Publicumilla 10.4. järjestettiin ”USA:n ulkopolitiikka ennen ja nyt” -seminaari, joka on toinen osa kansainvälisten suhteiden seminaarisarjaa. Aamupäivän osuus koostui kolmesta alustuksesta, joissa käsiteltiin Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja sen keskeisiä uskomuksia eri aikakausina. Iltapäivän paneelikeskustelussa taas pureuduttiin marraskuussa julkistettuun kansallisen turvallisuuden ohjelmaan, jota katsottiin eri maantieteellisten alueiden näkökulmasta.
Professorit Louis Clerc ja Benita Heiskanen avaavat seminaarin
”Monroe-opista Donroe-oppiin”
Seminaarin avauksen jälkeen ensimmäisenä puhujana oli John Morton -keskuksen professori Benita Heiskanen, joka esitteli alustuksessaan kuusi erilaista ”ismiä” eli ideologiaa, jotka ovat eri aikakausina ohjanneet USA:n ulkopolitiikkaa. Ensimmäinen ”ismi” on ekseptionalismi, jonka mukaan Yhdysvallat on poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen valtio, jolle ei löydy vertaista muualta. Yhdysvallat erottaa ”vanhasta mantereesta” eli Euroopasta mm. monimuotoisuus, yksilön oikeuksien korostaminen sekä aristokratian ja sosialismin puute. Ajatuksella on pitkä historia: jo vuonna 1630 englantilainen lakimies John Winthrop totesi, että Massachusettsinlahden siirtokunnasta tulisi ”kaupunki kukkulan laella”, johon kaikkien ihmisten katseet kohdistuisivat. Sanonta jäi elämään ja sillä on legitimoitu USA:n roolia maailmanpolitiikassa: sen tehtävänä on olla eräänlainen mallivaltio, joka levittää demokratiaa, vapauskäsitystä ja yhdysvaltalaista elämäntapaa maailmalle.
Benita Heiskanen puhumassa
Seuraavina ”ismeinä” Heiskanen esitteli ekspansionismin ja imperialismin. USA:n ekspansionismiin liittyy vahvasti vuoden 1823 Monroen doktriini, jonka mukaan Euroopan valtioiden ei tulisi puuttua Amerikan maiden asioihin. Tarkoituksena ei kuitenkaan ollut vain pitää eurooppalaisia poissa, vaan myös lisätä Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa alueella. Tämä oppi pohjusti USA:n läntistä laajentumista, joka tapahtui 1800-luvun kuluessa. Amerikkalainen kolumnisti ja diplomaatti John L. O’Sullivan kehitti 1845 termin ”kutsumuskohtalo”, jonka mukaan Yhdysvalloilla on jumalallinen oikeus laajentua ja vaurastua. Tällä perusteltiin sotaa Meksikoa vastaan ja sen päätyttyä 1848 Yhdysvallat saikin huomattavan määrän uusia alueita. 1800-1900-lukujen vaihteessa USA laajeni mantereen ulkopuolelle ja muuttui vähitellen tasavallasta imperiumiksi. Rooseveltin korollaari 1904 jatkoi Monroen oppia ja legitimoi ajatuksen Latinalaisesta Amerikasta Yhdysvaltojen etupiirinä, jonka sisäisiin asioihin amerikkalaisilla oli oikeus puuttua.
