Anna Kuismin

 

”Nuokkuu kun lautamies käräjillä.” ”Torkkuu ku lautamiäs.” Nämä vertaukset on merkitty muistiin Karvialla ja Akaassa. Uneliaat lautamiehet vilahtavat myös rautalampilaisen Paavo Korhosen runossa, joka julkaistiin vuonna 1820:

Sitten torkkuuvat tuvissa

Oikeutta istuttaissa,

Virka vaihtuupi uneksi,

Heistä tulee vanhat herrat.

Juho Reijosen kertomuksessa ”Koskelan ukko” (1885) minäkertojasta tehdään lautamies: ”Tavallisesti istua tökötin lakituvassa kiiskiä onkien, niin kuin yleinen siivo tapa vaati. Eikä sitä uskoisi kuinka raukaisevaa tuo lautamiehenä oleminen onkin; siinä ei vaan tahdo silmät auki pysyä, jos ei pane tikkuja pönkäksi, niinkuin Jaakko Tervo teki.” Vuonna 1889 pilalehti Matti Meikäläisessä kerrottiin, että lautamiehen on osattava nukkua istuallaan, mutta varottava kuorsaamasta liian kovaa – ja lattialle ei saanut pudota useammin kuin viisi kertaa päivässä. Herastuomarin eli kokeneen lautamiehen vaatimukset olivat vielä kovemmat: hänen piti pystyä nukkumaan seisaallaan.

Torkkuvat lautamiehet mainitaan Lauri Pohjanpään eläinrunossa ”Käräjillä” (1924). Lautamiehinä toimivat varikset ”nuokkui penkkejä pitkin, / väsyneinä seistä nuuhotti / jo korpit, viskaalitkin”. Aihelma esiintyy myös Eeva Joenpelon romaanissa Sataa suolaista vettä (1978):

Herastuomarin titteli vilkutti hänelle [lautamies Oskar Hänniselle] kaukaa, tai esitti lurituksiaan kuin tuntematon lintu. Titteli, titteli, mutta voiko sitä syödä? Nytkin puoti oli kiinni, kun hänen piti kunniansa perään istua tässä ja antaa myöten sillekin naurunalaiselle asialle, että lautamiehet torkkuivat. Torkutti häntäkin, unetti niin, että niska oli pystyssä pitämisen yrittämisestä aivan arkana. Ja silmäluomet vetistivät kun eivät päässeet toisiaan vasten.

 

Miksi lautamiehet torkkuvat? Mitä torkkumisesta seuraa? Miksi aihelma on pitänyt pintansa?

 

Pitkäveteiset istunnot

Käräjillä luettiin ääneen pitkiä ja ikäviä asiakirjoja, ja talonpojat olivat tottumattomia paikoillaan olemiseen – ei siis ihme, että lautamiehiä nukutti. Ilmiöstä syntyi monenlaisia kaskuja. Yhdessä niistä kerrotaan, että torkkuva lautamies luuli olevansa kotonaan, ”kuin kovalla äänellä ja kaikkien kuullen saneli: ’kyllä jo olis aika vierailla mennä kotiansa, että talonväki sais ruveta levolle!’, samassa vetäen saapasta jalastansa ja laskien se lattialle että lapsahti.”

Väinö Katajan kertomuksessa ”Lautamiesten penkiltä” (1907) kuvataan mainiosti, kuinka oikeudenkäynnin seuraaminen on rankkaa puuhaa:

Lautamiehillä tulee tukalaksi ja vaikeaksi siinä penkillään istua: väsyttää ja haukotuttaa. Ajatukset eivät jaksa seurata asiain kulkua, ja todistajain puheetkin tuntuvat tulevan jostakin hyvin kaukaa, — josta ei kuulu kuin jonkunlaista hyminää. Ruumista raukaisee tämä istuminen, särkee sääriä, pakottaa pakaroita, ja unisina harhailevat silmät pitkin oikeussalin permantoa…

(–) Vaikka ei se oikeastaan ole istumista tuo heidän olonsa penkillä: mikä puoli nukuksissa, kyynärpäät polvia vasten ja kämmenet leukoja pidellen, etukumarassa torkkuu, mikä taas nojaa selkäänsä seinään, oikaisee koivet niin pitkälle kuin ulottuvat ja haukottelee niin, että leuat vaivojaan valittavat, mikä taas istuu kädet polvia vasten, pää retkallaan niitten päällä ja nukkumista tekee.

Mäkikylän lautamies kaipaa käräjätuvan ulkopuolelle, jossa käydään kiihkeitä poliittisia keskusteluja. ”Jo viho viimein nousee korkea oikeus ja juoksujalassa rynnistää lautamiesten lauma pöydän luo, hyvillään ja naurussa suin. Ja saatuaan kurkkuaan kastella liittyvät hekin väittelijäin parveen…”

Paitsi oikeussalissa, myös kirkossa nukutti. Ongelma oli niin vakava, että kirkonvartijan tehtävänä oli herätellä uneen vaipuneita. Johannes Häyhän vuonna 1893 julkaistussa kirjassa kuvataan vanhan ajan unilukkaria keppeineen:

Unilukkari (suntio) käveli ympäri kirkkoa paikasta toiseen kädessä pitkä ruohonpäinen keppi, jonka päässä oli rengas. Hän ajoi sillä koirat ulos kirkosta ja havahdutti saarnavärssyä laulettaessa Huutsen Simon, joka herättyään alkoi laulaa ”halee, halee”. (–) Kun rovasti saarnatessaan näki muutamain miesten torkkuvan, hän torui ja sanoi: –  Virren alla virkku ja saarnan alla torkku, ei se ole oikeaa Jumalan palvelusta.

 

Nukkuvan lautamiehen tuomio

Torkkumiselle oli muitakin syitä kuin pitkäveteisten asioiden kuunteleminen ja tottumattomuus paikoillaan olemiseen. Käräjät saattoivat kestää useita viikkoja, ja lautamiehet istuivat iltaa lasin ääressä. Paavo Korhosen ”Runo viinasta” antaa ymmärtää, että viina tekee lautamiehistä paitsi uneliaita, myös puolueellisia:

Lautamiehet laitteleepi

Juttumiesten mieltä myöten:

Kuin käyvät käräjämiesten

Arkun kautta kaiket öiset,

Virka vaihtuupi uneksi,

Heistä tulee vanhat herrat.

 

Alkoholin seuraukset tulevat esiin myös Oulun Wiikko-Sanomissa 1830 kerrotussa kaskussa, jossa lautamies oli käräjätupaan mennessään sattunut ryyppäämään vähän liiaksi. Matkalla hän osti ison kalan, jonka hän lähetti kotiinsa palvelijansa mukana. Hän pyysi tätä sanomaan, että puolet kalasta piti paistaa ja toinen puoli keittää:

Istuttua oikeuteen alko häntä painostaa ja hän nukahti. Sillä aikaa tutkittiin rikos asiata. Tutkittuansa käski tuomari kanteen alaisen mennä ulos ja alkain lautakunnan kansa keskustella päätöstä wasten, kysy hän myös torkkujalta mitä hän sano tästä syypäästä. ”Jo hän minä olen sanonut että sitä pitää puoli keittää ja puoli paistaa.”

Oulun Wiikko-Sanomia 11.9.1830, s. 3.

 

Väärän tuomion tulee lausuneeksi myös juhlimassa ollut lapualainen lautamies, joka nukahti kesken viinankeittojutun käsittelyn. Sitten vuorossa oli lapsenelatusasia. Tuomari koputti nuijalla pöytään ja kysyi lautamiesten mielipidettä: ”Nukkunu lautamies heräs, pomppas seisomahan ja äyskääsi: – Sata markkaa sakkua ja vehkehet pois.”

