Anna Kuismin
”Ennen halasin paimen likkaa
Kontti oli hartioilla,
Nyt minä halaan krenuliinihäntää
Tampereen markkinoilla.”
Tämän laulun kuulin kerran erään kuihtuneen, repaleisen miehen suusta (–). Laulaja oli täällä aikoinaan hywinkin tunnettu henkilö ”runoilija” Juha Kustaa Dahlman. Warsinkin oli hän mestari pilkka- ja iwarunojen teossa. Näissä ruoski hän sattuwalla, mutta usein hywinkin sarwipäisellä iwallaan oloja, henkilöitä ja tapauksia, jotka oliwat kylläkin tunnettuja kaupungissa. Painettawaksi eiwät nämät hänen runonsa sowellu, mutta on niistä ainakin yksi joutunut säilytettäwäksi wirallisissa asiakirjoissa – Tampereen raastuwanoikeuden pöytäkirjoissa. Se on tuo tunnettu laulu karwarista, jokka oli ”kaksi taloo ja toinen niistä aiwan jalo”, ja tämän sepustamisen sai runoilija sowittaa Hämeenlinnan tyrmässä wesikopissa.
Kuvaus Dahlmanista sisältyy Simon Pyryn muistelmaan, joka julkaistiin Tampereen Sanomissa 28.2.1894. Dahlmanilta on Arvid Hultinin arkkiveisuluettelossa muutama, lähinnä rikoksista kertova painate 1870-luvun alusta. Pilkkalaulu, josta sepittäjä joutui käräjille, levisi luultavasti vain suullisesti tai käsin kirjoitettuina kopioina.
Arkkiveisuksi kutsutaan koko-, puoli- tai neljännespainoarkin kokoiseen pieneen lehtiseen painettua laulua, joka oli tarkoitettu myytäväksi. Painoarkista (noin 420 x 610 mm) saatiin 16-sivuinen lehtinen taittamalla arkki kahdeksalla taitoksella ns. oktavo-kokoon. Jyrki Hakapään mukaan arkkiveisuista tuli 1800-luvun loppupuolella ensimmäinen painatelaji, jonka tuotanto ja levittäminen olivat lähes yksin rahvaan käsissä. Arkkiveisujen kulta-aikaa olivat 1800-luvun viimeiset vuosikymmenet, mutta esimerkiksi suuronnettomuuksista kertovia lauluja julkaistiin vielä pitkälle 1900-lukua.
Toisin kuin sanomalehtien sensuroinnista, arkkiveisujen ennakkotarkastuksesta on vähän tietoa. Vuonna 1865 perustettu Painoasiain ylihallitus, jota edelsi 1828–1865 toiminut Sensuuriylihallitus, huolehti painotuotteiden valvonnasta painoasiamiestensä kautta. Tavoitteena oli ehkäistä kielletyn tai sopimattoman materiaalin julkaiseminen. Frans August Kaseliuksen arkkiveisua Sotilas Otto Luodin nuoruus sekä lankeemus ja kauhia kuolema (1888) jäi tamperelaisen painoasiamiehen haaviin. Tapauksesta kerrottiin tamperelaisissa lehdissä seuraavalla tavalla:
Arkkiweisuntekijä F. A. Kaselius on haastattanut täkäläisen painoasiamiehen oikeuteen, kun painoasiamies ei hywäksynyt erästä surulaulua, jonka runoilija oli hyräillyt äskettäin tapahtuneen wäkiwaltaisen kuoleman johdosta. Haasteesta huolimatta joutui laulupainos painoylihallituksen käskystä liekkien uhriksi. Rohkea runoilija. (Aamulehti 10.12.1889)
Paikkakunnallamme on eräs tunnettu henkilö, F. Kaselius nimeltään, joka elättelee henkeänsä parhaastansa arkkiweisujen painattamisella ja myymisellä kaikellaisista murha- tapaturma- ja skandaali tapahtumista. Niinpä oli hän myös äskettäin painattanut joukon arkkeja nykyään täällä tapahtuneen ”Luodin mamman” miehen tapaturmaisesta kuolemasta. Herra Kaselius koetti tehdä runonsa, waikka muotonsa puolesta owatkin mitä wiheliäisimpiä, kuten kaikki muutkin tällaiset rekiwiisut, kuitenkin sisällöltään mehuisaksi. Mutta täkäläinen wirkaa toimittawa painoasiamies oli toista mieltä asiasta, eikä antanutkaan myöntymystänsä näiden ”wiisujen” julkaisemiseen, waan alisti asian painoylihallituksen ratkaistawaksi. Painoylihallitus käski ottaa painoksen takawarikkoon ja häwittää sen, ja niin tapahtuikin. Wiime perjantaina nämä hra Kaseliuksen nerontuotteet täällä poltettiin. Kuten olemme kuulleet, on hra Kaselius tästä teosta haastattanut w. t. painoasiamiehen oikeuteen. (Tampereen Sanomat 11.12.1889)
”Wiisuseppä Kaseliuksen” kanne painoasiamies H. Niemeä vastaan kuitenkin raukesi, kerrotaan Tampereen Sanomissa 24.1.1890, koska kantaja ei ”suwainnut tulla asiaa ajamaan”.
