Lähi-idän historia seminaarin kohteena

Torstaina 22.10. Turun yliopiston poliittisen historian laitos järjesti Lähi-idän tilannetta käsittelevän seminaarin. Seminaarissa oli neljä osiota, joista kaksi ensimmäistä alusti Yhdistyneillä kansakunnilla Libanonissa työskennellyt Ari Kerkkänen. Hän esitteli yleisölle Israelin-Palestiinan-konfliktin historian sekä taustat nykytilanteeseen. Toisessa osiossa Kerkkänen kertoi vielä Libanonin ja Hizbollahin roolista Israelin-Palestiinan tilanteessa. Seuraavana puhujana oli Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Laura Ipatti aiheenaan Suomen kauppapolitiikka Saudi-Arabiassa 1970-luvulla. Samalla linjalla jatkoi viimeisen seminaariosuuden Teemu Hakoniemi, joka alusti esitelmällään Suomen ja Egyptin suhteiden sekä kaupankäynnin kehityksen 1970- ja 1980-lukujen aikana.

Tutkija Laura Ipatti

Lähi-idän historia

Euroopan kyljessä sijaitsevien Lähi-idän sekä muiden arabimaiden historia on monilta osin kompleksinen. Maat ovat kuuluneet uudelle ajalle saakka Ottomaanien valtakuntaan, mistä ne ovat modernilla ajalla päätyneet erilaisilla sopimuksilla eritasoisesti länsimaiden päätäntävallan alaisuuteen. Ari Kerkkänen taustoittaa esitelmässään ensimmäisenä Israelin–Palestiinan konfliktin taustaa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Israelin, Palestiinan ja Jordanian alue päätyi brittien mandaatin alaisuuteen, kun taas Libanon ja Syyria olivat Ranskan alaisuudessa. Juutalaisten keskuudessa alkoi jo 1800-luvun lopulla poliittinen sionistinen kansanliike oman valtion luomiseksi. Liikkeen merkittävänä edistäjänä toimi saksanjuutalainen Theodor Herzl, joka piti teoksessaan Juutalaisvaltio Lähi-itää yhtenä vaihtoehtona juutalaisten omalle valtiolle. Palestiinan arabit vastustivat ajatusta Lähi-idän juutalaisvaltiosta, mutta britit kuitenkin tukivat tätä omalla Balfourin julistuksella vuonna 1917 (Nimetty Britannian ulkoministeri Arthur Balfourin mukaan). Asia kuitenkin jäi suunnitelmien tasolle ja Lähi-itä pysyi eurooppalaisten vaikutusvallan alla. Lopulta toisen maailmansodan jälkeen YK äänesti 1947 Palestiinan jaon puolesta arabien ja juutalaisten kesken, mikä päätti brittien mandaatin alueella. Israel julistautui Lähi-idässä itsenäiseksi 14.5.1948, minkä seurauksena 700000 palestiinalaista pakeni sotaa tai karkotettiin Gazaan, Länsirannalle sekä Libanonin ja Syyrian alueelle. Palestiinalaiset kutsuvat tätä tapahtumasarjaa Nakbaksi.

Toisessa osiossaan Kerkkänen jatkaa Lähi-idän politiikasta avaten vähemmän tunnetun valtion Libanonin taustaa. Libanon oli Israel-Palestiinan alueen tavoin osa Ottomaanien valtakuntaa, ja toimi sen jälkeen Ranskan mandaatin alaisuudessa toiseen maailmansotaan asti. Libanon sai vuonna 1926 oman perustuslain, joka tosin takasi Ranskan vahvan vaikutusvallan alueeseen. Itsenäistyessään 1943 Libanonin hallintorakenne jaettiin uskontokuntien mukaan siten, että presidentin paikka varattiin maroniittikristitylle, pääministerin tehtävä sunnimuslimille ja parlamentin puhemiehen tehtävä šiiamuslimille. Jako perustui Libanonin vuoden 1943 kansalliseen sopimukseen, joka takasi eri uskontokuntien osallisuuden valtion hallintoon. Samalla sopimuksen osapuolet hyväksyivät, ettei kristitty osapuoli hakenut länsimaiden väliintuloa Libanonin asioihin, muslimien edustajat eivät pyrkineet yhdistämään maata muun arabimaailman kanssa. Seminaari osoitti selkeästi, että länsimailla oli vahva vaikutus Lähi-idän tapahtumien kulkuun toiseen maailmansotaan asti.

