Kirsi Vainio-Korhonen

 

”Vavisten ja murtunein sydämin koen itseni kaikkien vainoamaksi, hylkäämäksi ja hyljeksimäksi, kun tämän kaupungin ruokatavarakauppias Carl Österman kiistää lupauksensa ja tekemänsä sitoumuksen ottaa minut palvelukseensa; Oi mikä kurjuus! Olen tullut sen miehen hylkäämäksi, jonka sanaan ja vakuutukseen asetin kaiken luottamukseni ja toivoni onnellisemmasta tulevaisuudesta. Rohkenen tässä kurjassa tilanteessani mutta kuitenkin synnittömänä leskenä katuvaisin sydämin kaikkein syvimmässä alamaisuudessa lähestyä Teidän Keisarillisen Majesteettiinne Valtaistuinta tietäen, että Teidän Keisarillisen Majesteettinne yleisesti [ja] korkeasti ylistetty Lempeys ja Armo ulottuu jopa rääkättyyn ja vankilan muurien sisällä huokaavaan alamaiseen.”[1]

Irtolaisuudesta epäilty ja Turun linnan tyrmässä tutkintavankeudessa istuva leskivaimo Gustava Blomberg lähestyi elokuussa 1842 nöyränä alamaisena Venäjän valtakunnan kaikkivaltiasta keisaria, jolta hän saattoi viimeisimpänä oljenkortenaan anoa armoa. Hän oli käynyt läpi kaikki valitusmahdollisuudet, sillä epäilty saattoi ilmoittaa tyytymättömyytensä itseään koskevaan hallintomenettelyyn kolmessa vaiheessa. Hän oli anonut muutosta irtolaistuomioonsa ensimmäisen kerran silloin, kun hänen asiansa siirtyi Turun poliisikamarilta Turun ja Porin läänin kuvernöörin käsiteltäväksi. Toisessa vaiheessa hän oli valittanut kuvernöörin päätöksestä maan korkeimpaan tuomioistuimeen eli senaatin oikeusosastoon. Lopulta hän jätti vielä armonanomuksen keisarille, mikä oli mahdollista tehdä samassa asiassa vain kerran. Käytännössä myös anomus käsiteltiin senaatin oikeusosastossa, joka toimi asiassa keisarin nimessä ja tämän valtuuttamana.[2]

Gustava Blomberg oli leskenä täysivaltainen ja oikeustoimikelpoinen, mutta valtaosa irtolaisuustutkinnassa olleista oli naimattomia ja siten isänsä tai muun miespuolisen sukulaisensa holhouksen alaisia. Naisina heillä ei ollut myöskään mahdollisuutta toimia yhteiskunnassa kuin miehet. Tästä huolimatta irtolaisina oikeusjärjestelmän rattaisiin päätyneet naiset eivät yleensä tyytyneet missään vaiheessa passiivisina kohtaloonsa. Lähes poikkeuksetta he käyttivät kaikki mahdolliset keinot asiansa ajamiseen ja valitusten tekoon. Alhainen tai suorastaan haavoittuvan oloinen yhteiskunnallinen asema ei mitenkään näytä estäneen heidän juridista aktiivisuuttaan. Päätökset olivat harvoin valittajille tai anojille myönteisiä, mutta etenkin Gustava Blombergin kaltaiset usein tuomiolla olleet naiset valittivat sitkeästi jokaisessa oikeusasteessa ja käyttivät vielä lopuksi mahdollisuuden anoa keisarilta armoa.

 

Kuvassa on Senaatin oikeusosaston Sofia Hartman -nimisen turkulaisnaisen valitusasiassa vuonna 1840 Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korkeassa nimessä tekemän päätöksen allekirjoitussivu. Päätöksen ovat allekirjoittaneet senaattorit von Kothen, Hising, de la Chapelle, Winter, Brander, Forsman ja Lohman. Päätöksessä on myös keisarillinen sinetti kaksoiskotkineen. Kuva: Mikael Korhonen.

 

Asioitaan ajaessaan kirjoitustaidottomat naiset joutuivat turvautumaan ruotsin kieltä osaavien, kirjoitustaitoisten miesten apuun. Käytännössä nämä kirjurit olivat samaan aikaan tyrmässä istuvia kanssavankeja, joita epäiltiin väärennetyn rahan levittämisestä, varkauksista, ryöstöistä tai petoksista. Maksuna käytettiin ehkä tutkintavangin päivärahasta säästettyjä varoja tai niiden puutteessa muita palveluksia. Taloudellisesti prosessia helpotti se, että irtolaissyyte ei ollut oikeusjuttu vaan hallinnollinen viranomaisasia, jota saattoi ajaa viranomaisteitse ilman tuomioistuinmaksuja. Blombergin kirjureina toimivat eri vaiheissa varkaudesta epäilty turkulainen 22-vuotias kauppakirjanpitäjä Alexander Jaatinen sekä opintonsa keskeyttänyt ja Hämeenlinnassa vangittu 35-vuotias Emanuel Plathan.

