”Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja lotat…”
Näin alkaa tasavallan presidentin Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion tervehdys kansallisena veteraanipäivänä 27.4.2022. Puheessa kiitetään veteraaneja ja lottia siitä, että heidän uhraustensa ansiosta voimme elää turvallisessa ja vakaassa Suomessa. Niinistö ja Haukio korostavat, että veteraanien ja lottien uhraukset sekä heidän antamansa esimerkki eivät unohdu.
Veteraanien ja lottien antama esimerkki ei kenties unohdu, mutta monien muiden suomalaisten sota-ajan uhraukset ovat sen sijaan jääneet historian katveeseen. Sairaanhoitajien, apusisarien, työvelvollisten, marttojen ja sotilaskotisisarten rintamalla tekemästä työstä ei kuule juuri julkisessa keskustelussa puhuttavan. Myös historiantutkimuksessa on isoja aukkoja aiheen suhteen.
Rintamasotilaskotisisarten kokemuksia käsittelevän pro gradu -tutkielmani tavoitteeksi tuli nostaa esille yhden rintamalla palvelleen naisryhmittymän tekemää työtä. Tutkielman aineisto koostuu sotilaskotisisarten itse tuottamista lähteistä kuten muistelmista, päiväkirjoista ja kirjeistä. Tutkielma avaa sitä, millaisena sotilaskotisisaret itse näkivät työnsä sekä oman roolinsa talvi- ja jatkosodan rintamasotilaskodeissa.
Sotilaskotiliitto on vuonna 1921 perustettu ja yhä toiminnassa oleva maanpuolustusjärjestö, jonka tehtävänä on tukea Suomen armeijaa sotilaskodein niin sodan kuin rauhankin aikana. Vuonna 1939 Sotilaskotiliittoon kuului noin 4000 jäsentä. Sodan aikana rintamalla palvelleista sotilaskotisisarista ei ole saatavilla tarkkoja tilastoja, mutta talvi- ja jatkosodan rintamasotilaskotisisaria on arvioitu olleen yhteensä noin 3000 ja rintamasotilaskoteja olleen noin tuhat.
Rintamalle lähteneet sotilaskotisisaret olivat vapaaehtoisia, pääasiassa parikymppisiä naimattomia naisia nuorimpien ollessa vain 15–16-vuotiaita tyttöjä. Joukkoon mahtui myös keski-ikäisiä naisia, joita pienet lapset eivät enää sitoneet kotiin. Sisaria ajoi rintamalle heidän omien sanojensa mukaan ennen kaikkea isänmaalliset ja uskonnolliset motiivit. Monet aloittivat sotilaskotitoiminnassa vasta sodan aikana, kun heitä joko pyydettiin mukaan tai he itse etsivät tapoja päästä rintamalle roolissa kuin roolissa.
Sotilaskotisisarten tuottamissa lähteissä tulee ilmi rintamasotilaskotityön erilaisuus sodan eri vaiheissa. Lyhyessä talvisodassa sotilaskodit olivat usein linja- tai kuorma-autoon perustettuja liikkuvia sotilaskoteja, jotka kiertelivät pimeän tultua eri sijainneissa. Jatkosodan hyökkäysvaihetta määrittivät alati muuttuvat tilanteet, jolloin sotilaskotisisaret kulkivat palvelemiensa joukkojen mukana ja pystyttivät myyntipisteensä milloin minnekin: avoimeen ulkoilmaan, telttaan tai matkan varrelle osuneeseen taloon. Sotatilanteen muuttuessa asemasodaksi pysyvien sotilaskotien perustamisesta tuli mahdollista, jolloin koteja perustettiin korsuihin, parakkeihin ja taloihin. Jatkosodan perääntymisvaiheessa useimmat sotilaskodit oli jätettävä niille sijoilleen ja sotilaskotityön jatkamisesta tuli paikoin mahdotonta. Siellä missä pystyttiin, työtä jatkettiin liikkuvien sotilaskotien ja tilapäiskotien voimin.
