Marianne Vasara-Aaltonen

 

Perukirjat ovat jo pitkään olleet tutkijoiden mielenkiinnon kohteena – tarjoavathan ne kurkistusaukon entisaikojen elämään omistetun esineistön kautta (Erkki Markkanen: Perukirja tutkimuslähteenä, Jyväskylä 1988, s. 9-11). Ruotsin vuoden 1734 laissa, joka Suomessakin oli edelleen voimassa 1800-luvulla, määrättiin perintökaaressa perunkirjoitus toimitettavaksi jokaisen vainajan jäämistöstä kolmen kuukauden sisällä kuolemasta. Omaisuus, velat ja saatavat oli luetteloitava yksityiskohtaisesti perukirjassa, joka toimitettiin tuomioistuimelle. Käytännössä pykälää ei kuitenkaan aina noudatettu: kaikkien jäämistöstä ei perunkirjoitusta suoritettu, eikä kolmen kuukauden määräaikaa suinkaan aina noudatettu. Puutteistaan huolimatta perukirjat tarjoavat ainutlaatuisen mahdollisuuden saada tietoa ihmisten omaisuudesta, sillä perukirjat laadittiin tarkkaan ja esineluettelot ovat hyvin yksityiskohtaisia (Markkanen, s. 22-25, 33, 40-46, 52-54). Perukirjat noudattavat ympäri Suomen hyvin vakiintunutta kaavaa jaossa eri omaisuuslajeihin (Markkanen, s. 40, 46-51) ja vainajan omistamat kirjat löytyvät joko erikseen otsikon ”böcker” alta tai listattuna sekalaisessa ”diverse”-osiossa. Koska perukirjoja ei laadittu kaikista vainajista, ja esimerkiksi kirjaomistuksen merkitsemistapa muuttui vuosisadan kuluessa, on tietenkin muistettava, että perukirjojen tarjoama informaatio ei ole täysin kattavaa.

Esimerkki perukirjan aukeamasta vuodelta 1822, Eb:1, Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Kansallisarkisto Joensuu,

Oikeudellisen kirjallisuuden omistus on erityisen kiinnostavaa tämän projektin teeman kannalta. On selvää, että yliopisto-oppineet juristit olivat kosketuksissa lainsäädännön ja oikeudellisen kirjallisuuden kanssa. Mutta sen selvittäminen, miten oikeudellisia tehtäviä tai toimeksiantoja hoitaneet maallikot olivat kerryttäneet osaamistaan, on huomattavasti hankalampi kysymys. Siksi perukirjoista löytyvä oikeudellinen kirjallisuus tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden selvittää sitä, oliko esimerkiksi kaupunkien maallikkoraatimiehillä lainopillisia kirjoja – ottaen toki huomioon lähdemateriaalin mukanaan tuomat rajoitteet. Tutkimassani Kuopiossa – kuten muissakin pienemmissä kaupungeissa – kaupungin maistraatti ja raastuvanoikeus olivat pitkälle 1800-luvulla sama toimielin, jossa oikeutta jakoivat lainoppinut pormestari sekä maallikkoraatimiehet. Myöhemmin vuosisadan kuluessa joukkoon saatiin myös oppinut oikeusraatimies, mutta maallikot, kaupungin porvarit, pysyivät edelleen mukana kokoonpanossa. Tässä kirjoituksessa käyn lyhyesti läpi, millaisia tiedonjyviä Kuopion kaupungin perukirjat vuosilta 1818–1883 tarjosivat.

Yllättävää ei tietenkään ole, että lainoppineet pormestarit olivat omistaneet oikeudellista kirjallisuutta. Komein kokoelma löytyi pormestari Johan Fredric Sundbergiltä, joka omisti kolmisenkymmentä oikeudellista teosta: muun muassa lakikirjoja, kuninkaallisia kirjeitä, R. G. Modéen säädöskokoelman, David Nehrmanin johdatukset siviili- ja rikosprosesseihin sekä O. Langensteinin kokoelman Vaasan hovioikeuden kiertokirjeitä (Eb:2, 11.6.1830, Eb:3, 9.3.1831, Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Kansallisarkisto Joensuu). Myös muilta juristeilta löytyi odotetusti oikeudellisia teoksia. Purjehdusreissulla menehtyneen oikeustieteen opiskelija Lars Raninin kokoelma oli kunnioitettava parikymppiselle nuorukaiselle: lakikirjoja, roomalaista oikeutta, saksalaista rikosoikeutta, Adam Smithiä ranskaksi ”De la richesse des nations”, valtiosääntöhistoriaa, oikeuslääketieteen käsikirja ynnä muuta (Eb:12, 13.1.1883).

Oikeudellista kirjallisuutta löytyi kuitenkin myös henkilöiltä, jotka eivät mitä ilmeisimmin olleet opiskelleet oikeustiedettä. Puuseppä ja raatimies Johan Kidronin laaja kirjakokoelma piti sisällään muun muassa Ruotsin vuoden 1734 lain sekä Tukholman kaupungin säädökset (Eb:1, 5.3.1818). Nahkuri ja raatimies Olof Öqvist oli puolestaan onnistunut hankkimaan kokoelman kuninkaallisia kirjeitä (Eb:4, 14.8.1840). Kaupunginnotaarina ja raatimiehenä toimineen Carl August Malmbergin omistukseen kuului Johan Gabriel von Bonsdorffin kirja kameraalilainopista sekä lakikirja ja lakikokoelma (Eb:6, 28.8.1849). Kaupunginpalvelija Gustaf Igonius puolestaan jätti jälkeensä suomenkielisen lakikirjan (Eb:5, 27.2.1844). Tämä voisi viitata siihen, että hän virkatehtäviensä ohella saattoi esimerkiksi hoitaa asianajotehtäviä, mikä oli tyypillistä kaupunkien alemmille virkamiehille.

Raatimies Johan Kidronin kirjakokoelmaa.

 

Vuosisadan puolivälissä perukirjoissa alkaa näkyä Robert Trappin oikeudellista käsikirjaa ”Den unge juristen” (Den unge juristen, eller juridisk handbok för medborgare af alla klasser i Finland: ett alfabetiskt ordnadt sammandrag af alla wigtiga lagrum, stadgar och författningar, som den finske medborgaren behöfwer känna), joka oli ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1833 ja josta sittemmin otettiin useita painoksia. Suomennoksena teos ilmestyi vuonna 1847. Tämä käytännön opas löytyi kirjuri Carl Nybergiltä (Eb:6, 28.8.1850), kauppias Johan Blomstedtilta (Eb:7 1.-9.7.1851), värjäri ja vararaatimies Johan Fileniukselta (Eb:7, 11.3.1853), lääninkanslisti David Resanderilta (Eb:7, 26.9.1853), lääninmaanmittari Johan Jockilta (Eb:8, 27.4.1857) sekä entiseltä kruununnimismies Carl Andersinilta (Eb:9:1, 18.5.1863).

 

Proviisori Fredrik Wilhelm Mellénin perukirjan sivu.

Perukirjoista löytyi myös henkilön omaan ammattiin liittyvää spesifiä oikeudellista aineistoa. Proviisori Fredrik Wilhelm Mellén jätti jälkeensä ”Utkast till medicinal Lagfarenhet” (Eb:3, 26.7.1832) ja Kuopion tuomiokapitulin notaarilta, pappi Abel Viktor Favorinilta löytyi uskonnollisten kirjojen lisäksi yksi kappale kirkkolakia (Eb:8, 1.-15.3.1856). Maanmittari Petter Alexander Mikander oli puolestaan omistanut “Landtmäteri författningar” (Eb:9:1, 28.5.1863).

 

Myös muutama nainen vilahtaa oikeudellisen kirjallisuuden omistajina. Lautamiehenlesken Susanna Juutilaisen perukirjasta löytyy suomenkielinen lakikirja (Eb:9:1, 30.4.1861) ja edellä mainitun Carl August Malmbergin vaimo Kristina jätti jälkeensä paitsi uskonnollisia kirjoja ja erinäisiä muita kirjoja (”diverse andra böcker”) myös Bonsdorffin kameraalilainopin (Eb:12, 19.5.1881). Puolitoista vuotta maanmittarimiehensä jälkeen kuolleelta Julia Thiléniltä löytyi edelleen kaksi oikeudellista kirjaa, Bonsdorffin kameraalilainoppi sekä kokoelma maanmittaussäädöksiä, vaikka ilmeisesti edesmenneen miehen muu laaja oikeudellinen kirjallisuus oli myyty tai annettu eteenpäin (Eb:8, 27.-28.5.1856). Lääninkamreeri Gustaf Fredric Keppleruksen perukirjasta puolestaan käy ilmi, että hän jätti leskelleen yhden lakikirjan ja yhdelle pojistaan lakikokoelman (Eb:1, 25.1.1826). Luonnollisesti naisille periytyi oikeudellista kirjallisuutta heidän miehiltänsä, mutta on myös mahdollista, että joku heistä on tavalla tai toisella ollut tekemisissä oikeudellisen työn kanssa esimerkiksi miehensä apuna. Naisten epävirallinen osallistuminen oikeudelliseen työhön onkin yksi niistä teemoista, joita Mia Korpiola tutkii tässä projektissa.

Kirjojen yleistyttyä ja kirjaomistuksen lisäännyttyä 1800-luvun kuluessa niitä ei enää vuosisadan lopulla merkitty perukirjoihin yhtä yksityiskohtaisesti, kuin vielä vuosisadan alussa (Markkanen, s. 55). Kuopiolaisperukirjoissakin yleistyvät ilmaisut kuten ”diverse sorts böcker” ja ”andra böcker i strödda ämnen”. Uskonnollinen ja oikeudellinen kirjallisuus tuntuu kuitenkin muodostavan jossain määrin poikkeuksen. Usein perukirjasta saattaa löytyä nimenomainen maininta esimerkiksi Raamatun, virsikirjan ja lakikirjan omistuksesta ja sen lisäksi erittelemättä maininta muista kirjoista. Toisaalta esimerkiksi paljon oikeudellista kirjallisuutta omistaneen varatuomari Gustaf Thilénin perukirjassa vuodelta 1855 on yksilöity osa oikeudellisista kirjoista ja lopuksi on mainittu yleisesti ”och 12 band smärre juridiska böcker” (Eb:7, 12.1.1855). Tuulaakikirjanpitäjä H.J. Lindborgin kirjaomistus mainitaan lyhyesti: ”1 st Postilla, 1 Juridisk bok” tarkentamatta tuota teosta sen enempää (Eb:10, 18.3.1869). Varovaisen optimistisesti voisi kuitenkin lähteä siitä, että oikeudellisesta kirjallisuudesta on mahdollista löytää tietoja myös vuosisadan jälkipuolelta. Kenties se kertoo myös siitä arvosta, jonka perunkirjoituksen toimittaneet henkilöt – kaupungeissa maistraatin jäsenet – antoivat uskonnolliselle ja oikeudelliselle kirjallisuudelle.

Löydetyn oikeudellisen kirjallisuuden lisäksi huomio kiinnittyy myös siihen, keiltä sitä ei löytynyt. Vaikka osa Kuopion raatimiehistä oli omistanut lakikirjoja, kaikkien kohdalla näin ei ollut. Esimerkiksi raatimiesten Gabriel Sjöblomin ja Christopher Bonsdorffin perukirjoista ei löydy lainkaan kirjoja (Eb:3, 24.11.1835 ja 10.3.1836). Raatimies ja satulaseppä Carl Fredrik Moberg omisti kuollessaan vain kolme uskonnollista kirjaa (Eb:4, 17.8.1837). Raatimies, kauppias Otto Wilhelm Roering oli puolestaan kartuttanut valtavan omaisuuden, mutta joukosta löytyi vain seitsemän kirjaa, joita ei yksilöity tarkemmin (Eb:8, 22.-24.11.1858). Luultavasti näiden joukossa ei siis ollut oikeudellista kirjallisuutta. Edellä mainitut herrat olivat kaikki maallikoita, kaupungin porvareita, jotka toimivat samalla raastuvanoikeuden jäseninä. Ehkä hieman yllättäen myöskään juristikoulutuksen saaneelta oikeusraatimies Alexander Ingmaniltakaan ei löytynyt yhtään oikeudellista kirjallisuutta. Perukirjan mukaan Ingmanin ainoa kirjallinen omaisuus oli ”37 delar Fryhséns hist. arbeten” sekä Ruotsin ja Suomen kartat (Eb:12, 9.10.1879). On toki muistettava, että nämä henkilöt ovat voineet jo ennen kuolemaansa myydä kirjojaan tai vaikkapa lahjoittaa niitä pojilleen, jolloin niitä ei luonnollisestikaan mainittaisi perukirjassa.

Perukirjojen ohella myös huutokauppapöytäkirjat voivat tarjota lisätietoa kirjaomistuksesta. Esimerkiksi raatimies Samuel Henrik Snellmanin kuoleman jälkeen hänen jäämistönsä huutokaupattiin ja sorvari ja raatimies Fredrik Reinhold Ehnberg huusi siitä itselleen lakikirjan (Cb:1, 20.4.1841, Huutokauppapöytäkirjat, Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, KA Joensuu). Näin oikeudellista kirjallisuutta siirtyi seuraavalle raatimiespolvelle.

Samuel Henrik Snellmanin jäämistön huutokauppa.

Vaikka kaikki maallikkoraatimiehet eivät välttämättä omistaneet lakikirjoja tai muuta oikeudellista kirjallisuutta, voidaan kuitenkin näiden lähteiden valossa huomata, että sitä oli kuitenkin varsin hyvin saatavilla Kuopiossa. Lisäksi oikeudellista kirjallisuutta löytyi kirjastosta. Kuopion lyseon kirjastoluettelosta löytyy niin 1600-luvun teoksia Hugo Grotiukselta ja Samuel Pufendorfilta kuin tuoretta käytännöllisempää oikeudellista kirjallisuutta. Osa saatiin lahjoituksina, mutta myös uusia hankintoja tehtiin. Esimerkiksi vuonna 1853 kirjastoon hankittiin Fredrik Schreveliuksen “Civilrätt, 3. vol.”, Johan Gabriel von Bonsdorffin “Kamerallagfarenhet, 3 vol.” sekä Frans Ludvig Schaumanin ”Kyrkorätt, 1, 1 vol.” (Bc:9, Kirjastoluettelot 1814–1859, Kuopion lyseon I arkisto, KA Joensuu). Näyttää siis siltä, että myös maallikoilla oli Kuopiossa vähintään kohtuulliset mahdollisuudet päästä käsiksi oikeudelliseen tietoon, eivätkä porvarismiehet olleet aivan tyhjän päällä toimiessaan tuomareina tai hoitaessaan oikeudellisia toimeksiantoja.