Ase- ja osavaltiokysymysten taustaa

Vuosi 2025 ja alkuvuosi 2026 ovat olleet Yhdysvaltojen politiikan kannalta käänteiden ja kriisien kultaista aikaa. Maan politiikan katsotaan olevan laajemmassa murrostilassa, puhuttiin sitten kongressin ja presidentillisen toimivallan suhteesta, ulkopolitiikan suunnasta, mediakentästä, kauppapolitiikasta tai maahanmuuttopolitiikasta. Yhdysvallat on epäilemättä uuden ja epävarman äärellä.

Yhdysvalloissa sisäpoliittisesti merkittävimpiä keskustelua herättäneitä asioita on vuosina 2025 ja 2026 alussa ollut maahanmuuttovalvonta. Nykyisen hallinnon mukaan aikaisempina vuosina maahan tunkeutuneet huumekartellit ja rikollisjengit ovat vaatineet ennennäkemättömän jyrkkiä karkotustoimia. Uutiset ovat täyttyneet videoilla naamioituneiden ICE- ja CBP-agenttien kovista ja usein kyseenalaisesti kohdennetuista voimakeinoista (Immigration and Customs Enforcement & Customs and Border Patrol). Maahanmuuttajia on joutunut karkotetuksi vastoin tuomioistuinten päätöksiä, ja toimet ovat kohdistuneet välillä Yhdysvaltojenkin kansalaisiin.  

Kun epävarmat ajat koittavat, nousee pinnalle usein vanhoja kiistoja ja kipukohtia uudessa asiayhteydessä. Tässä kirjoituksessa käsitellään Yhdysvaltojen politiikan vanhoja kipukohtia, eli osavaltioiden oikeuksia ja aseoikeuksia kärjistyneen tilanteen näkökulmasta. Ehkä selkein esimerkki kysymyksen kärjistymisestä löytyykin Minneapolisin kaupungista ja Minnesotan osavaltiosta. Loppuvuodesta 2025 Yhdysvaltain keskushallinto toi suuren määrän ylimääräisiä maahanmuuttovalvonnan agentteja toteuttaakseen näyttävän karkotusoperaation. Minneapolisissa maahanmuutto- ja rajavalvontaviranomaisten voimankäyttö ja väkivalta on synnyttänyt suuria vastamielenosoituksia sekä erilaisia tulkintoja tapahtuneesta. Agentteja on tuotu alueelle tuhansia.

Tilanne onkin varsin poikkeuksellinen. Suomessa kunnat eivät osallistu lakien ja järjestyksen valvontaan omilla poliisivoimilla. Ei ole myöskään tavallista, että jotain lainsäädäntöalaa valvomaan perustettaisiin vastaavassa laajuudessa oma viranomainen. Maahanmuuttovalvonnan tarpeisiin on Yhdysvalloissa käytössä yli 10 miljardia dollaria vuosittain. Vuonna 2025 tämän vuotuisen rahan päälle lisättiin yli 70 miljardin neljän vuoden lisämääräraha (vertailukohdaksi: Suomen puolustusmäärärahat vuonna 2025 olivat yli seitsemän miljardia dollaria). Nostattaisi täälläkin kulmakarvoja, jos valtio lähettäisi vaikkapa Tampereelle nimenomaan nikotiinivalmisteiden hallussapitoa valvomaan monesti enemmän poliiseja kuin koko Pirkanmaalla on töissä. Ihmisiä pysäytettäisiin kadulla nikotiinilaastareita etsien ja koteihin tunkeuduttaisiin. Tällainen yksittäisen liittovaltion lainsäädännön erityisvalvontatilanne oli kuitenkin meneillään Minnesotassa 2026. Poikkeuksellisen tilanteen käsittelyssä käytetyt näkökohdat Yhdysvaltojen sisällä toistuvat yllättävänkin tuttuina. Déjà-vu tuntemuksilta ei voi välttyä. Toisaalta tutun kuuloinen väite voi ilmaantua vieraasta suunnasta.

Federalismi

Osavaltioiden oikeudet ovat olleet Yhdysvalloissa keskeinen poliittinen kysymys jo pitkään. Osavaltioiden joissain asioissa melko suvereeni asema perustuu perustuslain kohtiin ja on siksikin melko sementoitu ja tunteellisesti latautunut kysymys. Vasta parin vuosikymmenen ikäinen USA kävi läpi 1790-luvun lopulla perusteellisen väittelyn osavaltioiden, liittovaltion ja kansalaisten suvereniteetista. Eri mielipiteitä edustivat mm. nykyisin ikonisessakin asemassa olevat varhaiset presidentit James Madison ja John Adams. Tuolloin liittovaltion suhde osavaltioihinsa oli määrittelyvaiheessa ja kiistoja käytiin juuri mm. siitä, onko osavaltioilla mahdollisuus arvioida liittovaltion lakien ja toiminnan perustuslaillisuutta, kuuluuko tämä oikeus korkeimmalle oikeudelle vai molemmille. Noiden aikojen jälkeen federalismin suvereniteetin jakautuminen onkin noussut eri tilanteissa keskiöön, puhuttiin sitten aborttioikeudesta, aseiden hallinnasta, kasvatuksesta tai ympäristökysymyksistä. Arvoiltaan melko mosaiikkimainen USA kipuilee usein, jos poliittisesti jakavaan asiaan tai oikeuteen tehdään muutoksia liittovaltiotasolla. Yksinkertaistaen voidaankin sanoa, että kun liittovaltiotasolla pyritään uudistuksiin, niitä vastustava kanta nostaa tuekseen osavaltioiden oikeudet. Jos edistetään aborttioikeutta liittovaltiotasolla, voidaan argumentoida asian kuuluvan osavaltioille konservatiivien osalta. Vastaavasti liberaalimmat yhdysvaltalaiset vetoavat osavaltioiden suvereniteettiin, jos liittovaltiotasolla pyritään ajamaan tiukempaa maahanmuuttovalvontaa.
Minneapolisissa kysymys osavaltioiden ja liittovaltion suhteesta nousi maahanmuuttoviranomaisten maastapoistamiskampanjan alusta lähtien osaksi keskustelua. Suomalaisesta tilanne vaikuttaakin kummalliselta. Lainvalvonnassa vaikuttaa eri tahoille vastaavia organisaatioita. Paikalla voi olla osavaltion poliisia ja kansalliskaartia, kaupungin alaisuudessa olevia poliisivoimia ja liittovaltion raja- ja maahanmuuttoviranomaisia. Näillä organisaatioilla on valvottavinaan eri lakeja, ja niiden toimivalta puuttua muutoin asukkaiden elämään poikkeaa paitsi toisistaan, myös laintulkitsijan mukaan. USA:n perustuslain 10. lisäys mahdollistaa osavaltioiden viranomaisille liittovaltion lakien valvomatta jättämisen sekä rajoittaa liittovaltion organisaatioiden mahdollisuuksia puuttua määritellyn mandaattinsa ulkopuolisiin asioihin. Tilanne vaikuttaa sekavalta, kun monesti puutteellisesti koulutetut liittovaltion agentit tekevät laajaa maahanmuuttovalvontaa tilanteessa, jossa merkittävä osa paikallisista kansalaisista tai edes viranomaisista ei halua, eikä juridis-moraalisesti katso voivansa, tehtävässä auttaa. Aktiivisemman kansalaisvastarinnan ympäristö liittovaltion lakien valvonnassa käytännössä edellyttää liittovaltion agenteilta osavaltion oikeuksia läheltä sivuavaa tai rikkovaa toimintaa. Siksi konfliktitilanteita kansalaismielipiteen ja paikallisviranomaisten kanssa on aikaisemmin pyritty sovittelemaan. Loppuvuodesta 2025 keskushallinnon viestintä oli kuitenkin polarisoivaa, ikään kuin laivaa ohjattaisiin suoraan kohti jäävuorta. Jäävuorta, jota aikaisemmin Yhdysvalloissa on osattu kiertää, vaikka välillä hipoen.

Voisiko osavaltio estää liittovaltiota toteuttamasta osavaltion alueella omaa politiikkaansa, jos katsoo tämän olevan asukkaidensa kannalta haitallista? Tätäkin kysymystä on pohdittu Yhdysvalloissa vuosisatoja. Nykyisellään ainakin osa liittovaltion maahanmuuttopolitiikasta nojaa aikaisemmin mainitun presidentti Adamsin kaudella Ranskan vaikutusvallan patoamiseksi hyväksyttyihin 1798 vuodelta peräisin oleviin muukalais- ja kansankiihotuslainsäädäntöön. Siinä liittovaltio on ottanut itselleen oikeuden ulkopuolisen uhan kohdatessa toteuttaa jyrkempiä toimia mm. maassa oleskelevia kohtaan. Mahdollisuuden juridista pohjaa ja oikeasuhteisuutta nykykontekstissa tullaan varmasti arvioimaan sekä puimaan vielä pitkään. Käytännön tasolla on vaarallista, kun eri valtion väkivaltakoneiston osat ajautuvat ristiriitatilanteeseen ja toteuttavat omalla mandaatillaan osin vastakkaisia toimia.

Vertailukohtana vuonna 1957 Arkansasin Little Rockissa tapahtui yksi tunnetuimmista esimerkeistä nykyiseen vertautuvasta tilanteesta. Tuolloin Yhdysvaltain korkein oikeus linjasi koulujen rotuerottelun perustuslainvastaiseksi, mutta osavaltion rotuerottelua kannattava kuvernööri Faubus määräsi kansalliskaartin estämään Little Rockin koulun hyväksymien yhdeksän tummaihoisen amerikkalaisen koulunkäynnin ”valkoisten” koulussa. Presidentti Eisenhower kutsui vuorostaan koulumatkaa turvaamaan 101. laskuvarjodivisioonan, joka oli tullut tunnetuksi edesottamuksistaan Natsi-Saksaa vastaan 1944–1945 Euroopassa. Historian oikusta tai muuten, samainen yksikkö määrättiin lähtövalmiuteen vuoden 2025–2026 joukkokarkotuksien vastaisia mielenosoituksia torjumaan. Sekä vuoden 1957 että 2025–2026 tapauksissa vedottiin osavaltioiden oikeuteen, mutta vetoajina olivat poliittisen kentän eri kannat. Ei tosin, kuten joskus väitetään, peilikuvana vaan pikemminkin monella tapaa ristiin. Kuvernööri Faubus oli konservatiivinen demokraatti eteläisessä osavaltiossa, jonka rotuerottelua ja ehkä myös osavaltioiden oikeuksia rajoitti joiltain osin sentristinen republikaanipresidentti Eisenhower. Nykytilanteessa konservatiivinen republikaanihallinto pyrkii laajentamaan vaikutusvaltansa liberaalin tai sentristisen demokraattihallinnon pohjoiseen Minnesotaan. Esimerkki osoittaa osavaltioiden mahdollisuuksien laajuuden sekä rajat. Nykyisellään Yhdysvalloissa liittovaltion resurssit ovat ylivertaiset paikallistason lainvalvontaan nähden, ja konfliktien tuhoisien seurauksien tähden organisaatiot ovat yleensä pyrkineet lopulta sovittelemaan toimintatapojaan. Tähän mennessä Yhdysvaltojen 47. presidentillinen hallinto ei ainakaan omasta puolestaan ole ollut yleisvireeltään sovitteleva osavaltiotason päättäjiä, viranomaisia tai kansalaisia kohtaan. Vaikka myöhemmin 2026 henkilövaihdoksia tapahtui, ei ratkaisevaa linjamuutosta ole vielä tapahtunut. Välikohtauksista ei ole kannettu poliittista tai juridista vastuuta. Osavaltioilla ei ole ollut mahdollisuutta tosiasiallisesti osallistua tapausten tutkintaan. Department of Homeland Securityn sulkeutuminen kongressin rahoitusharkinnan kärjistyessä 2026 helmi–maaliskuussa mm. agenttien säännönmukaisesta naamioitumisesta kiistelyyn, kertoo paljon poliittisesta ilmapiiristä. Republikaanit näkevät naamioituneet pidätyspartiot oikeasuhtaisena toimena maahanmuuttotilanteeseen ja demokraatit vastustavat sitä liitto- ja tärkeämmin oikeusvaltioon sopimattomana toimintamallina. 

Keskusvallan ja paikallistason väliseen ristiriitaan on myös Yhdysvalloissa usein nostettu kansalaisten oma rooli. Jotkut 1700-luvun ja 1800-luvun alun ajattelijoista näkivät liittovaltion mandaatin tulevan kansalaisilta osavaltioille ja vasta niiltä keskusvallalle. Toiset kuitenkin korostivat kansalaisilla olevan oma suvereeni oikeus rajata liittovaltion valtaa. Tähän oikeuteen liittyi noiden ja myöhempienkin aikojen diskurssissa myös Yhdysvaltojen aseiden omistus- ja hallussapito-oikeutta koskeva keskustelu. Oikeus omistaa ase nähtiin liittovaltion toimintaa hillitsevänä elementtinä. Kun Alex Prettin ampuminen CBP:n agenttien toimesta oikeutettiin tämän hallussa olleella käsiaseella, keskustelu nousi uudelle tasolle. Olihan kyse tilanteesta missä kyseenalaistetulla mandaatilla toimiva liittovaltion viranomainen ampui perustuslaillista oikeutta nauttivan kansalaisen. Erityisen kummallisen tilanteesta teki se, että Prettin perustuslaillinen oikeus kantaa asetta, oli myös Minnesotassa osavaltion tasolla sallittua, mutta aseen olemassaoloa käytettiin perusteena eritoten poliittisen kentän oikealla laidalla, jossa osavaltioiden- ja aseoikeuksien merkitystä on pidetty korkealla. Siksi palataankin myös yhdysvaltalaiseen asediskurssiin.

Asediskurssi

Yhdysvaltojen perustuslain 2. lisäys takaa kansalaisten aseenkato-oikeuden, vaikka ennen korkeimman oikeuden päätöstä District of Columbia v. Heller, 554 U.S. 570 (2008) ei lainsäädännön tasolla oikeuden katsottu viittaavan yksityisen kansalaisen pyrkimykseen puolustaa itseään, vaan nimenomaan aseistaa kansakunta turvaamaan osavaltioiden asema suhteessa liittovaltioon. Yksityisten kansalaisten oikeus kantaa asetta itsesuojelutarkoituksessa on kuitenkin jo viimeistään 1970-luvulta asti ollut osa oikeistolaista politiikkaa Yhdysvalloissa. Näin ollen, aseet toimivat puolustuksena sekä tyrannimaisesti toimivalle liittovaltioille että yksityiselle kansalaiselle itsepuolustuksena uhkaavia toimijoita vastaan.

Retorisesti aseet on julistettu olevan perustuslain takaama erottamaton osa yhdysvaltalaisuutta, ja 2. lisäys olemassaolollaan turvaa muut kansaisille myönnetyt perusoikeudet. Aseet saavat tällaisessa retoriikassa myyttisen aseman Yhdysvaltojen syntytarinassa, kansakunnan yhdistäjänä ja yhdysvaltalaisen identiteetin kulmakivenä. Konservatiivissa osavaltioissa aseoikeus nähdään jopa suoraan Jumalalta tulleelta ja raamatullista oikeutusta käytetään lainsäädännössä asti. National Rifle Associationin (NRA) kaltaiset yhdistykset, jotka ovat syvälle kietoutuneet republikaanisen puolueen valtarakenteisiin, vahvistavat ja hyödyntävät näitä suuria narratiiveja puolustaessaan aseoikeuksia paikallishallinnon tasolla ja aina osavaltioiden ja liitovaltioin lainsäädäntöön ja korkeimpaan oikeuteen asti.

Miten siis Minnesotassa tätä samaa retoriikkaa toistava Trumpin hallinto pystyi kuitenkin perustelemaan omaa perustuslaillista oikeuttaan harjoittavan kansalaisen murhan vedoten juuri tämän aseen olemassaoloon? Vastaus löytyy, kun katsoo suurten narratiivien ja NRA:n ehdottoman retoriikan taakse ja tarkastelee, miten aseita kantavat kansalaiset itse ymmärtävät ja oikeuttavat toimintansa. Tällöin huomaa, että pohjimmiltaan aseretoriikassa on aina kyse siitä, kuka saa kantaa asetta ja kenen aseenkanto nähdään turvallisuutta lisäävänä toimintana.