Ensimmäinen mielikuva sotilaskodista yhdistyy usein kahviin ja legendaariseenkin asemaan nousseeseen sotkun munkkiin eikä muita puolia sotilaskotisisarten tekemästä työstä useinkaan tunneta. Olisi liian yksinkertaista typistää sotilaskotisisaret vain korvikkeenkeittäjiksi, sillä rintamasisaret itse korostivat heidän tehtävänään olleen kokonaisvaltaisempi huolenpito sotilaista. Sotilaskotisisaret paitsi keittivät kahvit, jakoivat muonatupakat ja myivät käyttötavaraa kuten kirjepapereita ja -kuoria, mutta myös kuuntelivat murheet, järjestivät uskonnollista ohjelmaa ja tarjosivat henkisen turvapaikan kodinomaisessa ympäristössä sodan kauhujen keskellä.
Sotilaskotityön henkeen kuului, että jokaista asiakasta tuli palvella tasavertaisesti ja sydämellisesti armeijan hierarkioista huolimatta. Sotilaskotiliiton luoman ja ylläpitämän ideaalin mukainen ihanteellinen sotilaskotisisar oli kuin äiti, joka piti huolta lapsistaan tai sisko, joka piti huolta veljistään. Ihanteellinen sisar oli aina epäitsekkäästi valmis palvelemaan sotilaita eikä milloinkaan kylvänyt negatiivisuutta ympärilleen.
Sotilaskotisisarten kertomasta käy ilmi se, että he suhtautuivat työhönsä vahvalla sitoumuksella. Ainainen hyväntuulisuus ja ystävällisyys ei kuitenkaan ollut helpoin vaatimus rintaman olosuhteissa. Työ oli jatkuvaa ja sitä tehtiin oman turvallisuuden kustannuksella rintaman vaarojen keskellä. Uhkina olivat muun muassa pommitukset, tykistötuli, desantit ja partisaanit. Vaikeat olosuhteet myös altistivat sairauksille ja koettelivat mielenterveyttä. Sotilaskotisisaret näkivät, että heillä ei kuitenkaan ollut oikeutta valittaa. Oli jaksettava, koska sotilaatkin jaksoivat.
Sodasta korostetaan useimmiten sodan kauheuksia, mutta sodankin keskellä oli pieniä iloja, jotka auttoivat jaksamaan. Sotilaskotisisaret iloitsivat ympäröivän luonnon kauneudesta, kotoa tulleista kirjeistä ja paketeista, elämää kohtaan tuntemastaan kiitollisuudesta ja sodankin karuudessa versovasta uskosta tulevaisuuteen. Merkittävimpänä ilon lähteenä nähtiin ystävyys. Rintamalla ystävystyttiin niin kollegoiden kuin sotilaskodin asiakkaidenkin kanssa. Luonnollisesti rintamalla syntyi myös parisuhteita.
Vaikka sotilaskotisisaret vakuuttelivat suurimman osan sotilaista olleen kultaisia, kohtasivat sisaret myös miesten ahdistelua ja epäasiallista käyttäytymistä. 1950- ja 1960-luvuilla julkiseen keskusteluun nousi rintamanaisten moraali Sissiluutnantti ja Tuntematon sotilas -romaanien julkaisujen myötä. Monet sotilaskotisisaret olivat loukkaantuneita siitä, että rintamanaiset esitettiin julkisuudessa kevytkenkäisinä ja moraalittomina naisina, vaikka he olivat olleet rintamalla tekemässä työtä huvittelun sijaan.
Historiantutkimuksella on tärkeä rooli tuoda valoon unohdettuja ääniä ja näkökulmia. Sopii toivoa, että tulevaisuudessa osataan laajemmin arvostaa veteraanien ja lottien uhrausten lisäksi myös sotilaskotisisarten sekä muiden naisten rintamalla tekemää työtä. Kenties veteraanipäivän tervehdyskin voisi olla muodossa ”Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja rintamanaiset…”
Teksti: Maija Ikonen
Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian maisteriopiskelija, jonka pro gradu -tutkimukseen ”Palvelen poikiani viimeiseen saakka” – sotilaskotisisarten kokemukset talvi- ja jatkosodassa kirjoitus perustuu.
