Käräjäkirjurit – Unohdettu osa oikeudellista työtä, osa 1

Tuomas Jussila

”Tuomarin apuna ja tukena on lautakunta, johon kuuluu enintään kaksitoista jäsentä, heidän etumiehenään herastuomari (huomaa – ei herrastuomari). Tuomarin arvonimellä varustettuja henkilöitä on täten melko monta. On ”ukkotuomari” eli varsinainen kihlakunnantuomari, joka kuitenkin verrattain harvoin joutuu istumaan käräjiä. On ”istuva tuomari”, jona tavallisesti on varatuomarin arvonimeä tavoitteleva ”hovioikeudenauskultantti; häntäkin sanotaan aina tuomariksi. Kun hän on istunut vaaditut kolmet käräjät, tulee hänestä vihdoin varatuomari (maallikon mielestä vallan väärä järjestys, kun tuomarista tulee varatuomari). Käräjiä seuraavaa pöytäkirjaa pitävää tuomarin oppipoikaakin sanoo kansa mielellään tuomariksi. Ja vihdoin herastuomari, jonka arvonimi kalskahtaa kaikkein komeimmalta. Sitä ei saavutetakaan ennen kuin on ollut mukana monilla käräjillä lautakunnan jäsenenä.”[1]

Oheinen katkelma käräjäsalin henkilöistä on Väinö Tannerin teoksesta Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa (1948). Muistelma sijoittuu 1900-luvun alkupuolella, mutta silti käräjäsalin ”roolitus” oli pysynyt samankaltaisena jo kauan ennen Tannerin omia auskultointiaikoja.

Oikeushistorian kannalta lautamiehet eli maallikkotuomarit ovat vähän tutkittu ja tunnettu ryhmä. Silti vielä lautamiehiäkin huonommin tunnetaan käräjäkirjurit eli Tannerin mainitsemat ”tuomarin oppipojat”. On todennäköistä, että usein käräjäkirjurina toimi oikeustieteen opiskelija, mutta eri aikoina ja eri olosuhteissa kirjurina on saattanut toimia lähes kuka tahansa kirjoitustaitoinen henkilö. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että yksittäistapauksia lukuun ottamatta emme tällä hetkellä tiedä, ketkä kirjoittivat hovioikeuksille lähetetyt tuomiokirjat.

Yksi tapa selvittää käräjäkirjureiden ongelmaa ovat Helsingin yliopiston Ylioppilasmatrikkelit. Vanhemman, vuodet 1640–1852 kattavan matrikkelin osumat ovat harvalukuisia ja ne sijoittuvat ajallisesti neljälle eri vuosisadalle. Uudempi eli vuosia 1853­–1899 käsittelevä matrikkeli sen sijaan antaa 19 osumaa.

Suoritettu haku tavoittaa matrikkeleista todennäköisesti ainoastaan ne, joiden päätoimisena työnä on ollut käräjäkirjurin toimi ja suurin osa tilapäisesti käräjäkirjureina toimineista henkilöistä jää tavoittamatta. Tätä näkemystä voi perustella sillä, että ainoastaan kahdeksan henkilön kohdalla on merkitty käräjäkirjurin lisäksi jokin muu työtehtävä. Lisäksi käräjäkirjurien etsiminen yliopiston matrikkeleista on ongelmallista myös sen vuoksi, että tällä tavalla haaviin jäävät ainoastaan sellaiset käräjäkirjurit, jotka suorittivat ylioppilastutkinnon ja kirjautuivat yliopistoon. Voidaankin olettaa, että nyt tarkasteltavan joukon ominaisuudet eivät ole yleistettävissä käräjäkirjurien enemmistöön. Joka tapauksessa, käräjäkirjurien kaltaisen entuudestaan tuntemattoman ihmisjoukon tutkimuksessa on käytettävä kaikki saatavilla olevat tiedonjyvät.

Hakutuloksen 19 henkilöstä ainoastaan viisi suoritti maisterin tutkinnon ja kahdentoista opinnot jäivät syystä tai toisesta kesken, tai ainakin matrikkelin mukaan heidän oppiarvonsa oli ainoastaan ylioppilas. Kahdesta jäljelle jääneestä toinen suoritti tuomarin tutkinnon ja toinen ylemmän hallintotutkinnon. Viidestä maisterin tutkinnon suorittaneesta ainoastaan kolmen ainoaksi ammatiksi on merkitty käräjäkirjuri. Kaksi heistä eli Messukylässä syntynyt Aleksanteri Selin (1869-1899) ja Hollolassa syntynyt Edvard Wallenius (1844-1880) menehtyivät verrattain nuorella iällä.

Matrikkelin tiedot antavat myös mahdollisuuden jaotella käräjäkirjurit vanhempien (so. isän) ammatin mukaan. Kaikkien 19 käräjäkirjurin isistä kuusi työskenteli kirkollisella alalla. Joukkoon kuului myös yksi kirkkoherra, jonka poika suoritti tuomarin tutkinnon. Niin ikään kuuden käräjäkirjurin isä toimi erilaisena virkamiehenä, joiden ääripäinä olivat vanginvartija ja kihlakunnan tuomari. Tästä ryhmästä kolmen käräjätuomarin isä toimi nimismiehenä. Muista vanhempien ammattiryhmistä voidaan mainita kaksi merimiestä ja kaksi perinteistä käsityöläisammattia eli värjäri ja ”fiilari”. Huomattavaa on, että 19 käräjäkirjurin joukossa ainoastaan kahden isän ammatiksi oli merkitty maanviljelijä. Näistä maanviljelijöistä toinen, käräjäkirjuri Anders Wiikin (1870-1931) isä Henrik Wiik toimi myös lautamiehenä.