NRA toistaa usein väitettä, että ainoastaan asetta kantava ”hyvä tyyppi” (good guy) voi pysäyttää asetta kantavan ”pahan tyypin” (bad guy). Tähän ajatukseen kietoutuu valtava määrä joskus tiedostamattomia oletuksia siitä, millainen on ”hyvä tyyppi” ja millainen on ”paha tyyppi.” ”Hyvä tyyppi” on valkoinen, konservatiivinen, perinteitä vaaliva mies, kun taas ”paha tyyppi” on usein musta mies, jonka aseenkäyttö on uhkaavaa, epäilyttävää ja rikollista. Alex Pretti ei ollut musta mies, mutta hän asettui konkreettisesti vastustamaan ICE-agenttien toimintaa ja tällöin myös koko Trumpin hallintoa ja sitä ideologiaa, mitä Trump edustaa. Hän oli ”toinen.” Hänen vastustuksensa hallitusta kohtaa oli yhdistettävissä terrorismiin.  Hän oli ”paha tyyppi.” Hän oli vihollinen. Laki ja järjestys ”pahoille tyypeille”, ja perustuslailliset rikkomattomat oikeudet ”hyville tyypeille” selvittää ristiriidan. NRA itse asettui puolustamaan Prettin oikeutta kantaa asetta, mutta tämä ei vaikuttanut hallinnon omaksumaan retoriikkaan. Päinvastoin, tapaus ehkä vain osoitti, kuinka paljon NRA on menettänyt otettaan niistä asenarratiiveista, joita se on auttanut luomaan.

Oikeistolainen retoriikka Yhdysvalloissa on pitkään nojannut osavaltioiden oikeuden puolustamiseen ja supistetun keskushallinnon tärkeyteen. Tämä retoriikka vaikeutuu tilanteessa, jossa liittovaltionhallinto vaatii kaikilta ehdotonta lojaalisuutta ja heidän toimintaansa sopeutumista. Ristiriitaa ei kuitenkaan ole mahdotonta selvittää. Tämä on ennen kaikkea osoitusta siitä, että agendat ovat politiikassa joustavia ja retoriikka ideologisesti epäkoherenttia. Polarisoituneessa yhteiskunnassa, jossa yhä suurempi osa kansalaisista on menettänyt uskonsa poliittisiin instituutioihin ja demokraattisiin normeihin, tulee politiikasta vain kamppailua oman tiimin puolesta. Tämä tekee mahdolliseksi kaikenlaiset retoriset ajatusakrobatiat.

Lopuksi

Yhdysvalloissa ase- ja osavaltioiden oikeuksien ympärillä käytävä keskustelu tulee varmasti jatkumaan. Maailman vanhimpia yhtämittaisia demokratioita edustava Yhdysvallat on kerryttänyt molempien kysymysten taustalle myös merkittävän määrän erilaista argumenttien joukkoa. Siksi keskustelutilanne onkin jatkunut seisovana pöytänä, josta omaa näkemystään pohtivat tai toimintaansa oikeuttavat ovat voineet valita jo käydystä keskustelusta itselleen sopivat työkalut. Suomalaiselle lukijalle on selvää, että keskustelu on Suomessa molemmissa aiheissa merkittävästi erilaista. Tähän on varmasti useita syitä. Yksi merkittävimmistä on erot poliittisessa kulttuurissa ja traditiossa. Suomalaiset luottavat ja sietävät valtiotason sääntelyä enemmän. Kun vaikka kuntien tehtäväkentästä siirrettiin puolet hyvinvointialueille, ei suvereniteettikeskustelu ottanut merkittävää tuulta alleen ammattipiirien ulkopuolella. Suomen kouluampumiset toki synnyttivät merkittävän aseenkantolupadiskurssin, mutta ei samassa mittakaavassa kuin Yhdysvaltojen vuodesta toiseen paikallaan polkeva keskustelu merkittävän säännöllisen aseväkivallan ja perustuslaillisten aseoikeuksien taholla. Yhdysvalloissa ase- ja osavaltiokeskustelu on trade off -tilanne, jossa kaksi yhteiskunnallisesti arvokkaana pidettyä asiaa on toistensa kanssa ristiriidassa. Suomessa tilanne on osin samanlainen. Ase- tai paikallisautonomian oikeudet eivät vain ole symbolisesti yhtä olennainen osa suomalaista itseymmärrystä tai demokratiakäsitystä. Siksi ne on helpompi ohittaa, kun henkeen ja terveyteen kohdistuvat tilanteet tätä edellyttävät. Keskustelukin onkin siksi ollut toistaiseksi helpompaa.

Mila Seppälä on väitöskirjatutkija John Morton -keskuksessa ja valtio-opin oppiaineessa Turun yliopistossa – Seppälä on tutkinut Yhdysvaltojen käsiaseisiin liittyvää debattia.

Samuli Laine on väitöskirjatutkija eduskuntatutkimuksen keskuksessa ja poliittisen historian oppiaineessa Turun yliopistossa – Laine tutkii kunnallispolitiikkaa Suomessa ja poliittista kulttuuria.