Neljäs ”ismi” oli isolationismi eli eristäytymispolitiikka, jota USA harjoitti ennen toista maailmansotaa. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä 1914 maa julistautui neutraaliksi, ja vaalikampanjassaan 1916 Woodrow Wilson käytti 2000-luvultakin tuttua termiä ”America First” määritellessään oman versionsa puolueettomuudesta. Yleinen mielipide Yhdysvalloissa kääntyi kuitenkin koko ajan Saksa-vastaisemmaksi tämän mm. upotettua matkustajalaiva Lusitanian ja yritettyä saada Meksiko liittolaiseksi Yhdysvaltoja vastaan. Niinpä 1917 USA lopulta liittyi mukaan ”sotaan, joka lopettaisi kaikki sodat.” 1920-30-luvuilla isolationismi sai entistä vahvemman jalansijan Yhdysvalloissa: se jättäytyi pois Kansainliitosta ja pyrki pysymään puolueettomana Euroopan ajautuessa sotaan 1939. Japanin hyökkäys Pearl Harboriin 1941 kuitenkin lopetti puolueettomuuden. Isolationismin ihanne ja retoriikka oli siis usein selvästi ristiriidassa käytännön tapahtumien kanssa.
Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloista tuli läntisen maailman johtava talousmahti, joka kilpaili Neuvostoliiton kanssa, eikä isolationismi enää ollut mahdollista. Yhdysvallat siirtyikin interventionismin aikakauteen ja noudatti Trumanin oppia, jonka tavoitteena oli estää kommunismin leviäminen ja neuvostoblokin kasvu. Oppiin liittyi myös dominoteoria, jonka mukaan kommunistien saadessa vallan jossain maassa, kaatuisi myös naapurimaiden hallitukset kuin dominopalikat. Kylmän sodan kuluessa Yhdysvallat osallistui mm. Korean sotaan ja Vietnamin sotaan yrittäessään padota kommunismia. USA jatkoi interventionismin linjalla vielä 2000-luvullakin hyökätessään Afganistaniin ja Irakiin.
Toisaalta USA:lla ei ole useinkaan ollut aina vain yhtä tiettyä linjaa, vaan ne saattavat vaihdella nopeastikin. Trumpin aikana pinnalle ovat nousseet isolationismi, joka on ilmennyt ennen kaikkea ”America First” -ideologiana, ja toisaalta myös ekspansionismi ja neoimperialismi presidentin haaveiltua Yhdysvalloille kuuluvasta Grönlannista ja Kanadasta. Yhdysvallat on myös uuden Donroe-opin myötä palannut ajatukseen siitä, että Latinalainen Amerikka on USA:n etupiiriä, jonne tällä on oikeus tehdä interventioita, jopa ilman minkäänlaista koalitiota tai diplomatiaa. On siirrytty unilateralismin aikakauteen, jossa valtio toimii yksipuolisesti ajaakseen omia etujaan, ottamatta ollenkaan huomioon muita.
Oliko 90-luvun maailma todella täysin yksinapainen?
Seuraavaksi puhui poliittisen historian tutkija Bradley Reynolds, jonka esitelmän otsikkona oli “US Foreign Policy in the 1990s – Unipolar Moment or Myth?” Aiheena oli siis Yhdysvaltojen ulkopolitiikka 90-luvulla kylmän sodan loputtua. Tuolloin alettiin puhua niin kutsutusta ”yksinapaisesta hetkestä”, joka kuvaa Neuvostoliiton romahduksen jälkeistä aikaa, jolloin Yhdysvallat oli maailman ainoa supervalta, jolla oli vertaansa vailla oleva sotilaallinen, taloudellinen ja diplomaattinen vaikutusvalta. Esitelmässään Reynolds toi kuitenkin esille, että asiat eivät lopulta olleet niin mustavalkoisia, eikä USA:lla ollut halustaan huolimatta tarpeeksi resursseja määritellä uutta kylmän sodan jälkeistä maailmanjärjestystä entisen Neuvostoliiton alueella. Esimerkkinä hän käytti Vuoristo-Karabahin konfliktia ja sitä koskevia neuvotteluja.
Konflikti oli saanut alkunsa vuonna 1988 Azerbaidžaniin kuuluneen armenialaisenemmistöisen Vuoristo-Karabahin alueen päätettyä liittymisestä osaksi Armeniaa. Tästä seurasi yhteenottoja armenialaisten ja azerien välillä, jotka karkottivat toisiaan. Neuvostoliiton hajottua 1991 Vuoristo-Karabah julistautui itsenäiseksi, mutta heti seuraavana vuonna selkkaus eskaloitui täysimittaiseksi sodaksi, jota myös neuvostojoukkojen poistuminen alueelta kiihdytti.
Keväällä 1992 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi eli ETYK perusti Minsk-konferenssin. Konferenssista tuli lopulta Minsk-ryhmä, johon kuului Armenian ja Azerbaidžanin lisäksi yhdeksän muuta maata. 1994 Venäjä neuvotteli käytännössä yksinään tulitaukosopimuksen maiden välille. Vuosina 1995–1997 Suomi ja Venäjä toimivat Minskin ryhmän yhteispuheenjohtajina, joka yritti saada aikaan rauhansopimuksen maiden välille. Haasteena neuvotteluissa oli amerikkalaisten yksipuoliset rauhanehdotukset: 1996 he aloittivat muiden selän takana omat yksipuoliset sovittelupyrkimyksensä, mikä suututti venäläisiä ja vaikeutti myös suomalaisten työtä. Konflikti lopulta jäätyi pitkäksi aikaa, ennen kuin se leimahti taas vuosikymmeniä myöhemmin.
Amerikkalaisten yksipuoliset ehdotukset suorastaan epävakauttivat Etelä-Kaukasiaa ja kuten todettu, Vuoristo-Karabahista tuli esimerkki siitä, että amerikkalaisten vaikutusvallalla oli rajansa. USA:lla oli samanaikaisesti muitakin kriisejä, joihin sen tuli keskittyä: esimerkiksi Lähi-itä, Somalia ja entisen Jugoslavian alue – resursseja ei riittänyt tarpeeksi Kaukasian alueelle. USA ei mahdistaan huolimatta kyennyt ratkaisemaan konfliktia tai rakentamaan alueelle pysyvää turvallisuusjärjestelmää: vielä tänä päivänäkään Armenian ja Azerbaidžanin välillä ei ole pysyvää rauhansopimusta.
MAGA:n ideologinen kenttä: radikaalioikeistosta postliberaaleihin
Kolmantena ja viimeisenä aamupäivän puhujana oli Pekka Kolehmainen JMC-keskuksesta, joka vei kuuntelijat takaisin nykyaikaan käsitellessään USA:n ulkopolitiikkaa MAGA:n näkökulmasta. MAGA ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen joukko, vaan sen sisällä on useita alaryhmiä, jotka kuuluvat samaan aatejatkumoon, mutta painottavat eri asioita. Rajat eivät tosin ole mitenkään tarkkoja, vaan niissä on paljon päällekkäisyyksiä. Kolehmainen esitteli ryhmiä käyttämällä Laura K. Fieldin Furious Minds: The Making of the MAGA New Right -kirjasta tuttua jaottelua. Siinä Magalaiset jaetaan neljään eri joukkoon: ”hard right”, Claremonterit, kansalliskonservatiivit ja postliberaalit.
”Hard right” on ryhmistä selvästi radikaalein, ja se koostuu erilaisista laita- ja äärioikeistolaisista ajattelijoista. Joukko on hyvin monenkirjava, mutta heitä yhdistää se, että suurin osa toimii muodollisten instituuttien ulkopuolella, yleensä internetissä tai sosiaalisessa mediassa. Heihin kuuluu mm. verkkoaktivisteja ja kulttuurisotureita, jotka edistävät kaikkein aggressiivisinta retoriikkaa liikkeen sisällä. Mitä ulkopolitiikkaan tulee, tässä leirissä vastustetaan usein esimerkiksi USA:n liittolaisuutta Israelin kanssa, mutta tässä tapauksessa syynä ei ole Israelin sotarikokset, vaan perusteet on yleensä antisemiittisiä.
