Mia Korpiola
Eino Nyyssölän (1877–1937, aikaisemmin Stenlund) kirjailijanimellä Kauko Kennäs julkaistu romaani Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua[1] julkaistiin 1924. Kirja kuvaa kihlakunnantuomari, laamanni Gustav Strömbergin kotitaloutta Ånäsin kartanossa ja Strömbergin istumia Karijärven käräjiä autonomian ajan loppupuolen maaseudulla. Teoksesta aiemmin kirjoittamassani blogitekstissä esittelin kirjan saamaa vastaanottoa, juonta, henkilöhahmoja ja teemoja. Tässä tulen ennen kaikkea keskittymään siihen, kuinka Nyyssölä (Kennäs) kuvaa käräjiä ja niiden oikeudellisia toimijoita.
Kirjassa seurataan alusta loppuun vain yhdet helmikuiset välikäräjät Karijärvellä, ja näitä suhteutetaan useisiin aikaisempiin. Ne laamanni joutuu yllättäen istumaan itse, koska hänen juuri Savijoen käräjiltä saapunut auskultanttinsa, vapaaherra Eric Sonnenhielm on äkkiä matkustanut Helsinkiin pitämättä sovittuja Karijärven käräjiä. Kirjassa Strömberg istui normaalisti vain kotiaan lähempänä olevien kihlakuntien käräjät antaen sijaisten istua kauempana sijaitsevien Karijärven ja Savijoen käräjät.
Tuomiokunta ja sen ukkotuomari
Gustav Strömbergin tuomiokunta oli jaettu useampiin käräjäkuntiin, joissa pidettiin lakisääteiset kihlakunnan käräjät kolmasti vuodessa. Niissä hän tai hänen auskultanttinsa (eli yliopistossa oikeustutkinnon suorittaneet juristit, joiden oli varatuomarin titteliä varten suoritettava palkaton harjoittelu alioikeudessa) toimivat puheenjohtajina. Käräjiä saattoi seurata myös joukko lainopin ylioppilaita eli juristiopiskelijoita osana opintojaan, mutta vaikka nämä saattoivatkin toimia kirjureina, tuomareiksi ei tietenkään ollut asiaa.
Oikeudenkäyttö Suomen maaseudulla oli järjestetty esimodernilla tavalla lähes meidän päiviimme asti. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Avaan sitä tässä. Valtio ei esimerkiksi rahoittanut kuin osaksi paikallista tuomioistuinlaitosta ja tuomarinvirkaa hoidettiin vähän kuten läänitystä. Vielä 1800-luvulla paikallisyhteisö rahoitti tuomioistuimensa toiminnan luontaistuotteina, ja veroihin kuuluvat käräjäkapat kerättiin oikeudenkäytön kuluihin. 1800-luvun jälkipuoliskolla toteutettiin pienempiä uudistuksia etenkin tuomioistuinten rahoitukseen, palkkaukseen ja lautamiesten rekrytointiin liittyen. Autonomian ajan lopussa valtio maksoi tiettyä palkkaa tuomareille ja kunta maksoi lautamiehille pienen korvauksen, mutta suurempiin linjoihin ei vielä puututtu. Kihlakunnantuomari, joka yleensä oli kypsään ikään ehtinyt mies, sai suuren osan tuloistaan ns. sportteleina eli toimitusmaksuina tuomioistuimen ”asiakkailta”. (Käräjäsihteerien ja tuomarien palkkauksesta Tuomas Jussilan tekstissä tässä blogissa.) Käytäntö muuttui vasta viitisenkymmentä vuotta sitten.