Arkkiveisujen tarkastuksesta ilmeisesti keskusteltiin, koska mm. Wiipurin Sanomissa kerrottiin 12.11.1893, että Painoasiain ylihallitus oli lähettänyt painoasiamiehille kiertokirjeen tästä asiasta:
Koska wiime aikoina on lewitetty arkkikirjoja eli n. k. arkkiwiisuja, jotka sisältäwät säädyllisyyttä loukkaawia esityksiä, on ylihallitus täten tahtonut muistuttaa painoasiamiehiä että tarkastaessanne semmoisia kansan kesken lewitettäwäksi aiottua kirjoituksia panette erityistä huomiota siihen, ettei näissä esiinny wiittauksia ja lauseparsia, jotka, muuten olematta pahentawia, siweellisessä suhteessa woisiwat turmiollisesti waikuttaa alempaan kansaluokkaan.
Arkkiviisujen tekijät – useimmiten vähän kouluja käyneitä, kaupustelemisella elantonsa hankkivia miehiä – eivät useinkaan tienneet tai välittäneet tekijänoikeuksista, vaan saattoivat julkaista omissa nimissään muiden sepittämiä tekstejä. On kuitenkin ilmeistä, että arkkiveisunikkarit olivat tietoisia painokannesyytteen mahdollisuudesta. Nimimerkki ”Mooseksen” alias Vilho Itkosen kupletissa Arkkiveisu Pirkkalan kirkkoherrasta Ebelingistä sekä muista papeista yleensä on tästä todiste:
Tottapa nyt laulustani
käräjille mennään,
vaikka kerran muutenkin
tuomiolle tullaan.
Vuonna 1914 ”Mooseksen” vei käräjille hänen julkaisemansa arkkiveisu, jonka pitkä otsikko alkaa seuraavalla tavalla: Korkea Veisu Ylöjärven ihmeistä, joissa on pääosassa näytellyt haudantakainen henki ja Ylöjärven nykyinen kirkkoherra Frans Edvard Salokas. Nimiösivulla kerrotaan myös Mooseksen käyttämistä lähteistä: Nämä ihmeet on tulkittu ihmisille suullisten kertomusten, käräjäin ja sanomalehtien kautta.
Painoasiamies Sjöströmin mielestä teksti loukkasi kirkkoherra Salokkaan kunniaa ja sisälsi ”siweyttä loukkaawia lauseita”. Sjöström takavarikoi kirjapainosta 551 ja sitomosta 430 kappaletta tätä arkkiveisua, kerrotaan Aamulehdessä 6.6.1914. ”Mooses” eli arkkiveisun sepittäjä Vilho Itkonen – jonka henkilöllisyyden oli raastuvanoikeudelle paljastanut kirjapainon faktori – puolustautui selittämällä, että laulu oli ”jonkinlainen kertomus tunnetusta Salokkaan jutusta.” Se sai ilmeisesti alkunsa sanomalehtikirjoituksesta ”Onko sielunhoito Ylöjärvellä oikeissa käsissä?” (Tampereen Sanomat 24.9.1910), jonka kirkkoherra koki loukkaavan kunniaansa. Kun oikeudenkäyntiä selostettiin sanomalehdissä, esiin tuli herkullisia yksityiskohtia: Salokkaan kerrottiin naukkailleen ehtoollisviinejä ja ahdistelleen rippikoulutyttöjä. En ole kuitenkaan voinut tarkistaa, käsitelläänkö arkkiveisussa näitä syytteitä. Itkosen oikeudenkäynti päättyi elokuussa 1914. Arkkiseppo sai 75 markan sakot, ja takavarikoidut viisut määrättiin hävitettäviksi. Vielä saman vuonna Itkonen julkaisi aiheesta uuden laulu nimeltä Uusi Korkea Veisu.