Esimerkkihenkilönä Kolehmainen nosti esiin Curtis Yarvinin, joka tunnetaan antidemokraattisen neocameralismin isänä. Neocameralismin perusajatus on, että valtiota tulisi johtaa kuin yritystä, jossa valtaa käyttäisi eräänlainen ”toimitusjohtaja” – käytännössä palattaisiin siis takaisin yksinvaltiuteen. Kansalaisia taas kohdeltaisiin osakkeenomistajien tai asiakkaiden tavoin. Tällainen hallinto olisi ajatussuunnan kannattajien mukaan tehokkaampi ja vakaampi kuin liberaali demokratia.
Pekka Kolehmainen vuorossa
Seuraava ryhmä eli Claremonterit koostuvat konservatiivisista älymystöistä, jotka ovat ryhmittyneet kalifornialaisen Claremont-ajatushautomon ympärille. Claremonterista on erityisesti vuoden 2020 jälkeen tullut MAGA:n ensisijainen ajatushautomo, koska he tukivat Trumpin valheellista väitettä siitä, että hän voitti vuoden 2020 vaalit. Claremontereilla on tapana levittää hard right -ryhmään kuuluvien ajattelijoiden ideoita laajemmalle, toki usein vähän salonkikelpoisemmassa muodossa.
Kansalliskonservatiivit painottavat nimensä mukaisesti nationalismia ja perinteisiä, konservatiivisia arvoja. He kuuluvat siis MAGA:n ”America First”-siipeen, vaikka käsitykset siitä, mitä slogan käytännössä tarkoittaa, vaihtelevat heidän keskuudessaan. Osa kannattaa enemmän isolationismia, toiset taas interventionismia. Käytännössä kansainvälisiä suhteita tarkastellaan kuitenkin ennen kaikkea nationalistisen ideologian kautta: luontevimmat liittolaiset löytyvät pikemminkin oikeistopopulistisista liikkeistä kuin perinteisistä diplomaattisista kumppaneista.
Postliberaalit ovat taas enemmän kytkeytyneitä yliopistomaailmaan kuin ajatushautomoihin. He teorioivat, että liberalismi on ajautunut umpikujaan ja tulisi pian väistymään uuden, traditionalistisemman ja nationalistisemman maailmanjärjestyksen tieltä. Kuten radikaali hard right -ryhmä, hekin luovat omissa ympyröissään aatteellista materiaalia, jota sitten Claremonterit ja kansalliskonservatiivit levittävät laajemmalle käytännön politiikkaan.
Mitä Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden ohjelma tarkoittaa maailman eri kolkille?
Lounastauon jälkeen jatkettiin paneelikeskustelulla, jossa tarkasteltiin USA:n kansallisen turvallisuuden ohjelmaa eri alueiden näkökulmista. Keskustelijoina olivat Nadia Nava-Contreras (Amerikat), Anna Kronlund (USA ja Eurooppa) sekä Lauri Paltemaa (Aasia). Keskustelussa ohjelmaa kuvattiin eräänlaisena tiekarttana, joka hahmottaa suuntaa, johon Yhdysvallat on pyrkimässä ja maan keskeisiä prioriteetteja.
Nava-Contreraksen mukaan dokumentista huokuu selvästi se, että USA:n hallinnon mielestä läntisen pallonpuoliskon tulee pysyä maan vaikutuspiirissä – erityisesti Kiinan vaikutusvallan vähentäminen nähdään tärkeänä. Historiasta tuttu Monroen doktriini on siis tullut nyt Trumpin aikakaudella takaisin. ”Etupiirinä” alueen maiden odotetaan tukevan USA:a, mutta toisaalta ne nähdään myös uhkana siirtolaisuuden ja huumekaupan vuoksi. Rajavalvonnan merkitystä kansallisen turvallisuuden kannalta korostetaankin dokumentissa – USA:lla on tarve ns. ”turvata oma takapihansa.”
Euroopan suhteen Kronlund toi esiin, että maanosa esitetään hyvin erilaisena kuin Bidenin kaudella. Nyt Euroopan liberaaleja liittolaisia kohtaan ollaan jopa hyökkääviä. Eurooppa nähdään rapautuneena maanosana, jossa sananvapautta rajoitetaan, ja jonka maahanmuutto on tuhoamassa. Kulttuurisodat kulkevat siis mukana läpi koko ohjelman. Tietyt maat ovat toki olleet USA:n nykyhallinnon silmissä paremmassa asemassa, kuten esimerkiksi Viktor Orbanin illiberaali Unkari. Venäjä taas nähdään ennen kaikkea eurooppalaisten ongelmana, eikä nykyhallinnon mielestä Yhdysvaltojen tule liiaksi sitoutua Euroopan turvallisuuteen.
Paltemaa kertoi siitä, kuinka Yhdysvaltojen suhtautuminen Kiinaan on muuttunut verrattuna Trumpia edeltävään aikaan. Tuolloin USA vielä pyrki muuttamaan ja sitouttamaan Kiinaa. Trumpin mielestä tämä politiikka oli kuitenkin epäonnistunutta ja liian ideologista – Kiinasta ei ollut yrityksistä huolimatta tullut demokratiaa. Trumpin kaudella siirryttiinkin kilpailupolitiikkaan. Ensimmäisellä kaudella retoriikka Kiinaa kohtaan oli kärkevämpää, mutta perusasetelma on säilynyt samana toisellakin kaudella. Suhtautumista Taiwaniin voidaan taas kuvata ilmaisulla ”strateginen epämääräisyys” – mitään ei haluta sanoa suoraan, mutta rivien välistä voi lukea, että USA tulee puolustamaan saarta tarpeen vaatiessa.
Paneelikeskustelijat vasemmalta oikealle: Lauri Paltemaa, Anna Kronlund ja Nadia Nava-Contreras
Yleisesti ottaen keskustelussa korostui USA:n ulkopolitiikan jyrkkä muutos verrattuna aikaisempaan. Nyt keskiössä on Amerikka ensin -ideologia, jonka mukaan Yhdysvaltojen tulee priorisoida kansallisia etujaan ja saada kotimaan tilanne kuntoon. Toisaalta nykyinenkin hallinto haluaa omien sanojensa mukaan ”tuoda rauhaa ja vakautta maailmaan”, joten täysin eristäytynyttä ulkopolitiikka ei ole. Kansainvälisiin instituutioihin kuitenkin suhtaudutaan huomattavan negatiivisesti: niiden katsotaan rajoittavan USA:n suvereniteettia. Tämänkaltainen epäluulo ei tosin ole Yhdysvalloille mikään uusi ilmiö: se on aikaisemminkin jättäytynyt pois monista kansainvälisistä sopimuksista, eikä myöskään ole mukana esimerkiksi kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. George W. Bushin hallinto suhtautui erittäin kielteisesti ajatukseen, että yhdysvaltalaissotilaita tuomittaisiin siellä.
Joka tapauksessa USA näyttää haluavan säilyttää asemansa johtavana suurvaltana ja eräänlaisena ”maailmanpoliisina”, mutta aiempaakin selvemmin omilla ehdoillaan. Voi tosin kysyä, miten tähän vaikuttaa aggressiivinen suhtautuminen liittolaisia kohtaan ja suoranainen piittaamattomuus kansainvälisestä oikeudesta. Kansallisen turvallisuuden ohjelmassa mainittiin Yhdysvaltojen ”vertaansa vailla oleva” pehmeä valta, mutta kuten keskustelussa tuli esiin, se on kokenut viime aikoina kovia kolauksia uuden ulkopolitiikan ja esimerkiksi kehitysapuleikkausten myötä. Nähtäväksi jää, miten kauan suurvalta voi nojata pelkkään kovaan voimaan ilman, että sen asema ja uskottavuus kärsivät pysyvästi.
Kirjoittaja Emilia Alho on poliittisen historian opiskelija ja harjoittelija tutkimusavustajan tehtävässä poliittisen historian oppiaineessa