Kihlakunnantuomari myös itsevaltaisesti rekrytoi omat auskultanttinsa, apulaisensa ja kirjurinsa. Kirjan kuvausta voi verrata esimerkiksi Wäinö Kannelin (1878–1949)[2] auskultanttiaikaan Ikaalisissa vuoden 1903 tienoilla. Tällöin ukkotuomarin lisäksi tuomiokunnan hoitoon tarvittiin useampi juristi tai auskultantti, kaksi pöytäkirjojen kokoonpanijaa tai ”tuomarinkirjuria” ja kolme neljä naispuolista puhtaaksikirjoittajaa.[3] Esimerkiksi 1920–1950-luvuilla tietyt tuomarit suhtautuivat myönteisesti naisauskultantteihin, kun taas toiset saattoivat kieltää kokonaan näiden pääsyn käräjilleen. Tuomari myös asui omassa kihlakunnassaan ja kuului siellä paikkakunnan johtaviin säätyläisiin. Hänen kotitaloutensa oli suuri, yleensä kartano tai iso maatila, jossa myös auskultantit asuivat ja seurustelivat säädynmukaisesti tuomarin perheen kanssa. Tähän kirjassakin viitataan: miestään kaksitoista vuotta nuorempi laamanska Annie, joka oli ikävystynyt maaseudulla, viihtyi hyvin nuorten auskultanttiherrojen seurassa. Ukkotuomarien tyttäret saattoivat myös avioitua auskultanttinuorukaisten kanssa. Niin Nyyssölänkin kirjassa.
Laamanni Strömbergin kartanolla säilytettiin myös tuomiokunnan arkistoa. Sieltä oikeuden tarvitsijat saivat teetätettyä itselleen esimerkiksi tarvitsemiaan kopiota oikeuden pöytäkirjoista. (29, 33, 70). Näistä kaikista perittiin toimitusmaksuja. Kihlakunnasta saatavat sporttelit saattoivat olla niin suuret, että hovioikeuksista ja jopa korkeimmasta oikeudesta siirtyi tuomareita tuottoisiksi todettuihin tuomiokuntiin ”ukkotuomareiksi”. Strömberg taasen oli saanut oman tuomiokuntansa jo hovioikeuden notaarin viran jälkeen (72).
Karijärven käräjät
Karijärven käräjät pidettiin Kankareella (87), suuressa maalaistalossa. 1900-luvun alkupuolella tämä oli vielä tapana monella paikkakunnalla, ellei sinne ollut rakennettu esimerkiksi kunnantaloa tai suurta rakennusta kotiseutuyhdistykselle. Kirjan toisessa käräjäkunnassa Savijoella herastuomari Suonsaaren kotitalo toimi käräjätalona. Mutta sen jälkeen, kun auskultantti Sonnenhielm oli juovuksissa käräjien lopettamisyönä ahdistellut talon tytärtä, joka paetessaan ahdistelijaansa oli pudonnut portaat alas ja siksi joutunut vuoteen omaksi, Suonsaari ei enää halunnut käräjiä kotiinsa (23, 62). Toisinaan myös käräjät pidettiin tuomarin oman kartanon sivurakennuksessa, kuten Wäinö Kannel muistelee Ikaalisten tuomiokunnassa tapahtuneen.
Romaanissa Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa Karijärven käräjätalossa oli porstuan lisäksi käräjäsalina toimiva tupa. Tuomarin käytössä lienee ollut ”juttukamari”, lautamiesten huone tai kamari sekä ruokasali (88, 92, 117, 121, 132). Kauempaa tulevat lautamiehet, nimismies, asianajajat, osapuolet, tuomari ja hänen apulaisensa joutuivat majoittumaan käräjätalon läheisyyteen, ja nauttimaan siellä tai kortteereissaan maksua vastaan tarjolla olevaa ruokaa ja juomia. Karijärvellä näistä huolehti ”puolivälissä kolmeakymmentä oleva tytöntyllykkä” Mari, joka oli ollut kovin ihastunut laamannin sijaiseen, ”parooni” Sonnenhielmiin (87).