Nimismies seisoo juopuneen lautamiehen edessä suojellakseen tätä tuomarin katseelta 1837 Mehiläisessä julkaistussa jutussa. Lautamies nukahtaa ja näkee unta hevoskaupoista. Kun tuomari julistaa johonkin rikokseen syyllistyneelle viisitoista paria, lautamies kiljaisee:

”hui, hai! wiisitoista! – olisit wiisikymmentä ees sanonut, ei wähemmästä puhettakaan. ”Mitä se oli,” kysäisi tuomari. ”Ilman hewosiaan kuuluwat pihalla waihtelewan,” wastasi nimismies; Arwattawasti oli lautamiehellä wiisikymmentä riksiä mielessään hewosestaan hintaa eli päällistä saada, waan joka nyt näin sopimattomasti tuliwat ruomarin wiidentoista raippawitsan kanssa sekaumaan.

Pirkko-Liisa Rausmaan mukaan tällaiset kaskut kuuluvat luokkaan ”Nukkuvan lautamiehen tuomio”, joka on saanut Aarne-Thompsonin tarinatyyppien luettelossa oman numeronsa. Yhdessä tyypin versiossa lautamies tulee tunnustaneeksi vieraan lapsen isyyden. Suomettaressa 1860 ilmestynyt kertomus alkaa siitä, että nuori mies on haastettu käräjille isyysjutussa. Ennen oikeudenkäyntiä syyttömyyttään vakuuttava nuori mies saa tuomarilta neuvoja ja toimii niiden mukaan juttua käsiteltäessä. Hän kieltää isyytensä, ja kun häneltä kysytään, kuka sitten on lapsen isä, hän osoittaa lautamies Tasasta:

Onko se tosi, Tasanen, ärjäisi tuomari täyttä kurkkua. Tasanen, kun tavallisuutta myöten nukkui aina koko istunta ajan, hyppäsi laudalta ylös ja vastasi vanhan tapansa jälkeen: ”se on totinen tosi!” Tasanen tuomittiin lapsen eläke maksamaan.

Niin kirkkoon kuin oikeuslaitokseenkin liittyvä huumori horjuttaa valtaa käyttävien arvokkuutta. Lautamiehen sosiaalinen asema oli korkeampi kuin tavallisen talonpojan. Ennen poliisin virkojen perustamista lautamies toimi haasteiden viejänä. Haasteen saaminen herätti kielteisiä tunteita viestintuojaa kohtaan samoin kuin oikeudessa saatu tuomio. Seppo Knuuttilan mukaan virkavallan kanssa tekemisiin joutuminen on kaskujen mukaan pääasiallisesti merkinnyt ikävyyksiä ja oikeus on herrojen oikeus, jossa tuomarit lahjotaan ja rikkaat menestyvät. Ei siis ihme että lautamiehet saatetaan jutuissa huvittaviin tilanteisiin ja ylennetyt alennetaan.

 

Lähteet:

Johannes Häyhä, Kuvaelmia Itä-Suomen vanhoista tavoista 1. SKS 1893.

Kaiken-laista. Ikaalisista ihan tosia XXXII. Suometar 15.6.1860.

Paavo Korhonen, Runo wiinasta. Turun Wiikko-Sanomia 10.6.1820.

Seppo Knuuttila, Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS 1992.

Kansansadut. Pilasadut ja kaskut. Toim. Pirkko-Liisa Rausmaa. SKS 2000.

Kauhia Tuomio. Oulun Wikko-Sanomia 11.9.1830.

Lauri Pohjanpää, Metsän satuja ja muita runoja. WSOY, 1924.

 Suomen kansan vertauksia. Toim. Matti Kuusi. SKS 1979.

F. M. W., ”Pilajuttuliinin muistelmia”. IV. Virka-valppaus.

Suometar 5.7.1861.

Praktillisia eksaameja. Matti Meikäläinen 24.8.1889.

Ei kauan sitte tapahtunut asia. Mehiläinen 11/1837.

Vitsejä. Vastaus #1637. https://keskustelukanava.agronet.fi/agronet/index.php?topic=47.1635

(luettu 5.11.2018)

https://fi.wikiquote.org/wiki/%C3%84ht%C3%A4ril%C3%A4isi%C3%A4_sananparsia

(luettu 5.11.2018)