Mia Korpiola
Graduohjaukseen liittyen törmäsin sattumalta vähän tunnettuun suomalaiseen lyhyeen, vain 31 minuutin mittaiseen mykkäelokuvaan ”Neiti Nimismies”–”Fröken Länsman”. Tämä kesken jäänyt elokuva kuvattiin kevättalvella 1929 Tampereen ympäristössä, mutta se sai julkisen ensiesityksensä vasta lähes 80-vuotta myöhemmin Tampereen elokuvajuhlilla vuonna 2008.[1]
Elokuvan nimihenkilö on pitäjän nimismiehen tytär Liisa. Hänen nimismiesisänsä ei jaksa oikein panostaa viranhoitoonsa, vaan ottaa avustavan poliisiystävänsä kanssa rauhallisesti sikareita poltellen. Isän iän – ja voisi lisätä asenteen – vuoksi Liisa on ottanut tehtäväkseen auttaa tätä viranhoidossa. Siksi häntä on alettu kutsua neiti nimismieheksi.
Nimismiehen virka alkoi keskiajalla talonpoikaisena luottamistehtävänä, mutta nimismies muuttui kruunun paikallistason virkamieheksi ja säätyläistyi 1600-luvun mittaan. Nimismiehet toimivat maaseuduilla syyttäjinä, ulosottoviranomaisina ja poliisipäälliköinä vuoteen 1996 asti, jolloin virat lakkautettiin.[2]
Kuten useissa tutkimuksissa on todettu, varhaisen uuden ajan viranhoito perustui pitkälle sille, että miehellä oli virka ja perheenjäsenet – myös naiset – tekivät avustavaa työtä ja jopa hoitivat tiettyjä virkatehtäviä.[3] Mieleeni tuli heti Kälviän nimismies Nils Johan Erik Hagman,[4] jota hänen omien lastensa Tykon ja Lucinan mukaan kiinnosti enemmän metsästys kuin viranhoito. Hän ei edes osannut kunnolla paikkakunnan kieltä, suomea. Siksi vaimo ja lapset saivat auttaa häntä virkatehtävien hoidossa.[5] Samaten Helmi Tengén (1875–1971) auttoi useiden vuosien ajan isäänsä, kruununvouti Berndt Fridolf Tengéniä toimistotöissä Impilahdella.[6] Aikaisemmassa blogitekstissäni tässä blogissa on myös viitattu siihen, kuinka tuomarin tyttäret saattoivat toimia näkyvästi isiensä kirjureina käräjillä ja näkymättömästi puhtaaksikirjoittajina.
Se, mikä tekee nimismiehen tytär Liisasta tässä mykkäfilmistä erityisen, on hänen toiminnallisuutensa. Hän ei tyydy vain avustamaan isäänsä paperiasioita, vaan elokuva näyttää hänet tositoimissa jahtaamassa vankikarkuri Liukas-Jussia. Koska “Korkea Esivalta”, paikkakunnan nimismies ja poliisi, eivät pidä kiirettä virkatoimiin ryhtymisessä vaan pistävät kaikessa rauhassa sikariksi, on ”neiti nimismies” reippaana toiminnan naisena lähtenyt Jussin perään. Isänsä käsiraudat ja ”brovninki” eli Browning-merkkinen pistooli turvanaan Liisa oli ottanut poliisin teinipoika Pekan mukaansa väijymään karannutta rikollista. Sankaritar ilmestyy siis kuvaan kirjaimellisesti vasta, kun filmiä on kulunut yli neljäsosa (ajassa 8:37).
Kun nimismies- ja poliisi-isät köröttelevät hevosreessä verkkaisesti järven jäällä sikarit herraskaisesti suussa, Pekka ja pistooliaan heiluttava Liisa pistävät epäillyn rikollisen rautoihin. (Genreen kuuluu, että epäilty ja raudoitettu rikollinen onkin paikkakunnalta väärän varkaussyytteen vuoksi nuorena karannut Liisan lapsuudenystävä Lauri, poliisin poika ja Pekan isoveli.) Myöhemmin Liisa törmäsi oikeaan vankikarkuri Liukas-Jussiin ja paini hänen kanssaan. Vaikka Jussi sai lopulta Liisan taltutettua otettuaan tältä pistoolin ja sitoi tämän puuhun kaulaliinallaan, rimpuili Liisa itsensä vapauteen. Kun ”Korkea esivalta” vihdoin kuultuaan Liisan avunhuudot suuntaa paikalle, Jussi kaappaa reen ja pakenee. Liisa hyppää kuitenkin rekeen ja kamppailee karkuri-Jussin kanssa niin, että lopulta molemmat putoavat jäälle. Perässä juoksevat Lauri ja Pekka saavuttavat kaksikon ja kamppailu jatkuu silloinkin, kun esivallan edustajat lopulta juoksevat paikalle. Liukas-Jussi saadaan lopulta taltutettua ja sidottua, salatut henkilöllisyydet paljastuvat, jälleennäkemisen ilo on suuri ja elokuvan lopussa Lauri suutelee neiti nimismiestä valentinomaisesti suuren rakastajan elkein.
Komedian käsikirjoittaja ja ohjaaja oli Tampereen Teatterin johtaja Eino Salmelainen (1893-1975), entinen lehtimies, joka käsittelemällä sukupuolirooleja otti kantaa ajankohtaisiin teemoihin. Naiset katsottiin kelpoisiksi moniin valtion virkoihin kuten tuomarintoimeen vasta 1920-luvun jälkipuoliskolla, kun laki naisen kelpoisuudesta valtion virkaan (112/1926) hyväksyttiin. Nimismiehen virka kuitenkin katsottiin naisille sopimattomaksi tässä vaiheessa eikä naispuolisia nimismiehiä nähty vielä pitkiin aikoihin Suomessa. Nainen poliisinakin oli harvinaisuus 1930-luvulla.[7]
Miten ”Neiti nimismies” kuvaa sukupuoliroolit ja naisten kyvyn selviytyä miesten töistä? Suhtautuminen on hieman ambivalentti. Lähtöoletusta, että nimismiehen tytär auttaisi vanhaa isäänsä työssä, ei kyseenalaisteta. Ehkä katsojien oletetaan tietävän tämän olevan tavallista. Liukas-Jussi kertoo Laurille, että ”nimismiehen neitiä” on ruvettu kutsumaan ”neiti nimismieheksi”, kun hän ”isänsä vanhoilla päivillä” on alkanut auttaa tätä viranhoidossa. Lauri hymyilee, että ”railakka tyttöhän” Liisa oli jo lapsena. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kovan työnteon arvostaminen, ja Liisa ei emmi toimeen tarttumista. Tämä vaikuttaa sinänsä olevan positiivinen piirre.
Kuvakaappaus elokuvasta.
Isiänsä virkatoimissa auttavilla Liisalla ja Pekalla on itsetunto kohdallaan, mutta vaikka he onnistuvat saamaan Laurin käsirautoihin ja kuljetettua eteenpäin Laurin omalla haulikolla uhaten, mies vaikuttaa ottavan asian lähinnä vitsinä. Hän sanoo kohteliaisuutena Liisan kasvot nähdessään, ettei sen näköisen naisen tarvitse aseella uhaten hommata itselleen sulhasta. Häntä ei vaikuta myöskään ase pelottavan, kun hän karkaa Pekalta kuullessaan Liisan avunhuudot.
Samoin Liukas-Jussi pilkkaa niin Liisaa kuin tämän isääkin. Kuultuaan Liisalta, kuka tämä on, hän tokaisee: ”Vai neiti nimismies – ja pappa jossakin hännillä, kuten tavallisesti!” Myöhemmin, kun Jussi kamppailun päätteeksi saa tytöltä aseen kädestä, hän sanoo, ettei lasten pitäisi leikkiä aseilla. Samoin sidottuaan Liisan puuhun Jussi tokaisee, että ”lailla ja esivallalla täytyy olla miehen kourat eikä vaan miehen housut päästäkseen minun kynsistäni!”
Vaikka Liisa on elokuvan sankari ja onnistuu pysäyttämään paenneen vankikarkurin, tämän taltuttamiseen tarvitaan koko joukko henkilöitä. Siihen ei pysty edes pari vankkaa miestä yhdessä. Eli sinänsä Liisa ei pystynyt yksin tekemään nimismiehen työtä, vankikarkurin kiinniottoa, mutta siihen ei olisi pystynyt yksin raavas uroskaan.
Vaikka filmissä on naisemansipatorinen asenne, elokuvan loppu antaa silti ymmärtää – kuten muutkin ovat todenneet[8], että naisen ylin toive on kuitenkin saada vajota sankarimiehen vahvoille käsivarsille. Vaikka naiset ja lapset toki saattoivat avustaa miespuolisia sukulaisiaan näiden virkatoimissa, tällä oli rajansa. Ehkä komedian ydinviesti on se, että miesten töissä tulisi olla raavaita nuoria miehiä, eikä ”maleksivia” vanhuksia ja näitä auttelevia naisia ja lapsia. Näin naisen ei ilman ”miesten kouria” mutta ”miehen housut jalassa” – kuten elokuvassa sanotaan – tarvitse yrittää paikkailla näiden laiminlyöntejä. Jos vien ajatuksen vielä astetta pitemmälle, naisen suurin onni vaikuttaakin olevan, kun hänellä on tosi mies huolehtimassa hänestä ja omista virkatöistään. Tällöin hän voi keskittyä olemaan oma naisellinen itsensä ja huolehtia hänelle sopivista toimista omassa elämänpiirissään.
Museovirasto, historian kuvakokoelma, Kimy-Kustannus Oy:n kokoelma.
Lakimiesammateista nimismiehen virka oli vuosikymmeniä täysin miesten monopolisoima. Toisen maailmansodan jälkeen askel modernisaation suuntaan oli se, että vuonna 1921 perustetun ”Suomen kruununnimismiesten yhdistyksen” rinnalle perustettiin vuonna 1954 Nimismiesten Rouvat r.y..[9] Naislakimiehille nimismiehen tointa pidettiin kuitenkin täysin epäsopivana vielä useita vuosikymmeniä ennen kuin katsottiin, että nimismies voisi olla myös nimisnainen.
[1] Elokuva on nähtävissä Elonetissa, osoitteessa https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_684481 (vierailtu 24.10.2010). Sen taustoista ja kuvauksista esimerkiksi Niko Jutila, ”1920-luvun mykkäelokuva Neiti Nimismies on yhä mysteeri – onko kyseessä Eino Salmelaisen ainoa elokuvaohjaus?”, https://www.elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8029-1920-luvun-mykkaelokuva-neiti-nimismies-on-yha-mysteeri-onko-kyseessa-eino-salmelaisen-ainoa-elokuvaohjaus (vierailtu 24.10.2010).
[2] Heikki Ylikangas, Wallesmanni. Kuusi vuosisataa kansan ja esivallan välissä. Suomen Nimismiesyhdistys, Helsinki, 1996, 16-279; Asetus poliisin hallinnosta 15.3.1996/158, https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1996/19960158 .
[3] Esim. Maritta Pohls, Suvusta virkoihin: postilaitoksen virkakunta 1864-1899. Hallintohistoriakomitea, 1994; Irma Sulkunen, Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita. Hanki ja jää, Helsinki, 1995, 48, 152;
[4] Hagmanista esimerkiksi: https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=14629 (viitattu 24.11.2020).
[5] Tyko Hagman, Elämäni lapsuus. Muistelmia Kälviältä ja Kokkolan koulusta. Porvoo, WSOY, 1911, 19-21, 118-122; Lucina Hagman, Lucina Hagman kertoo lapsuudestaan Kälviällä 1853-1865. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1936, 49, 75-76.
[6] Lea Saarela, “Veistonopettaja Helmi Tengén,” Naisopettaja 1966:2, saatavilla netissä osoitteessa: http://www.tenkanen.net/kirjoitukset/naisope66.htm (viitattu 22.10.2020).
[7] Naisten mahdollisuuksista tulla poliisiksi esimerkiksi https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/11/09/vaatekriiseja-ja-tasa-arvokysymyksia-naisen-tie-poliisiksi-oli-pitka-ja-kivinen (viitattu 24.10.2020).
[8] Ks. http://www.mykkaelokuvat.com/nimismies.html (viitattu 24.10.2020).
[9] Hannu Rautkallio, ”Suomen nimismiesyhdistys 1921–1971”, Suomen nimismiesyhdistys 1921–1971, toim. Hannu Rautkallio, s. 9-86. Lakimiesliiton Kustannus Oy. Helsinki, 1971, s. 12, 64.
Vastaa