Vakooja joukossamme (A Spy Among Friends) on laadukasta katsottavaa. Jos kehtaisin olla rehellinen, myöntäisin nähneeni sen vähintään kolmesti vuosien varrella. Tällä kertaa seuraan kaksoisagentti Kim Philbyn pakoa Neuvostoliittoon Yle Areenasta. Yläluokkaisuus mahdollisti hänen petoksensa brittiläisiä maanmiehiä ja -naisia kohtaan vuosikymmenten ajan, ja tämän kavaluuden laajuutta aloilleen jääneet joutuvat sarjassa selvittämään.

Draamaa on väritetty lukuisilla fiktiivisillä kohtauksilla ja henkilöillä, vaikka se pääpiirteissään seuraa Ben Macintyren samannimistä kirjaa. Usein ärsyynnyn fiktiivisistä elementeistä, vaikka samalla voin – useimmiten – ymmärtää niiden tarpeen kerronnalle ja katsojien mielenkiinnon ylläpitämiselle.  Tällä kertaa sarjan erityinen kiehtovuus itselleni on kuitenkin eräässä fiktiivisessä päähenkilössä. Omien tutkimusteemojeni näkökulmasta Lily Thomasia voi pitää arvokkaana lisänä.

Tiedustelumaailma oli pitkälle kylmään sotaan erityisen miehinen, sillä alalla korostui maskuliininen pätevyys. Naisille oli lähtökohtaisesti varattu vain sihteerin tai miehiltä valtiosalaisuuksia viekoittelevan lumoojattaren roolit. Jälkimmäisten kyky saada miehet unohtamaan rationaalisuutensa ja lojaalisuutensa teki naisista vaarallisia ja miehistä haavoittuvaisia. Tutkimus on osoittanut käsitykset yksinkertaistetuiksi: naiset toimivat vakoilun ja vastavakoilun maailmassa moninaisemmissa rooleissa jo 1900-luvun alkupuolella, mutta heidän toimijuutensa on usein peittynyt viettelevien vakoojattarien ja sihteeritehtävien varjoon.   

Lily Thomasin henkilöhahmo edustaa uusinta tutkimusta. Hänen fiktiivisyyteensä on tiivistetty niiden tuntemattomien ja muutamien tunnettujen naisten tarinat, jotka Ison-Britannian tiedustelumaailmassa ylittivät sukupuoleensa liitetyt ennakkoluulot ja toimivat sihteerin töitä laajemmassa roolissa. Asiantuntijoina, kuulustelijoina ja miesten rinnalla suurimpiin salaisuuksiin vihittyinä toimijoina. Toisin sanoen, Lily Thomasin kautta laajalle yleisölle välittyy raikkaalla tavalla vastavakoilun naisia käsittelevän tutkimuksen anti. Hänen suoritustaan seuratessaan katsojat toivottavasti oivaltavat, että todellisuus ei ollut yhtä kapea kuin populaarikulttuurin välittämä kuva useimmiten antaa ymmärtää.

Keväällä julkaistussa tarinallisessa tietokirjassani Vaarallisen viekkaita – Naisvakoojan myytti ja vastavakoilun arki (Otava) nostan esiin kaksi Suomen turvallisuuspoliisissa maailmansotien välisenä aikana toiminutta naista. He eivät tyytyneet vain kirjaamaan miesetsivien valvontatyön tuloksia. Nämä konttoritehtäviin palkatut naiset laativat omia ilmoituksiaan ja ylläpitivät yhteyksiä tietolähteisiin, ainakin silloin tällöin. Vastaavia naisia on kulkenut muidenkin tutkimusteni riveillä sivuhenkilöinä, sillä päähuomioni on ollut epäilyjen kohteiksi joutuneissa naisissa ja miehissä. Vaikka valtiolliseksi poliisiksi kutsutussa turvallisuuspoliisissa (Etsivä Keskuspoliisi / Valtiollinen poliisi) ylläpidettiin yleisellä tasolla tiukkaa rajaa mies- ja naistyöntekijöiden ja heidän tehtäviensä välillä, tietyille naisille mahdollistettiin näiden rajojen rikkominen.

Nyt kun olen alkanut penkoa systemaattisesti noin tuhannen valtiollisen poliisin henkilökuntaan vuosina 1919–1948 kuuluneen miehen ja naisen henkilömappia valaistakseni turvallisuuspoliisin ammattikunnan muodostumista ja toimialan professionaalistumista, vastaan on – toistaiseksi – tullut jopa yksi tilapäiseksi etsiväksi vuonna 1940 palkattu nainen. Joudun siis syömään aiemmat sanani siitä, että yksittäisille naisille mahdollistettiin etsiväksi nimittäminen vasta sotien jälkeen, kun turvallisuuspoliisi vaihtoi värinsä valkoisesta punaiseksi kommunistien päästyä valtaan.

Naisetsivän vähäiset jäljet

Tilapäinen naisetsivä sai paikan oman aloitteellisuutensa ansiosta. Kun Tyyne-niminen tarjoilijatar lähestyi valtiollista poliisia etsiväksi tarjoutuen, miestoimijoiden epäröivät ensireaktiot unohtuivat talvisodan ja välirauhan taitteessa. ”[N]aisetsivä ei olisi pahitteeksi valpolle”. Kyseisen naisen valinnan puolesta puhui se, että hän suoriutui saamistaan koetehtävistä eräitä miesetsiviä paremmin.

Kaikki valtiollisen poliisin johdossa eivät tienneet etsivätehtäviin hyväksytystä naisesta. Ihmetystä herätti, että ”mikä nainen siellä etsivien keskuudessa on”. Kun tietoja vaihdettiin, valtiollisen poliisin pitkäaikainen esittelijä Hugo Penttilä totesi yhteenvetomaisesti:

”Mitä [Tyyne] on tehnyt, ei kukaan tiedä, mutta eikö lie postauksissa ollut avustamassa. Häntä kutsutaan Sakilais-Viiviksi, otsatukka, punahuulet, lakkakynnet, polkkahame ym. hepsankeikka, joka jo kadulla herättää huomiota. […] Etsivät yleensä paheksuvat että tuollaiselle naiselle annetaan lukea [valpon] papereita. Ei hänestä mitään etsivää tulle koskaan ja [valpolle] tuottama hyöty lienee mitätön. […] Erään postausilmoituksen alla näin kerran [Tyynen] nimen.”

Tyynen ja Lily Thomasin kaltaiset naiset joutuivat kohtamaan myös ennakkoluuloja ja vähättelyä, sillä kaikki miehet eivät suhtautuneet heidän rooliinsa hyväksyvästi. Suopeasti suhtautuneetkin saattoivat nähdä heidän pätevyytensä nimenomaan naisellisiksi määriteltyjen ominaisuuksien näkökulmasta: käsitysten mukaan naiset olivat huolellisia, sosiaalisesti älykkäitä, hienotunteisia, vaistosivat yksityiskohtia ja sietivät työn rutiininomaisuutta.

Tyyne oli vaikuttanut todella kyvykkäältä koetehtävien perusteella. Siitä huolimatta tietyt valtiollisen poliisin miehet näkivät hänet lähinnä yhtenä työläisnuorten jengeihin kuuluneista naisista. Hänen ulkonäkönsä yhdistettiin aikakaudella uusiksi naisiksi kutsuttuihin taloudellisesti ja seksuaalisesti itsenäisiin naisiin. Koska nämä naiset elivät silloisten koti- ja hoivakeskeisten naisihanteiden ja moraalikäsitysten vastaisesti, heistä tuli monien mielessä potentiaalisia vakoojattaria. He edustivat samaa vaarallisuutta ja uhkaa sukupuolijärjestykselle.

Tämä yhtäläisyys piti valtiollisen poliisin huomion tiukasti kiinni upseerien seurassa juhlineissa ja liikkuneissa salaperäisissä naisissa. On valtavan kiinnostavaa, miten vahvasti mielikuva uusien naisten ja vakoojattarien ykseydestä vaikutti turvallisuuspoliisin arkeen. Vaikeus tunnistaa naisten motiiveja korkea-asemaisten miesten kanssa seurustelemiselle toi valtiollisen poliisin tarkasteluun useita naisia, jotka vain nauttivat seurustelun vapaudesta ja huvittelivat.

Mahdollisesti tällaiset käsitykset tekivät lyhyesti lopun Tyynen etsivänurasta valtiollisessa poliisissa. Epävarmuus hänen lojaliteettejaan kohtaan nousi hänen olemuksestaan ja seuralaisistaan. Taustalla saattoi olla muitakin tekijöitä, mutta ne jäävät historian hiljaisuuksiin hänen henkilömappinsa ohuuden vuoksi.

Sen sijaan historiantutkimuksen näkökulmasta on hyvin arvokasta, että valtiollinen poliisi arkistoi paljon aineistoa useista sellaisista naisiin liitetyistä vakoiluepäilyistä, jotka osoittautuivat perättömiksi tai eivät koskaan varmistuneet. Ilman näitä kuva naisvakoojiin liitetyistä käsityksistä ja vastavakoilun arjesta olisi toisenlainen. Vakoilusta tuomittujen naisten tarinoissa ei useinkaan nähty upseerien seurassa liikkumista tai flirttailulla vietyjä valtiosalaisuuksia. He jäivät kiinni, kun toveri murtui kuulustelussa, kaksoisagentti kavalsi heidät tai heidän lähettämänsä kirjeet herättivät huomiota.

Näiden runsaiden arkistolähteiden merkitys on myös siinä, että vakoilusta – ja vastaavasti kommunistisen puolueen työn edistämisestä – epäiltyjen naisten henkilömappeihin koottujen ilmoitusten kautta paljastuvat myös naistyöntekijöiden laajemmat roolit. Jos vain huomaa ja osaa tulkita ilmoitusten perässä olevia allekirjoituksia. Useimmiten naistyöntekijöiden omat henkilömapit ovat paljon vaitonaisempia.

Tilapäiseksi etsiväksi palkattu Tyyne saa tutkimuksissani koko nimen, kun olen ensin syventynyt hänen tarinaansa. Silloin hän ei ole enää tuntematon laajemmallekaan yleisölle.

FT Piia Vuorinen

Kirjoittaja työskentelee apurahatutkijana poliittisen historian oppiaineessa ja viihtyy tiedusteluhistorian arkistolähteiden parissa.

Kirjallisuutta:

Fry, Helen (2024): Women in Intelligence: The Hidden History of Two World Wars. Yale University Press.
Hubbart-Hall, Claire (2024): Her Secret Service: The Forgotten Women of British Intelligence. Weidenfeld & Nicolson.
Macintyre, Ben (2014): A Spy Among Friends: Kim Philby and the Great Betrayal. Bloomsbury Publishing.
Vuorinen, Piia (2026): Vaarallisen viekkaita – Naisvakoojan myytti ja vastavakoilun arki. Otava. Vuorinen, Piia (2023): Valtiolle vaaralliset naiset – Valtiollinen poliisi, valvonnan arki ja sukupuoli Suomessa 1919–1944. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura.