Mia Korpiola
Ruotsin Länsipohjasta kotoisin oleva Pehr Stenberg (1758-1824) on jäänyt aikakirjoihin ahkerana päiväkirjanpitäjänä. Hän kirjasi mietteitään paperille usean vuosikymmenen ajan, ja nämä päiväkirjat on muutamia vuosia sitten julkaistu useana niteenä.[1]
Tässä blogitekstissä käsittelen sitä, kuinka Stenberg oppi ja opetteli kantapään kautta velaksi antamisen juridiikkaa ja käytäntöjä ensimmäisinä kuukausinaan Turun yliopistossa.
Pehr Stenberg – köyhä talonpoika opin tiellä
Stöckessä, Uumajan lähellä asuvan 14-lapsisen talonpoikaisperheen toiseksi vanhimpana syntynyt Pehr Eriksson Stenberg oli lahjakas, mutta varaton.[2] Vaikka eläminen Turussa oli halvempaa kuin Uppsalassa, pojan lähettäminen yliopistoon merkitsi suurta investointia Stenbergin vähävaraisille vanhemmille.
Pojan mahdollisuus koulutuksen kautta tehtävään luokkaretkeen edellytti vanhempien ottamaa lainaa. Nuorukaisen vaatteet, varusteet, liinavaatteet, vuode, majoitus ja ylläpito maksoivat sievoisen pennin, vaikka Turussa asuva varakas sukulainen ylitullimestari Johan Ernst Callmeijer (1726-1789) olikin luvannut tarjota opiskelijalle päivittäin ilmaisen aterian. Callmeijer auttoi lisäksi Stenbergiä lahjoin. (157, 183, 186, 190, 226)
Stenberg myös suoritti Uumajassa pitäjänkäyntiä (viaticera) eli kiersi pitäjää saadakseen lahjoja ja avustuksia taloista sekä sukulaisiltaan opintojensa maksamiseksi (140-157, 186-187). Turussa hän sai vielä Callmeijerin ystävältä rahalahjan opintojensa tueksi (228).
Vaikka Stenbergillä oli Uumajassa tehtävänään viime hetken hankintoja kuten vaatteita ja passi, ja laivamatkatkin maksoivat, hän oli kerännyt huomattavan käteiskassan lahjoja ja avustuksia. Koko summa oli 891 taaleria ja 23 äyriä, minkä suureen maailmaan lähtevä studiosus Stenberg kirjasi. (190)
Ensimmäinen laina ja kopioitu velkakirjakaava
Vaikka Pehr Stenberg oli varovainen luonne, oli hänen lompakolleen kuitenkin monia tulijoita. Jo Tukholmassa matkalla Turkuun kärtti hänen serkkunsa korpraali Petter Ström häneltä lainaa. Komea, mutta Stenbergin mielestä epäluotettava Ström, entinen Oulun kaupunginviskaali, oli jättänyt kotikaupunkinsa liittyäkseen kuninkaallisen henkivartiokaartiin. Ström lainasi häneltä yhdeksän taaleria luvaten maksaa ne parin päivän kuluttua. (152, 216)
Luvattu takaisinmaksu ei onnistunut, koska serkulla ei ollutkaan rahaa, mutta serkku kirjoitti hänelle velkakirjan (revers). Hieman tottumattomalla kielellä laaditun, mutta allekirjoitetun sekä todistetun velkasitoumuksen Stenberg kopioi päiväkirjaansa ikään kuin kaavaksi itselleen vastaisuuden varalta (217):
Till min Kjäre Cussin Studiosen Petter Stenberg til står jag mig wara syldig[!] En summa af En Ri:D:l: in specie: som jag skall betalla d: 19. i denna månnad och det afskjecka här ifrån Stockholm och till Åboo med Påsten som härmed försäkras af stockholm d: 5 Novemberg[!] 1779. P: Ström.
Coporal[!] wid
Kongl: Lif Gardet.
Säg 1. Ri: D:l: spec:
Såsom witen
Anders Wesling.
Miten ihmiset oppivat kirjoittamaan oikeudellisia asiakirjoja kuten velkakirjoja 1700-luvulla? Yksi tapa oli kopioida kaava kirjasta. Esimerkiksi Johan Biurmanin (1698–1746) kaavakirja En kårt dock tydelig bref–ställare at med godt sammanhang concipera och författa allahanda slags bref, skrifter, suppliquer och contracter osoittautui suosituksi. Ensimmäinen painos (1729) oli suppeampi, mutta myöhemmät painokset sisälsivät muiden mallien ohessa myös oikeudellisia asiakirjakaavoja.
