Kirsi Vainio-Korhonen
Anton Runessonin historian alan väitöskirja Blod, kött och tårar: Kroppslig erfarenhet i Sverige, ca 1600−1750 tarkastettiin Tukholman yliopistossa tammikuussa 2021. Tutkielmassaan Runesson tarkastelee ruotsalaisia käräjiä paikallisyhteisön näkökulmasta. Hän toteaa että käräjät olivat tärkeä, sisäistetty osa varhaismodernin talonpoikaisrahvaan arkea. Käräjärahvaan tuki käräjillä tapahtuneelle oikeudenkäytölle ja oikeudenhoidolle oli niin ikään vahvaa.
Käräjiä myös saavuttiin seuraamaan runsaslukuisesti. Historiantutkija Maria Taussi Sjöberg on osoittanut, miten 1620 Njurundan käräjillä Ruotsin Medelpadissa oli läsnä joka kolmas alueen aikuinen. Samoihin aikoihin joka viides pitäjäläinen osallistui Upplannin Torstunan käräjäistuntoihin, eikä osallistumishalukkuus laantunut 1600-luvun kuluessa. Käräjät toimivat esivallan kontrollin näyttämönä, mutta niillä oli monia merkityksiä myös käräjätaloon kokoontuneelle rahvaalle. Käräjillä yhteisö haki sekä syyllisiä että etsi sovintoa ja siellä palautettiin kyseenalaistettu ja loukattu kunnia.
Käräjät toimivat niin ikään varhaismodernin rahvaan opinahjona. Käräjätuomaria avustaneet maallikkolautamiehet tutustuivat laajasti oikeudenkäyttöön, ja oikeuden toiminta tuli varmasti tutuksi myös vuodesta toiseen käräjiä seuranneelle yleisölle. Monet olivat myös vuorollaan osallisina tai todistajina omaisuusriitoihin, sopimusrikkomuksiin, vahingontekoihin, varkauksiin ja muihin rikoksiin liittyvissä oikeusprosesseissa. Näin käräjärahvaalle, sekä miehille että naisille, kertyi aikuiselämän aikana mittava määrä oikeudellista tietoa ja taitoa.
Maallisen oikeudenkäytön ohella käräjät tarjosivat käräjärahvaalle mahdollisuuksia osoittaa uskonnollisuuttaan hyvinä kristittyinä ja kanavan fyysisuskonnollisille tunteenpurkauksille. Anton Runesson on keskittynyt tutkimuksessaan rikoksiin, joita varhaismodernissa Ruotsissa pidettiin vakavina väärinkäytöksinä sekä maallisessa että uskonnollisessa mielessä: murhiin, tappoihin, itsemurhiin, lapsenmurhiin, eläimeen sekaantumisiin, salavuoteuteen, huoruuteen ja taikoihin.
Runessonin aineiston muodostavat 789 oikeustapausta kaikkialta nykyisen Ruotsin alueelta niin sanotun luterilaisen ortodoksian aikakaudelta noin vuodesta 1600 vuoteen 1750. Runesson kykenee osoittamaan, miten uskonnollisesti määritellyt rikokset kiinnittyivät uskonnonharjoituksen ja uskonnollisiin kokemuksiin myös tuomioistuimissa. Syytetyt ja todistajat kokivat, että myös maallisessa käräjätuvassa oltiin käsin kosketeltavasti ja viime kädessä Jumalan silmien ja kasvojen edessä. Käräjärahvas tiesi ja tunnisti ja kykeni siten oman elämänkokemuksensa perusteella pukemaan sanoiksi, miten totuus ja valhe ja syyllisyydentunto näkyivät ja paljastuivat syytettyjen ja todistajien fyysisinä reaktioina, kun nämä pelkäsivät maallisen oikeuden tuomion lisäksi Jumalan tuomiota ja viime kädessä kuoleman jälkeisen elämänsä puolesta.
Metodologisesti Runesson korostaa, etteivät tuomiokirjoihin kirjatut ruumiillisuuden kokemukset kumpua lääketieteellisistä havainnoista vaan kertojien ja kuulijoiden omista kokemuksista. Runesson toteaakin lukevansa syytettyjen ja todistajien lausumia fenomenologisesti tai ”pinnallisesti”. Hän ei pyri etsimään aineistostaan yhteisön jakamia normeja tai kantajien tai vastaajien motiiveja tai strategioita vaan ainoastaan sitä, mitä sanoja käyttäen ihmiset kuvasivat ruumiillisia asioita. Tässä yhteydessä Runesson korostaa, että kirjurin kirjaamat lausumat luettiin tiedon antaneelle ääneen, jotta tämä voisi ne sen jälkeen hyväksyä. Näin käytetyt sanamuodot eivät olleet ainoastaan kirjurin valitsemia tai suorastaan vääristeltyjä.
Varhaismoderni käräjäväki ymmärsi ihmisruumiin ja aistein havainnoitavan maailman paikaksi, jossa käytiin koko ajan kouriintuntuvasti Paholaisen ja Jumalan välistä kamppailua. Totuuden puhumisen ja tunnustamisen oletettiin näkyvän tiettyinä fyysisinä merkkeinä syytetyn mielentilassa ja ruumiissa. Tuomioistuimissakin ”tunnustamisen fysiologia” kiertyi koko yhteisön kokeman ja tunnistaman uskonnollisuuden ympärille. Syytetyn ”kovettunut sydän” saatiin käräjätalossakin pehmenemään uskonnollispohjaisilla puhutteluilla. Syytetyn tietoisuuden syyllisyydestään odotettiin tunnustuksen ohella näkyvän myös fyysisinä reaktioina kuten katuvaisena itkuna ja kyynelinä.
Miehet ja naiset saattoivat hakeutua käräjille myös omaehtoisesti helpottaakseen uskonnollispohjaisia omantunnonvaivojaan. Käräjäväen tietoisuuteen tuotu tunnustus saattoi viedä hengen mutta samalla se tarjosi Jumalan armahduksen ja synninpäästön. Oikeudessa tunnustaneet kuvasivat omatuntonsa kalvamista tavalla, jonka koko käräjärahvas tunsi, ymmärsi ja johon se voi yhtyä. Omantunnon kolkutus aiheutti ruumiillista kipua, jota sekä syytettyjen että todistajien odotettiin kuvaavan puheenvuoroissaan käräjille kokoontuneille ihmisille.
Omantunnon muistutukset olivat saattaneet aiheuttaa jopa syyllisen kurkun kuristumisen ja siten fyysisesti estää ehtoollisleivän nielemisen. Ehtoollisyhteys puolestaan oli tärkeimpiä varhaismodernin yhteisön jäseniä toisiinsa sitovia rituaaleja. Papille tunnustaminen ei kuitenkaan riittänyt ehtoollisyhteyden palauttamiseen vaan rikkomukset piti tuoda ilmi koko yhteisön läsnä ollessa käräjillä, jotta ruumiillinen yhteys ehtoollisaterialla paikalla olevaan Jeesukseen korjautuisi ja kurkku jälleen avautuisi ottamaan vastaan ehtoollisleivän.
Anton Runesson korostaa, miten oikeushistoriallisessa tutkimuksessa vain harvoin on empiirisesti tutkittu uskonnollisperäisten tulkintamallien fyysistä olemassaoloa osana varhaismodernin käräjäyhteisön kokemusmaailmaa. Tämän kaltaisten asioiden tuntemus kuitenkin yhdisti sekä käräjiä seuraavia, syytettyjä, todistajia, maallikkolautamiehiä kuin tuomareitakin. Oikeudellisen tietotaidon lisäksi varhaismoderneilla käräjillä toimiminen vaati siten uskonnollista tietotaitoa.
Koska ruumiillista kärsimystä ja tuskaa ja sairauksia tarkasteltiin usein käräjillä, tarjoavat käräjäpöytäkirjoihin kirjatut puheenvuorot myös mahdollisuuden tutkia yhteisen kansan käsityksiä fysiologisista prosesseista. Runesson tutkii, miten ihmiset kuvasivat ja selittivät ruumiillisia ilmiöitä ja kokemuksia niin omissa kuin muidenkin ruumiissa ja miten ihmiset ymmärsivät ruumiin toimivan. Ihmiset kuvasivat fysiologisia syy- ja seuraussuhteita oikeudessa ennen kaikkea oman ruumiillisesti eletyn kokemuksensa kautta.
Useimmiten varhaismoderni ruumis elettiin ja koettiin myös tuomioistuimissa ennen kaikkea uskonnon kautta. Koettu kansanruumis ei taipunut aikakauden tieteellisiin, humoraalipatologisiin tai mekanistisiin selitysmalleihin vaan kytkeytyi käräjäväen uskonnolliseen kokemusmaailmaan. Aistein havaittava arkitodellisuus lepäsi uskonnollisella pohjalla. Sairas ruumis saattoi olla sekä arkiseen työhön kykenemätön että Paholaisen vallassa ja siten inhimillisen kontrollin ulkopuolella.
Inhimillinen olemassaolo kiteytyi siten, että terveen ihmisen tuli pystyä käyttämään ruumistaan sekä työnteossa että uskonnonharjoituksessa – hänen oli kyettävä kyntämään peltonsa ja nielemään ehtoollisleipänsä. Arjessa koettu ruumis oikeushistoriallisena tutkimuskohteena paljastaa sen, että oikeudellisen tietotaidon lisäksi käräjäväen, lautamiesten ja tuomarien tuli tuntea ja jakaa sama uskonnollinen tietoisuus. Maallisen lain ohella oli tunnettava Jumalan laki ja Paholaisen metkut, jotta oikeudenhoito ja lainkäyttö tyydyttivät kaikkia osapuolia. Varhaismodernia oikeutta tutkivan on siksi tunnettava oikeushistorian ohella kirkkohistoriaa ja luterilaisen ortodoksian ajan teologiaa.
Kirjallisuus: Anton Runesson, Blod, kött och tårar: Kroppslig erfarenhet i Sverige, ca 1600−1750. Stockholms universitet. Stockholm 2021. http://su.diva-portal.org/smash/get/diva2:1501586/FULLTEXT01.pdf.
Vastaa