Käräjät alkoivat – kuten Suomessa vuoteen 1970 asti oli lakisääteisesti tapana – käräjäjumalanpalveluksella käräjätuvassa rovastin johdolla. Apulaispappi lienee hoitanut yleensä tehtävän, mutta laamanni Strömbergin istuessa henkilökohtaisesti käräjänsä itse rovasti oli tullut saarnamieheksi. Strömbergin lisäksi käräjäkirjuri, lautakunta herastuomarin johdolla ja käräjäkansa olivat paikalla (88). Koska lukkari ei ollut saapuvilla, herastuomari johti virsilaulantaa. Kirjassa rovastin saarnan aiheena olivat väärintekijät, jotka eivät perisi taivaan valtakuntaa. Jumalanpalvelus, rukoukset, saarna ja virrenveisuu eivät kuitenkaan vaikuta taanneen oikeuden toteutumista. Kennäs antaa ymmärtää, että todistajien valehtelu ja väärät valat olivat ongelma tuomioistuimissa. Huonot auskultantit tuomarin sijaisina mahdollistivat epärehellisyyden käräjillä, kun taas ilmeisesti kokenut laamanni huomaisi valehtelun. (37, 85).
Ensimmäisenä käräjäpäivänä laadittiin juttulistat käräjille käsiteltävillä asioille. Käräjien aluksi otettiin ilmoitus- ja paperiasiat, minkä jälkeen päästiin varsinaisasioiden eli itse oikeudenkäyntien pariin. Käräjät alkoivat kello yhdeksältä. Ruokataukoja ja ”kahvilomia” eli -taukoja pidettiin välillä (93). Käräjiä istuttiin usein alkuiltaan asti, mutta tämä riippui osin siitä, kuinka onnistuneesti tuomari ja lautakunta arvioivat juttuaikataulun, yksittäisen jutun käsittelyajan, ja käräjien keston. Käräjien alkaessa osapuolet eivät tienneet, minä päivänä ja milloin jutun arvioitiin tulevan esiin oikeudessa. Käräjien alussa laadittu juttuluettelo tai käsittelylistakaan ei aina taannut sitä, että juttu todella kuultiin arvioituna ajankohtana. Kirjassa kahden peräkkäisen jutun osapuolet päätyivät sovintoon eivätkä siksi saapuneet oikeuden eteen, kun heidän juttunsa huudettiin esiin. Tämä nopeutti käsittelyaikataulua siinä määrin, etteivät seuraavien juttujen osapuolet tajunneet reagoida asiaan, kun poliisimies huusi juttuja esiin ”niin, että piha raikui” (120). Näin heidän juttujaan ei enää näillä käräjillä enää käsitelty, koska he eivät olleet saapuvilla, kun heidän vuoronsa tuli. Uuden käsittelyn saaminen edellytti uuden haasteen hakemista seuraaville käräjille.
Kokemattomat tuomarit tai auskultantit saattoivat arvioida aikataulun pahasti pieleen. Siksi istunnot saattoivat venyä aamun pikkutunneille ja käräjien kesto yllättää osanottajat. Kirjan lautamiehet kuvasivat tällaista aikaisemmilta käräjiltä, kun Kalliokosken patruuna oli kysynyt tuomarina toimineelta auskultantti Hallbäckiltä (”Hallpäkki”), minä yönä hänen oikeusjuttunsa vihdoin tulisi esiin (122).
”- Minkä johdosta se patruuna siltä Hallpäkiltä sellaista kysyi? keskeytti Peltola. – Kun hänen aikansa piti olla maanantaina esissä, mutta sinä päivänä vasta käsiteltiin lauantain juttuja eikä niitäkään keritty loppuun, vaikka neljään aamulla, kuten monena muunakin yönä, istuttiin, niin patruuna tuli siinä kahden ajoissa ja tuomarilta tiedusti, minä yönä hän voisi toivoa pääsevänsä esiin, haha! Halpäkki suuttui ja käski patruunan ulos.”
Tämän käytännön vuoksi osapuolet, asiamiehet ja todistajat joutuivat toisinaan myöhästyneen aikataulun takia – tai varmuuden vuoksi – roikkumaan käräjäpaikalla usean päivän ajan. Osapuolet ja heidän asiamiehensä yrittivät myös vaikuttaa siihen, että saisivat mahdollisimman alussa juttunsa käräjille, jotta pääsisivät palaamaan muihin toimiinsa. Käräjäpaikalta sai toisaalta tästä syystä spontaanisti asiamiehen itselleen jostakusta paikalla olevasta henkilöstä – poliisista, nimismiehestä, kirjurista, lautamiehestä tai asioitsijasta. Kirjassa tuomari, nimismies ja lautamiehet keskustelivat keskenään istuntojen päätteeksi, ja käräjät päättyivät lopettajaiskahveihin (132).