Tutkija Ari Kerkkänen

Arabimaat osana kansainvälistä politiikkaa

Lähi-idän ja arabimaailman maat saavuttivat itsenäisyytensä 1900-luvun alkupuoliskolla. Kerkkäsen esitelmä toi hyvin esille, kuinka uusien valtioiden muodostuminen Lähi-itään johti modernilla ajalla uudenlaisiin jännitteisiin ja liittoumiin kansainvälisessä politiikassa. Arabimaailman omien jännitteiden ja valtioiden sisäisen kehityksen haasteiden lisäksi Israelin valtion muodostaminen toi merkittävän haasteen Lähi-idän alueelliseen politiikkaan. Merkittävänä alueellisena käännekohtana toimi vuonna 1967 käyty kuuden päivän sota, jonka aikana Israel valtasi ympäröiviltä arabimailta Gazan, Länsirannan, Itä-Jerusalemin, Golanin kukkulat ja Siinain niemimaan. Tästä alkoi Israelin alueella suorittama miehitys- ja siirtokuntapolitiikka, joka kärjisti myös vuosien 1987 ja 2000 intifadat eli kansannousut. Tapaukset osoittivat Lähi-idän alueellisen tasapainon olevan epävakaalla pohjalla.

Suhtautuminen Israelin-Palestiinan kysymykseen tuli myös merkittäväksi osaksi länsimaiden kansainvälistä politiikkaa. Vuoden 1993 Oslon sopimukset olivat merkittävä yritys Israelin ja palestiinalaisten välisen rauhanprosessin aikaansaamiseksi. Sopimuksen seurauksena Palestiinan vapautusjärjestö PLO (Palestine Liberation Organization) tunnustettiin palestiinalaisten viralliseksi edustajaksi ja PLO puolestaan tunnusti Israelin valtion oikeuden olemassaoloon. Sopimuksen johdosta Israelin pääministeri Jitzhak Rabin, ulkoministeri Shimon Peres ja PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat saivat rauhanpyrkimystensä ansiosta Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1994. Sovintoprosessin etenemisestä huolimatta kävi selväksi, että vihamielisyys oli juurtunut syvälle niin Israelin, Länsirannan kuin Gazan asukkaisiin. Hamas tuomitsi Oslon sopimuksen ja myös Israelissa oli vastustusta rauhanprosessille. Näkyvimpänä osoituksena tästä oli varmasti pääministeri Rabinin salamurha Israelin äärioikeiston toimesta.

Libanonin alueella oli myös poliittista epävakautta itsenäisyyden jälkeen. Kerkkänen muistuttaa seminaarissa, että maassa puhkesi vuonna 1958 sisällissota, joka usein unohdetaan Libanonin historiasta. Tässä kapinassa osa maan muslimiväestöstä olisi halunnut Libanonin liittyvän Egyptin ja Syyrian muodostamaan Yhdistyneeseen arabitasavaltaan. Kapina kuitenkin kukistettiin, ja Libanon jatkoi aiemmalta pohjaltaan sitoutuneena vuoden 1943 kansalliseen sopimukseen. Toinen konflikti eli Libanonin sisällissota 1975–1990 puhkesi, kun palestiinalaiset aktivistit lisäsivät maan sisäisiä jännitteitä. Sisällissodan ohessa Israel hyökkäsi Libanoniin 1978 ajaakseen palestiinalaiset aktivistit pois rajan läheisyydestä. Sota päättyi Taifin rauhansopimukseen, jossa tarkennettiin uskontokuntien välistä vallanjakoa Libanonissa. Vastarintaliike Hizbollah alkoi muodostua Libanoniin 1980-luvun alussa Iranin islamilaisen vallankumouksen vaikutuksesta ja Israelin Libanoniin kohdistuneiden sotilasoperaatioiden vastareaktiona. Liikkeestä kehittyi merkittävä aseellinen ja poliittinen toimija Libanonissa. Seminaarin osuudet Israelin ja Libanonin poliittisesta taustoista avasivat paljon niitä historiallisia syitä, jotka vaikuttavat tänä päivänä Lähi-idässä.