Kuten mainittu, Itkonen viittasi oikeusjutun mahdollisuuteen kirkkoherra Ebelingiä käsittelevässä veisussaan (”Tottapa nyt laulustani / käräjille mennään”). Julkaisussa ei ole painovuotta, mutta Hultinin luettelossa sen kerrotaan ilmestyneen 1912. Pappien lisäksi Itkosen maalitauluna olivat poliisit, josta kertovat viisut Tuulimyllärit eli Aliluutnantti Blåfieldt’in ja Vilho Pekosen poliisimestaritoiminta [1912] ja Hyvästijättölaulu Omistettu mestaripoliisi R. Blåfieldille ja sihteeri H. Gahmbergille (1913).
Tiina Huuskosen mukaan toisen sortokauden aikaisissa arkkiveisuissa on nähtävissä jopa pilkkaa sensuuriviranomaisia kohtaan. Painoylihallitusta syytettiin laittomuuksista, sananvapauden rikkomisesta ja turhista takavarikoista. Näissä lauluissa otettiin kantaa poliittisesti. ”Hapankaalilaulussa” kiistetään sensuuriviranomaisten valta:” Suomeksi minä vaan laulelen, / En osaa ryssän kieltä, / Enkä mä kysy lauluihini / Suomisyöjäin mieltä.” Tekijä, joka Sami Suodenjoen antaman tiedon mukaan oli ilmeisesti Juho Kujala eikä Frans Lepistö kuten Hultinin luettelossa oletetaan, ei luultavasti joutunut vastaamaan sanoistaan. Helsingin Sanomissa kerrottiin 20.9.1914 työmies Arvid Nisusen saaneen sakon myytyään ”Hapankaalilaulua”, koska painolupa puuttui eikä veisu sisältänyt tietoa kustantajasta. Todellinen syy sakkoihin oli luonnollisesti poliittinen.
Rikokset olivat arkkiveisujen suosittuja aiheita. Rikosta seurasi rangaistus, ja rangaistusta edelsi oikeudenkäynti, jonka kuvauksella oli teksteissä osansa. Voi siis sanoa, että arkkiveisut levittivät tietoa rikosasioista ja oikeudenkäynneistä myös niille, jotka eivät lukeneet sanomalehtiä. Myös sensuuri- tai kunnianloukkausprosessien kohteeksi joutuneet saivat tätä kautta lakiasioista tietoa ja omakohtaista kokemusta.
Lähteitä
Hakapää, Jyrki, Arkkiveisut. Lauletun ja kirjallisen kohtaaminen. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.) Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, Helsinki 2013.
Hultin, Arvid: Luettelo Helsingin yliopiston kirjaston arkkikirjallisuudesta. II. Maalliset arkkiveisut. Helsingin yliopiston kirjasto, Helsinki 1931.
Huuskonen, Tiina: Murhelauluja ja vallankumousrunoja. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, 2016. http://www.doria.fi/handle/10024/125410.
https://www.tampere.fi/kirjasto/digiaineisto/arkkiveisut/maalliset/mooses
Hukkaan menewät neron tuotteet. Tampereen Sanomat 11.12.1889.
Arkkiveisua wastaan. Wiipurin Sanomat 12.11.1893.
Pyry, Simo, Eräs runoilija. Kuwia ja kertomuksia wapaakaupungista II. Tampereen Sanomat 28.2.1894.
Kanne epäsiveellisen arkkiveisun painattamisesta. Aamulehti 10.5.1914.
Kanne epäsiveellisen arkkiveisun julkaisemisesta. Aamulehti 6.6.1914.
Juttu epäsiveellisen arkkiveisun painattamisesta. Aamulehti 3.7.1914.
Päättynyt painojuttu. Aamulehti 7.8.1914.
Sakotettu wiisujen kaupustelija. Helsingin Sanomat 20.9.1914.
Vastaa