Nimismies ja lautamiehet
Nimismiehen apulaisineen ikuisti nuori Albert Edelfelt Nousiaisissa vuonna 1871. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.
Rikosjutuissa paikkakunnan nimismies toimi julkisena syyttäjänä, ja oli siksi paikalla käräjillä. Hänen tehtävänsä oli vaatia laillista edesvastuuta ja panna syytteeseen osapuolet tai asiamiehet, jotka esiintyivät sopimattomasti käräjillä. Karijärven käräjillä uusi nimismies oli vanha kollegineuvos Lundgren (104). Sen sijaan paikkakunnan edellinen nimismies Nordgren, ”Nuukreeni”, esitetään kirjassa vahvasti alkoholiongelmaisena: hän oli usein juovuksissa ja kännäsi myös käräjillä. Tehdessään vahvassa humalassa kutsumattoman yllätysvisiitin Rintalan taloon viinanhakumatkalla hän ryhtyi kourimaan talon emäntää ja ”kopeloi kuin omaansa” Rintalan isännän läsnä ollessa (46–47). Tästä suutahtanut isäntä heitti kutsumattoman vieraansa keskeneräiseen kaivoon pihallaan. Muutkin känniselle ”Nuukreenille” tehdyt kepposet osoittivat, ettei mies nauttinut suurta kunnioitusta paikkakunnalla.
Nimismiehen lisäksi esivaltaa käräjillä edusti paikallinen poliisimies. Hän toimi käräjäsalin vahtimestarina huutaen milloin asianosaiset, milloin todistajat sisään (94, 120).
Karijärven lautamiesten lukumäärää ei kirjassa ilmoitettu, mutta herastuomari ”Sojanterin” lisäksi heitä nimettiin kirjassa kolme: Maja-aho, körttiläinen Virsukangas ja Peltola (88–91, 121). (Lautamiehistä myös Anna Kuisminin blogiteksti.) Laamanni tunsi kaikki lautamiehet ja tervehti jokaista vuoron perään kädestä. Käräjien aluksi lautakunta keskusteli jutuista tuomarin kanssa. Koska lautamiehet olivat toimittaneet asianosaisten pyytämät haasteet perille ennen käräjiä, tuomarin oli tärkeä keskustella vuoron perään heidän kanssaan arvioidakseen käräjien oletetun keston ja juttujärjestyksen arvioitune aikatauluineen haasteiden ja juttujen laadun mukaan (90–91). Mitä enemmän todistajia jutuissa oli määrä kuulla, sitä kauemmin käsittelyn ja käräjien saattoi arvioida kestävän. Tämä koski erityisesti monimutkaisia riita- ja rikosjuttuja. Tuomari jakoi jutut käräjäpäiville.
Kirja antaa ymmärtää, että lautamiehet eivät aina olleet innokkaita toimittamaan haasteita perille esimerkiksi talonpojan haastaessa säätyläisiä oikeuteen. Eräässä kuvatussa oikeustapauksessa haastetta talonpojalle toimittanut lautamies oli ollut vastahakoinen toimittamaan vastahaastetta kantajapatruunalle ja tämän bulvaanina toimineelle konttoristille (54–55).
”Lautamies oli vastustellut, mutta silloin ukko oli sanonut: ’Jollet uskalla siinä herroja haastaa kuin talonpoikaa, mene ulos, minä haen toisen.’ Olihan lautamies luvannut ukon vastuulla manata [toimittaa haasteen] . . . .”
