään lähettäjän mainitseman asian olemme jättäneet julkaisematta, koska se wielä on riidanalainen.

(Sanomia Turusta 21.2.1873)

 

Lähteitä:

Laura Stark, Sanomalehtien maaseutukirjeet. Itseilmaisun into ja lehdistön portinvartijat. Teoksessa Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Toim. Lea Laitinen & Kati Mikkola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2013, 145–177.

 

Sanomia Turusta 21.2.1873