Emanuel Plathan oli Saarijärven lukkarin poika ja opiskellut nuorena pari vuotta lukio-opintoihin valmistavassa Vaasan triviaalikoulussa, josta hänet oli erotettu pahantapaisuuden tähden. Kouluja käyneenä Plathan osasi sekä lukea että kirjoittaa ruotsiksi, joten hän kykeni toimimaan kanssavankiensa kirjurina. Selvästi hän myös tunnisti kaikki ne lainkohdat, joihin valituksissa oli syytä reagoida. Vankiluettelon mukaan hän oli syytteessä ”useista rikoksista”.[3] Alexander Jaatinen oli Plathanin tavoin sekä kirjallisilta kyvyiltään että käsialaltaan taidokas kirjoittaja. Mahdollisesti Viipurin seudulta kotoisin ollut Jaatinen odotti Turun linnan tyrmässä oman valitusprosessinsa valmistumista. Turun kämnerinoikeuden hänelle langettama tuomio oli kovin lain sallima ruumiinrangaistus 120 ruoskaniskua.[4]

Emanuel Plathanin juridinen osaaminen ja kirjoitustaito käyvät ilmi Gustava Blombergin vastineen taidokkaasti muotoilluista lauseista:

” […] nojaten leskien oikeuteen [nauttia laillista suojelua], ja koska Kunnioitettavan Poliisikamarin, loukaten tähän asti tahratonta hyvää nimeäni ja mainettani, esille ottamat asianhaarat ovat kaikki perusteettomia, eikä minua koskaan ole epäilty ja vielä vähemmän laillisesti puhuteltu mistään rikoksesta, muusta kuin siitä, etten antanut merkitä itseäni henkikirjaan, mistä syystä pyydän Teidän Korkea-arvoisuutenne kiinnittämään suosiollisesti katseensa syyttömään kärsimykseeni ja vapauttamaan minut kyseisestä yleisestä työstä.”[5]

Blombergin asiaa ajaessaan Plathan vetosi siihen, miten Blombergilla oli turkulaisten käsityöläiskisällin leskenä oikeus nauttia siviilisäätynsä kautta kaupungin suojelua. Plathan alleviivaa myös Blombergin tahratonta ja hyvää mainettaan vastineena poliisikamarin arviolle ”haureellisesta elämästä”.

Tutkin professori Mia Korpiolan johtamassa Suomen Akatemian hankkeessa Oikeudellinen tieto ja taito Suomessa n. 1750−1920: Tapaustutkimus kansan oikeudellisesta osaamisesta esimodernissa Euroopassa irtolaisuudesta ja suojeluksettomuudesta tutkittujen turkulaisten tarkastusnaisten ja heidän oikeudellisten avustajiensa toimintaa 1838−1848. Gustava Blomberg ja häntä avustaneet Emanuel Plathan ja Alexander Jaatinen kuuluvat tähän joukkoon. Osahankkeessani pohdin erityisesti sitä, millaista tutkintavankeudessa olleiden naisten ja heitä valistus- ja anomusasiakirjojen laadinnassa avustaneiden miespuolisten kanssavankien yhteistoiminta oli ja miten nämä kirjurit olivat hankkineet kirjoitus- ja ruotsinkielentaidon ja ylipäätään lainopillisen osaamisensa. Näitä kysymyksiä lähestyn valitus- ja anomusasiakirjojen tarkalla lähiluvulla: onko kirjureilla ollut käytössään asiakirjamalleja ja miten valitus- ja anomusperusteet on kunkin tapauksessa yhteydessä muotoiltu. Tutkimusaineiston muodostavat 19 senaatin oikeusosastossa säilynyttä valitus- ja anomusaktia yhteensä 13 naiselta. Naisia avustaneita miespuolisia kirjureita on asiakirjoista identifioitu yhdeksän.

 

[1] Gustava Blombergin anomus, saapunut senaatin oikeusosastoon 12.8.1842, Gustafva Blombergin valitusakti 1842/ pag 399 n:o 152, Oikeusosaston arkisto Anomus- ja valitusaktit Ea:819a, Kansallisarkisto (KA) Helsinki.

[2] Virtanen, Veikko, Suomen vankeinhoito I 1808−1831. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1944, 397.

[3] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Emanuel Plathan; Vankiluettelot 1838/75 Emanuel Plathan, Turun lääninvankilan arkisto, KA Turku.

[4] Vankiluettelot 1842/199 Alexander Jaatinen, Turun lääninvankilan arkisto, KA Turku.

[5] Gustava Blombergin valitus. Gustafva Blombergin valitusakti 1841/ pag 323 n:o 1140, Oikeusosaston arkisto Anomus- ja valitusaktit Ea:781, KA Helsinki.