Kirja esittää lautamiehet aktiivisina toimijoina käräjillä. He tulkkasivat suomenkielisiä repliikkejä huonosti suomea puhuville ja ymmärtäville tuomariharjoittelijoille (62). He toivat maalaiselämän ja maaseutuolosuhteiden asiantuntemusta tuomaripaneliin (62). He myös tunsivat paikkakuntalaiset ja näiden maineen. Erästä kantajaa lautamies arvioi ”rehdiksi mieheksi”, ”[m]utta vastaaja on vaikka mikä” (94). Ei siis yllättävää, että edellinen voitti velkomuskanteensa jälkimmäistä vastaan. Toisessa jutussa lautamies todisti kantajan kanssa, etteivät jutun todistajat olleet enää hänen palkollisiaan ja siksi jäävejä, kuten vastaaja väitti, vaan näin ollen esteettömiä vannomaan todistajanvalan (98). Todistajat vetosivat myös lautakuntaan ja näiden tietoihin väitteidensä tueksi (125). Herastuomarin sanotaan lisäksi käräjillä antaneen kantajalle ”sormellaan merkkejä olemaan vaiti” (97).
Lautamiesten aktiviteetti ja rooli riippuivat tuomarista. Kokeneen ukkotuomarin istuessa käräjiä lautakunta hyväksyi esimerkiksi asianajan sakot sopimattomasta esiintymisestä vain yhden lautamiehen ilmaistessa hyväksyntänsä muidenkin puolesta (105). Strömberg myös keskeytti lautamiehen ja saneli tuomioistuimen päätöksen, jonka herastuomari lautakunnan edustajana vahvisti (109–110). Silti lautamiehet kehuivat tauolla Strömbergin ”morskeja”[4] otteita. Tämä ei ollut ”arkalasta kotoisin” eikä huiputettavissa epärehellisillä todistajilla tai kieroilla asianajajilla.
Käräjien päivällistauon aikana lautamiehet neuvoivat asianosaisia oikeudellisissa kysymyksissä ja kehottivat näitä aktiivisesti sovintoon käräjien ruokailutaukojen aikana. Kirjassa saman talon osakkaat Kukko ja Kana ovat usein riitapuolina, mistä veisteltiin vitsejä. Käsiteltävillä käräjillä jälkimmäinen oli haastanut edellisen oikeuteen murtovarkaudesta. Kanan hevonen oli kuollut tuntemattomasta syystä ja raato oli kuopattu maahan, jota yhteisosakas Kukko oli lapiolla kaivanut. Koko lautakunta hörötti, kun Kana selitti tätä tulkintaansa murtovarkauden oikeudellisesta määritelmästä. Hän ihmetteli reaktiota (115): ”No, mikäs sitten on murtovarkautta, jollei tämä? Sanokaa te, jotka paremmin lakia ymmärrätte.”
Kana sai kuin saikin lainopillisia neuvoja oikeudellista tietotaitoa omaavilta lautamiehiltä ja päätyi näiden neuvosta sopimaan kiistansa vastapuolensa Kukon kanssa ennen istuntoa, kun kanteella ei ollutkaan oikeudellista pohjaa. Sovittelijoina lautamiehet toimivat myös istuntotauolla äiti- ja tytärpuolen välisessä kunnianloukkausasiassa (117–120) laamanni Strömbergin toimiessa pelotteena.
Anna Kuismin on kirjoittanut tässä blogissa nuokkuvista lautamiehistä. Kirjassa sivutaan teemaa toteamuksella, että näillä käräjillä ei lautakuntaa ehtinyt väsyttää (112):
”- Nämä käräjät ovat oikeat käräjät. Ei sinuakaan, herastuomari, nyt yhtään nukuta, haha! -Vai nukuta! Hyvä että pysyy istumassa. Kun laamanni jymäytti nyrkkinsä pöytään, oikein vavahdin. Mutta hiivatin mukavaa se teki.”
Ukkotuomarin itsensä istumat vakavan asialliset Karijärven käräjät vertautuvat kirjassa edellisiin, sijaisen istumiin Karijärven käräjiin, joilla oli juopoteltu ja pelattu korttia. Uuden nimismiehen mukaan (130): ”Kolmet viimeiset käräjät ovat olleet lain ja oikeuden irvikuva. […] ovat yön aamupuolelle juoneet ja lyöneet korttia ja kertomusten mukaan pitäneet muutakin elämätä jota en tässä tahdo edes sen lähemmin mainita.” Nyt kuvatuilla Karijärven käräjillä ei juopoteltu, koska tuomari oli niin kunniallinen, mutta illalla lautamiehille jäi kuitenkin aikaa korttipeli hörrin pelaamiseen (120). Kortinpeluu ja alkoholin käyttö mainitaan myös monissa 1900-luvun alkupuolen lakimiesmuistelmissa käräjäiltoihin kuuluviksi paheiksi.
Käräjäkirjurit
Suomen maaseututuomioistuinten monet keskeiset hahmot tehtävineen tulevat kirjassa tutuiksi. Käräjillä alustavaa pöytäkirjaa, lyhentein varustettua ja myöhemmin puhtaaksi kirjoitettavaa memoriaalia, piti käräjäkirjuri eli memorialisti. (Käräjäkirjureista myös Tuomas Jussilan teksti tässä blogissa.)
Tässä kirjassa laamanni Strömbergin memorialistina toimi normaalisti klassinen viinaan menevä takkupartainen kirjuri Juha Niskanen, Niskas-ukko, joka osasi sekä suomea että ruotsia. Niskanen oli päätynyt juopoksi käräjäkirjuriksi tuhlattuaan isänsä, varakkaan karjalaisen herännäistalonpojan, rahoja jumaluusopin ylioppilaana Helsingissä lähes kymmenen vuoden ajan. Isä Niskanen oli totuuden valjettua lopulta hakenut poikansa kotiin, mutta sitten poika oli kadonnut kotoaan. Juha Niskanen oli ruvennut ”tuomarin luota toisen luo kuljeksivaksi käräjäkirjuriksi”, joka ankarana tuurijuoppona ”viikon teki töitä, mutta sitten taas kaksi, jopa kolmekin joi, kunnes oli sekä päältä että sisältä aivan kuitti.” Sitten Ånäsin kartanon kuski Kalle oli hänet löytänyt ja pelastanut laamanni Strömbergin käräjäkirjuriksi. Kaikesta pitäen Niskanen paitsi toimi memorialistina myös kirjoitti puhtaaksi oikeuden pöytäkirjoja samaten kuin osapuolten tarvitsemia oikeuden pöytäkirjaotteita ja kopioita oikeuden päätöksistä ja tuomioista. Näihin viitataan epämääräisesti kirjassa ”rotakollana” (eli protokollana, esim. ”Niemelän eläkepapan rotakolla”) (161–164)
Helsinkiläisiä auskultanttejaan eli käräjäharjoittelijajuristejaan laamanni kutsui tyhjäntoimittajiksi, koska heistä ei ollut hänelle hyötyä ”vaan päinvastoin milloin mitäkin harmia”. Hänen Annie-rouvansa arvosti näiden maailmanmiesten seuraa, mutta edes oikeuden pöytäkirjoja nämä eivät kirjoittaneet (65). Kun Niskanen ei uskaltanut tulla käräjille peläten juomisputken taas alkavan siellä, laamanni Strömbergin kahdeksantoistakesäinen tytär Elsi tarjoutui memorialistiksi. Hän oli jo aikaisemmin puhtaaksikirjoittanut isänsä käräjäpöytäkirjoja Niskas-ukon ohjeistamana, joten hänellä oli alan työkokemusta (6, 17–19). Elsi hoitikin käräjäkirjurin työn moitteettomasti.
Laamanni Strömbergin ajuri Kalle sai kirjassa toimia tavallisten, oikeudellisia asiakirjoja tarvitsemien ihmisten ja niitä laativan kirjuri Niskasen välittäjänä. Hän oli oppinut ymmärtämään ruotsia jo edellisessä palveluspaikassaan Kalliokosken patruunalla, jota hän oli palvellut vajaa kymmenen vuotta (s. 23, 163–164). Kalle kertoili mielellään ”käräjäjuttuja” muille oikeustapausten toimiessa paikkakunnalla ajanvietteenä ja viihteenä. Niitä ja muita paikkakunnan tapahtumia hän selosti myös Strömbergin Elsi-tyttärelle, mutta valikoiden ”vain semmoiset, jotka sopivat nuorelle tytölle” (10). Muutoinkin Kallen työ milloin laamannin taloudessa, milloin käräjillä, oli varmasti pitkään kehittänyt myös hänen omaa oikeudellista tietotaitoaan.