Ihmiset saattoivat myös Stenbergin lailla kopioida muistiin näkemiään oikeudellisia asiakirjoja myöhempää käyttöä varten. Yhtenä tällaisena esimerkkinä tästä oli suomalainen koulumestari Jakob Ahlsman (1798-1872),[3] jolla oli useita suomenkielisiä asiakirjakaavoja kirjoitettuna muistikirjaansa. Näin vaikuttaa myös Stenberg toimineen.
Tukholmassa Stenbergin laivan perämies Eric Häggström pyysi tätä vaihtamaan 7 riikintaalerin suuruisen pankin maksuosoituksen (Banco assignation) käteiseksi. Stenbergilla ei ollut kokemusta tällaisesta, käytännössä paperirahaa vastaavasta setelistä ja oli haluton suostumaan pyyntöön. Hän myöntyi kuitenkin lopulta, kun Häggström vakuutti hänen saavan rahat joko pankissa tai jossain kauppapuodissa. Stenberg sai lopulta vaihdettua kaupassa pankin maksuosoituksen käteiseksi (218-219).
Joka tapauksessa luotonanto ja siihen liittyvät oikeudelliset menettelyt ja asiakirjat olivat asioita, jota Stenberg tuli oppimaan kokemuksen, yrityksen ja erehdyksen kautta jatkossakin.
Stenberg vastentahtoisena pikavippien antajana
Kuukauden sisällä Turkuun saapumisensa jälkeen hän lainasi iloisen opiskelijaillanvieton päätteeksi pohjanmaalaiselle opiskelija Appelgrenille[4] 20 plootua, eli isoa ja painavaa neliskanttista kuparilevyä, jonka arvo laskettiin hopeataalereina. (Itse asiassa kupariplootujen käyttö maksuvälineenä oli virallisesti päättynyt vuoden 1777 rahauudistuksen yhteydessä, mutta tämä ei näemmä vaikuttanut Turussa vuonna 1779.)
Olutkalaasiin osallistuneet Stenbergin opiskelijatoverit Aeimaleus (Aejmelaeus) ja Anders Krank (Kranck),[5] joihin hän oli tutustunut Tukholman–Turun laivalla, toimivat takuumiehinä. Velka sovittiin maksettavaksi kuukauden kuluttua, mutta mitään velkakirjaa Stenberg ei vaatinut Appelgrenilta vaan antoi rahat vain luottaen tähän (på god tro). (232) Kuukauden kuluttua rahojaan takaisin perinyt Stenberg sai loppujen lopuksi koko summan. Ystävälleen Anders Krankille lainatut kolme riikintaaleria ja serkkunsa Erik Choren tuttavalle, opiskelija Fattenborgille lainatut kuusi riikintaaleria Stenberg sai ongelmitta takaisin määräpäivänä, vaikka velkakirjaa ei taaskaan ollut laadittu. (234-235)
Eipä aikaakaan, kun serkku Erik Chore[6] ja opiskelija Björkman[7] olivat välittämässä Stenbergille uutta lainanottajaa, Winqvist-nimistä kauppa-apulaista. Opiskelijat lupasivat taata lainan ja hankkia Stenbergille jopa vähän korkoa. Ongelmaksi muodostui se, että Stenberg ei ollut varma, kuka oikeastaan oli lainansaaja, Winqvist vai opiskelijat. Viikon kuluttua hän meni puotiin kysymään asiaa Winqvistiltä itseltään. Tämä myönsi kaiken oikeaksi mutta sanoi, ettei tällä ollut rahaa nyt. Sen sijaan Winqvist sai tältä puodissa mustaa silkkiä 40 shillingin arvosta. Erityisesti serkku Chore loukkaantui kovasti Stenbergille tästä epäluottamuksen osoituksesta, ja lopuksi Stenberg pyysi anteeksi. Winqvist kyllä maksoi loppuvelan (242-243).
Uusi lainaa pyytävä ylioppilas, pohjanmaalainen Thelin[8] ilmestyi helmikuussa Stenbergin riesaksi. Stenberg oli selvästi jo saanut mainetta luotottajana, mistä hän ei iloinnut. Hän oli tavannut Thelinin vain kerran ja siksi hän kieltäytyi useasti. Thelin oli kuitenkin sitkeä, ja Stenbergiin tehosi taas väsytystaktiikka – hän ei selvästi kehdannut kieltäytyä, kun tarpeeksi kauan pyydettiin. Hän kuitenkin edellytti normaalia kovempia luottoehtoja: lainasummaksi sovittiin 32 shillinkiä, laina-ajaksi muutama viikko ja tällä kertaa Stenberg vaati kahdeksan shillingin korkoa velalleen. Velkakirja laadittiin myös, ja vasta usean yrityksen jälkeen Thelin onnistui kirjoittamaan sellaisen, johon tuleva velkojakin oli tyytyväinen. (243-244)
Luotottamassa vuokraemäntää – oppia erehdyksen kautta
Pehr Stenberg oli asunut vasta pari viikkoa Turussa, kun hänen vuokraemäntänsä Jakolan leski alkoi ruinata häneltä rahalainaa. Leski oli sitkeä ja vetosi Stenbergin hyvään sydämeen ja omaan korkeaan ikäänsä ja köyhyyteensä. Päiväkirjaansa Stenberg kirjoitti, ettei hän halunnut lainata naiselle rahaa koska näki, ettei tämä pystyisi niitä maksamaan takaisin. Hän lisäsi myös, ettei hän vielä ”silloin tiennyt, että nainen oli juopporatti” (hon war en fyll bytta) (236-237).
Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.
Tilanne oli hankala, ja Stenberg kysyi sukulaiseltaan Callmeijerilta neuvoa. Kokenut virkamies kehotti Stenbergia lainaamaan hieman mutta niin, että lainatut rahat vähentäisivät vuokraa. Stenberg teki työtä käskettyä ja vuokraemäntä suostui kuittaamaan yhden plootun sovitusta kymmenen plootun vuosivuokrasta. Tällä kertaa Stenberg kirjoitti itse neljän plootun lainasta velkakirjan, johon hän laittoi ehdon ”samaten lupaan, että kymmenen plooturahan vuokrasta vähennän yhden plootun”. (225, 236-237).
Ongelmaksi muodostui se, ettei Jakolan leski osannut kirjoittaa, eikä näin ollen kehotuksesta huolimatta voinut allekirjoittaa velkakirjaa. Lesken pyynnöstä Stenberg kirjoitti tämän nimen velkasitoumuksen alle. Tässä hän kuitenkin itse teki virheen, kuten hän myöhemmin ymmärsi ja tunnusti päiväkirjansa sivuilla. Asiakirjassa olisi pitänyt todeta, että Stenberg kirjoitti naisen suostumuksella tämän nimen velkakirjaan. Tähän olisi myös pitänyt olla ulkopuolisia todistajia. Stenberg raportoikin päiväkirjaansa, että hän oli luullut kirjoittaneensa pätevän velkakirjan. (237) Oppia ikä kaikki.
Pantti pieni pyörii…: pantinoton tärkeys luotottamisessa
Vasta jo annettuaan lainan ylioppilas Thelinille Stenberg sai kuulla ystävältään Elias Krankilta (Kranck),[9] että Thelin oli melko epäluotettava hutilus eikä ollut todennäköistä, että rahoja saisi tältä takaisin. Krank neuvoi ystäväänsä vaatimaan tältä panttia lainasta. Kun Theliniltä ei perintäyrityksestä huolimatta irronnut ropoakaan (omöijeligt, at få en stywer), Stenberg otti lopulta tältä pantiksi ranskan kielioppikirjan. Krank piti pantin arvoa liian alhaisena ja suositti ottamaan lisäpantin. Tämä osoittautui mahdottomaksi, mutta loppujen lopuksi Stenberg sai puserrettua haluttoman velallisen maksamaan osan lainasta, 16 shillinkiä. Tähän hän oli tyytyväinen, koska pantti kattoi loput. (244). Loppujen lopuksi Stenberg selvisi tästäkin luototuksesta melko hyvin.
Kuva: Wikimedia Commons.
Vaikka loppulasku vuokraemäntä Jakolan kanssa olikin Stenbergille tappiollinen, hän sai lopuksi kaksi valkoista nenäliinaa tältä velkarästin pantiksi. Hän myös osti leskeltä mm. teologisen kirjan, joka tällä oli ollut aikaisempien opiskelijavuokralaisen velkojen panttina. (246) Sen sijaan Thelinin velan perintäyritykset osoittautuvat turhiksi (246), mutta tämä ei ollut niin vakavaa, koska Stenbergilla oli pantti loppuvelan katteeksi. Näin ollen hän pääsi suunnileen omilleen.
Päiväkirjassa kuvatut panttausmenettelyt olivat arkipäiväisiä, eivätkä noudattaneet vuoden 1734 lain muotovaatimuksia pantin ottamisesta ja realisoimisesta. Irtaimen pantin antaminen näet edellytti joko kirjallista muotoa tai kahden todistajan läsnäoloa.[10] Samaten pantin realisoinnin tuli tapahtua vasta, kun sitä oli kolmesti kaupungin tuomioistuimessa tarjottu lunastettavaksi. Omistajalla oli sitten 14 päivän määräaika lunastaa pantti.[11] Pantinsaajan tuli huolehtia pantiksi annetusta omaisuudesta hyvin, eikä sitä saanut käyttää tai lainata ilman omistajan lupaa – saatikka sitten vain ottaa ja myydä, kuten Jakolan leski teki.[12]
Kuten Stenbergin päiväkirja kuvaa, velananto ja panttaus olivat niin arkisia oikeustoimia, etteivät tavalliset ihmiset aina tienneet tai tulleet ajatelleeksi, olivatko heidän menettelynsä lain kirjaimen mukaisia. Jos niistä olisi kehkeytynyt oikeuskiistoja, joissa tuomioistuimen olisi tullut tuomita vuoden 1734 lain mukaan, olisivat Stenberg ja Jakolan leskivaimo saaneet tarkemman oppitunnin laillisten panttikäytäntöjen noudattamisesta.
Lopuksi
Vaikka Pehr Stenberg oli köyhä ylioppilas, hänen keräämänsä opintokassa houkutteli pikavipin tarvitsijoita kuin hunaja-astia pörriäisiä. Sosiaalisesti alemmuudentuntoisena maalaispoikana Stenberg ei kehdannut kieltäytyä lainaamasta rahaa sitkeille pyyntömiehille ja -naisille, vaikka hänen oikeudellinen tietotaitonsa oli tältä osin puutteellista. Niinpä luotonanto ja velkoihin liittyvät oikeudelliset käytännöt tulivat hänelle kantapään kautta tutuiksi.
Teologian ylioppilas Stenbergillä oli kokeneempia sukulaisia ja ystäviä, joita hän saattoi konsultoida, ja joilta hän sai neuvoja. Toisia asioita hän oppi käytännössä yrityksen ja erehdyksen kautta. Panttien vaatiminen pelasti vastahakoisen luotonantajan sellaisissakin tilanteissa, joissa luottotappion vaara osoittautui suureksi. Silti Stenbergin saama oikeudellinen tietotaito oli rajallista, koska hän ei osannut noudattaa lain muotovaatimuksia. Velanperintäkokemus Turun tuomioistuimista jäi myös onneksi saamatta. Se olisi ollut uusi oppitunti oikeudellista osaamista maalaispojalle.
[1] Kaikki päiväkirjaviitteet ovat sarjan ensimmäiseen osaan: Pehr Stenbergs levernebeskrifning. Av honom själv författad på dess lediga stunder, 1: 1758–1784, toim. Fredrik Elgh, Göran Stenberg ja Ola Wennstedt. Umeå: Forskningsarkivet vid Umeå universitet, 2014.
[2] Ks. esim. Göran Stenberg, ”Pehr Stenberg”, Svenskt biografiskt lexikon 33 (2007-2011), saatavilla netissä (vierailtu 27.3.2020): https://sok.riksarkivet.se/sbl/artikel/20061; Fredrik Elgh ja Göran Stenberg, ”Den långa bildningsresan”, Västerbotten, 2011:4, s. 3-14, saatavilla netissä (vierailtu 27.3.2020).
[3] https://fi.wikipedia.org/wiki/Jakob_Ahlsman, vierailtu 27.3.2020. Tästä Anna Kuismin on ystävällisesti antanut minulle tiedon, mistä sydämellinen kiitos.
[4] Ehkä Johan Appelgren, Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Appelgren. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9161>. Luettu 27.3.2020.
[5] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Kranck. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9462>. Luettu 27.3.2020.
[6] Erik Choresta ks. Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Erik Chore. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9740>. Luettu 27.3.2020.
[7] Ehkä tämä: Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Johan Björkman. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9742>. Luettu 27.3.2020.
[8] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Fredrik Thelin. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9545>. Luettu 27.3.2020.
[9] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Elias Kranck. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9715>. Luettu 27.3.2020.
[10] Vuoden 1734 laki, Kauppakaari 10:1.
[11] Vuoden 1734 laki, Kauppakaari 10:2.
[12] Vuoden 1734 laki, Kauppakaari 10:3.
Vastaa