Matrikkeleiden otanta on liian pieni, että sen perusteella voisi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä tai yleistyksiä. Silti se herättää kysymyksen, että päätyivätkö ylioppilaat päätoimisen käräjäkirjurin uralle keskenjääneiden opintojen myötä? Siinä missä ”tuomarin apupojan” rooli, kuten Tanner käräjäkirjureita hivenen pejoratiivisesti kutsuu, merkitsi muille ylioppilaille ainoastaan opintojen aikaista välivaihetta, niin vaille tutkintoa jääneille siitä muodostui kokonainen elämänura. Tämän päätelmän todentamista hankaloittaa se, etteivät matrikkelin tiedot anna selkeitä vuosilukuja siitä, kuinka kauan kukin on toiminut käräjäkirjurina. Lisäksi on syytä huomata, että keskenkin jääneiden opintojen takana oli jo suoritettu ylioppilastutkinto, mikä jo itsessään merkitsi 1800-luvun yhteiskunnassa huimaa sosiaalista nousua esimerkiksi vanginvartijan tai saaristolaivurin pojalle.

Kirjurin työmäärä oli suuri, sillä esimerkiksi Ilmajoen käräjäkunnassa autonomian ajan loppupuolella käsiteltävien juttujen lukumäärä vaihteli käräjistä riippuen 500 molemmin puolin. Puhtaaksikirjoitetut tuomiokirjat lähetettiin tuomiokunnista eteenpäin kanneviskaalille ja niiden lähetyksestä vastasi tuomari. Ilmoitus oli usein koruton ja vailla mainintaa varsinaisen kirjoittajan nimestä. Hyvänä esimerkkinä käy Oulun tuomiokunnan tuomarin Anton Erlinin (1837–1900) kanneviskaalille tuomiokirjojen mukana lähettämä kirje vuodelta 1888:

”Puhtaaksikirjoitetut kappaleet Kihlakunnanoikeuksissa Oulun tuomiokunnassa viime vuoden ajalla pidetyistä tuomiokirjoista niihin kuuluvine sakkoluetteloineen, sekä luettelon tuomiokunnassa samana vuonna pidetyistä käräjistä ja muista yleisömääräisestä virkatoimituksesta saan kunnian tämän muassa sisäänlähettää.”[2]

Erlinin kirje kanneviskaalille. Kuva: Tuomas Jussila.

Myöskään käräjäkirjurien palkkausta ei ole saatavilla kuin tiedon murusia.  Yksi mahdollisuuden arvioida ja suhteuttaa käräjäkirjurin palkkaa on tarkastella Läänin konttorin menosääntöjä. Sana tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin nykysuomen sana budjetti. Vaasan läänin konttorin menosäännöissä 1870-luvulla oli kutakin tuomiokuntaa kohti budjetoitu nimen ”härad skrifvare” alle 1600 markkaa. Summa voi tuntua hätkähdyttävän suurelta, kun nimikkeen ”domare” alta löytyy ainoastaan 400 markan palkka.[3] Asia muuttuu kuitenkin ymmärrettävämmäksi, kun 1600 markan palkka jaetaan käräjäkuntien ja niissä pidettyjen käräjien määrällä. Tuomarin palkka vastaavasti nousi maksettujen käräjäkappojen myötä mainittua suuremmaksi. Toisin sanoen siitä, mitä käräjäkirjureille tosiasiallisesti maksettiin, voidaan projektin tässä vaiheessa esittää ainoastaan arvailuja.

Kuten tästä kirjoituksesta voi havaita niin käräjäkirjureista tiedetään toistaiseksi hyvin vähän. He ansaitsisivat kuitenkin osakseen aiempaa perusteellisempaa tutkimusta, sillä keskeisimmät oikeushistorialliset dokumentit eli käräjien pöytäkirjat syntyivät juuri käräjäkirjurien kynästä. Nimenomaisesti oikeudellisen työn historian kannalta käräjäkirjurien tutkiminen on keskeistä ja se korostuu varsinkin autonomian ajan jälkipuoliskolla, jolloin oikeusjärjestelmän pääasiallinen kieli vaihtui ruotsista suomeksi. Oikeushistorian lisäksi tuomiokirjoilla on suuri merkitys myös monien muiden historian alojen lähteenä. Tästä näkökulmasta onkin yllättävää, kuinka vähän näiden keskeisten dokumenttien kirjoittajista ja kirjoittamisesta tiedetään.

Lähteet

Arkistolähteet

VMA. Vaasan Hovioikeus. Ebd: 8.Kihlakunnan oikeuksien kirjeet 1884-1894.

VMA. Vaasan lääninkonttori. Gba:2. Vuosirahan menosäännöt 1871-1885.

Kirjallisuus

Tanner, Väinö. 1951 [1948]. Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa. Helsinki: Tammi.

Sähköiset

Autio, Veli-Matti. Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852.

https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/tallennetut.php

Luettu 30.4.2019.

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899.

https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/tallennetut.php

Luettu 30.4.2019.

[1] Tanner 1951, 403.

[2] VMA. Vaasan Hovioikeus. Ebd: 8.Kihlakunnan oikeuksien kirjeet 1884-1894.

[3] VMA. Vaasan lääninkonttori. Gba:2. Vuosirahan menosäännöt 1871-1885.