Asioitsijat ja asiamiehet
Kirjassa esiintyi erilaisia asianajajia ja asiamiehiä. Kuten elävässä elämässäkin heitä oli jokaiselle lompakolle sopiva kokonainen kirjo niukasti oikeudellista tietotaitoa omaavista satunnaisista maallikkoasioitsijoista kalliisiin helsinkiläisjuristeihin. Nyyssölän kirjan jokseenkin mustavalkoisen maailmankuvan mukaan ”vulmahdit” eli asianajajat jaotellaan etupäässä hyviksiin ja pahiksiin – kuten olen edellisessä blogitekstissäni jo todennut.
Vaikeimpien oikeusjuttujen katsottiin edellyttävän oikeita juristeja, joita heitäkin oli joka lähtöön.
Yksi kirjan pahiksista, asianajaja Kingelin, oli suorittanut lakitieteellisen loppututkinnon, mutta silti häneen henkilöityvät kaikki huonojen asianajajien stereotypiat. (Nurkkasihteereistä Anna Kuisminin teksti tässä blogissa.) Hänkään ei ollut päätoiminen asianajaja, vaan hänellä – kuten useimmilla muilla aikakauden asianajajilla – oli taustavirka. Ruotsinkielisen ja -mielisen Kingelinin selitettiin olevan ”venäläisen kuvernöörin” tai lääninhallituksen esittelijä (106).
Oikein tärkeä juttu saattoi edellyttää nimekkään helsinkiläisen asianajajan palkkaamista etenkin, jos sellainen oli myös vastapuolella. Tämä tietysti nosti kustannuksia. Kuten aikaisemmassa blogitekstissäni kirjoitin, kirjassa esitetään helsinkiläinen kiihkeä suomalaisuusmies ja asianajaja Lauri Kivekäs (1852–1893) erittäin positiivisessa valossa. Kivekäs oli voittanut jutun, jota hän kirjassa oli ajanut. Helsinkiläinen ”herrassöörinki Kastekreeni” (125–126) puolestaan oli kirjassa palkattu isyysjutussa vastaajan eli väitetyn makaajan ja isäkandidaatin asianajajaksi. ”Kastekreeni” viittaa luultavasti toiseen maineikkaaseen helsinkiläiseen poliitikko–asianajaja Jonas Castréniin (1950–1922), joka hoiti paljon rikosjuttuja ja poliittisluontoisia tapauksia.[5]
Jonas Castrén. Kuva: Wikimedia Commons.
Usein lähdettiin kuitenkin paikallisesta toimijasta liikkeelle. Kuten metsänsä myynnissä huijattu Alitalon isäntä kertoi teoksessa, hän oli ensin kääntynyt asianajotoimintaa harrastavan paikallisen nimismiehensä puoleen (151):
”[…K]un meidän nimismies on vakavahenkinen mies, niin päätimme emännän kanssa, että menisin pyytämään häntä asiani ajajaksi. Ukkohan on tavannut silloin tällöin ajaa jonkun asian . . . Hän kuitenkin sanoi minulle: „Asiasi on, Alitalo, siitä painosta, että siinä tarvitaan tuomarismies.“ – „Mistäs minä nyt sellaisen tässä sieppaan, kun en juoppoa enkä ruotsalaista tahtoisi ottaa“, sanoin minä.”
Nimismies suositteli naapuripaikkakunnan nimismiestä, lakimies Terästä, ”raitista, suomalaista kansanmiestä”. Alitalon isäntä myös konsultoi Rintalan isäntää, jonka luona Teräs asui, tämän sopivuudesta vaikean oikeusjutun asiamieheksi. Hän selvitti ensiksi miehen tutkinnot ja suomen kielen taidon. Sitten hän meni suoraan asiaan (44-45): ”Mitästä Rintalainen luulee, olisiko hänestä niin suuren ja vaikean kuin minun asiani ajajaksi ? [. . . ] Mutta mitä isäntä luulee, kykeneekö tämä teidän nimismies pitämään minun puoliani ja . . . onko se sellainen, ettei anna herrain lahjoa itseään jollakin tuhannella ?”
Rantalan isäntä uskoi Teräksen rehellisyyteen ja jatkoi (45): ”[m]itä miehen kykyyn tulee, niin enhän minä kyllä ole mikään asiantuntija sillä alassa, mutta jos siihen saa luottaa, mitä täällä on tultu havaitsemaan, niin ainakin minä antaisin vaikka minkälaisen asiani hänen hoitoonsa.” Paikalle tullutta herastuomari Suonsaartakin Alitalon isäntäkin haastatteli selvittääkseen potentiaalisen asiamiehen kyvyt edellisillä käräjillä, ja sai kuulla Teräksen hoitaneen hyvin juttuja Suonsaarenkin istumilla käräjillä (52). Teräs – kirjan suoraryhtinen suomalainen sankari – sitten voittikin Alitalon isännän jutun.
Lopuksi
Eino Nyyssölän romaanin Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa eläväisille käräjäkuvauksille löytyy paljon vastaavuuksia niin aikalaiskirjallisuudesta kuin -muistelmistakin. Kirjan kurkistus käräjäsaliin ja sen kulisseihin esittelee maaseudun oikeudenkäytön toimijoita ja heidän eritasoista oikeudellista tietotaitoaan. Käräjät olivat kohtaamispaikka, jossa oikeudellisen tiedon ja taidon tarvitsijat saivat konsultoida oikeudellista työtä tekeviä joskus ilmaiseksi (esimerkiksi lautamiehet) ja joskus maksusta (esimerkiksi asioitsijat).
Kirja myös havainnollistaa, kuinka hitaasti suomalaiset maaseudun alioikeudet modernisoituivat käräjäaikojen ja -paikkojen suhteen. Sama koskee käräjien toimijoita. Kihlakunnantuomarin virka ammattimaistui ensin 1700- ja 1800-luvuilla, kun tuomareilta alettiin edellyttää juristitutkintoa. Nimismiehen toimi alkoi professionalisoitua Nyyssölän omana aikana, ja kirjurit ja asianajajat seurasivat 1900-luvun mittaan. Professionalisoitumistrendi näkyy myös lautamiesten aseman marginalisoitumisessa. Kun Nyyssölän aikana lautamiehet istuivat kaikki niin siviili- kuin rikosasiatkin, vuoden 2009 jälkeen lautamieskokoonpano on kutsuttu koolle vain alle 10 prosentissa käräjäoikeuksien rikosasioita, ja trendi on laskeva.[6] Oikeudesta on 2000-luvulla tullut liian hankalaa ja kallista maallikoille jätettäväksi.
[1] Kauko Kennäs (Eino Nyyssölä), Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1924.
[2] Kannel toimi myöhemmin korkeimman oikeuden oikeusneuvoksena, Ikaalisten kihlakunnantuomarina ja kruunasi tuomarin uransa Viipurin hovioikeuden presidenttinä, ks. esim.
https://fi.wikipedia.org/wiki/W%C3%A4in%C3%B6_Robert_Kannel .
[3] Wäinö Kannel, ”Tuomarin mukana käräjillä,” Muistikuvia III. Suomalaisia kulttuurimuistelmia, toim. Eino E. Suolahti. Otava, Helsinki, 1956, 220–221.
[4] Ilmeisesti ruotsin sanasta ”morsk”, eli karski tai tiukka.
[5] Castrénista enemmän esim. Vesa Vares, “Castrén, Jonas” , Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1997– (viitattu 29.8.2019); https://fi.wikipedia.org/wiki/Jonas_Castr%C3%A9n .
[6] https://www.tilastokeskus.fi/til/koikrr/2012/koikrr_2012_2013-05-29_tie_001_fi.html (viitattu 29.8.2019).
Mielenkiintoinen kirjoitus.