Suomen kauppasuhteet arabimaihin

Suomen kaupankäynti arabimaailman suuntaan on kehittynyt hiljalleen toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Laura Ipatti alustaa seminaarin kolmannessa osuudessa, kuinka Suomen asema puolueettomana maana suurvaltain välillä tarjosi suomalaisille mahdollisuuksia, jotka lisäsivät kaupankäyntiä arabimaailmaan. Enemmistö Suomen öljyntuonnista tuli kuitenkin Neuvostoliitosta, joten Lähi-itä ei noussut tältä osin Suomessa ratkaisevaan asemaan. Arabimaat tarjosivat Suomelle kuitenkin mahdollisuuden viedä esimerkiksi omaa insinööritaitoa näihin maihin. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen Suomen kaupankäynti arabimaiden kanssa lisääntyi, kun taas Israelin kauppa alkoi hiipumaan. Kaupankäynti Israelin kanssa oli yksinomaan vientipainotteista, sillä Suomen puolueettomuudesta huolimatta arabimaat kohdistivat boikottiuhan valtioihin, jotka kävivät kauppaa Israelin kanssa. Arabimaat tarjosivat kuitenkin huomattavasti suuremmat markkinat, joita Suomi ei halunnut menettää.

Väitöskirjatutkija Teemu Hakoniemi

Kauppapolitiikan ohessa Suomen diplomaattiset suhteet alueen maihin kehittyivät. Suomi solmi diplomaattisuhteet Saudi-Arabian kanssa vuonna 1969, ja perusti suurlähetystön Jeddaan. Vastavuoroinen Saudi-Arabian suurlähetystö tosin perustettiin Helsinkiin vasta 2008. Tapausesimerkkinä keskinäisistä suhteista voidaan mainita Jeddan teollisuusnäyttely 1975, jossa Suomen tavoitteena oli antaa itsestään kuva puolueettomana korkeatasoisen teollisuuden maana. Ipatti korostaa, että varsinaista viennin tehostamista tärkeämpää oli Suomen maakuvan kehittäminen näyttelyssä. Arabimaiden infrastruktuurin rakentaminen tarjosi kuitenkin samalla paljon mahdollisuuksia suomalaiselle insinööritaidolle. Ipatin seminaarissa esittämä tapaus onkin hyvä esimerkki Suomen kylmän sodan aikaisesta pragmaattisuudesta ja puolueettomuuspolitiikan saavutuksista.

Toisena tapausesimerkkinä Teemu Hakoniemi esitteli seminaarissa, kuinka Suomi loi öljykriisin jälkeen suhteita Egyptin suuntaan. Maa nähtiin porttina muiden arabimaiden markkinoille sekä alueellisena mahtitekijänä, jonka avulla Suomi pystyisi tekemään itseään alueella tunnetuksi. Suomi aloitti kehitysyhteistyörahoituksen alueelle, mikä kasvatti suomalaista vientiä alueelle. Egyptin suhteen Suomen kauppasuhteissa tapahtui Israelin-Palestiinan-konfliktin jännitteiden takia muutos 1970-luvun lopulla. Hakoniemien mukaan suuri muutos Lähi-idän jännitteissä tapahtui 1978, kun Egyptin presidentti Anwar Sadat normalisoi maan suhteet Israelin kanssa Camp Davidin rauhansopimuksella. Rauhansopimuksen seurauksena muut arabimaat eristivät Egyptin. Suomen pyrkimys päästä Egyptin kautta muiden arabimaiden markkinoille menetti merkitystänsä tämän jälkeen.

Yhteenveto

Lähi-idän tilanteeseen liittyy paljon poliittisia osatekijöitä ja historiallisia muutoksia, minkä takia alueen historian tuntemus on usein heikompaa kuin länsimaiden. Samaan aikaan Lähi-idällä ja arabimailla on kuitenkin merkitystä kansainvälisen politiikan kehityksessä. Arabimaiden oman poliittisen vaikutusvallan lisäksi Israelin-Palestiinan-konflikti on pitkään määrittänyt kansainvälisesti eri maiden Lähi-itää koskevia poliittisia linjauksia. Onkin tärkeää pitää Lähi-itä mukana kansainvälisen politiikan tarkastelussa. Seminaarissa kävi ilmi myös, että Lähi-idän konflikteihin liittyvät opinnäytetyöt ovat vähentyneet viime vuosien aikana. Tutkimuskohteita alueelta kuitenkin riittää moneen pro gradu -tutkielmaan.

Hannu Kallio
Kirjoittaja on harjoittelija poliittisen historian oppiaineessa syksyllä 2026.
Hän on opinnoissaan erikoistunut mm. arkisto- ja asiakirjalähtöiseen puoluetutkimukseen

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *