Opiskelijoiden syksy on lähtenyt vauhdikkaasti liikkeelle. Pyysimme kahta poliittisen historian uutta pääaineopiskelijaa kertomaan tunnelmistaan nyt, kun ensimmäinen kuukausi opintoja on vierähtänyt ohi. Walter Heino ja Tanja Torkko kertovat, miten lukukauden alku on sujunut ja miten he päätyivät Turkuun opiskelemaan poliittista historiaa.
Sinne ja takaisin – opiskelumotivaatiota reissun päältä
Riemu, ylpeys ja kiitollisuus. Alkanutta syksyä kuvaavat sanat alleviivaavat päällimmäistä helpotuksen tunnetta. Minä olen Turun yliopiston opiskelija! Kiitos ja näkemiin, pääsykoekevään stressi ja epäusko. Oma tieni toi tänne erillishaun kautta, joten uskallan väittää, että puhun myös perinteisten valintakokeiden kautta hyväksyttyjen puolesta. Opiskelupaikan vastaanottaminen tuntui vuorenhuipun valloittamiselta. Reittini Turun yliopistoon ei välttämättä ole ollut se perinteisin: omien ylioppilaskirjoitusteni aikaan asuin Kööpenhaminassa, jossa tein myös lopputyötäni Pop & Jazz Konservatorioon Helsinkiin. Palasin Tanskasta hetkeksi Suomeen, vain jatkaakseni pian matkaani Brysselin kautta Lontooseen ja sieltä edelleen Meksikoon, Guatemalan lounaisrajalle asti. Tyynen valtameren rannalla, tarpeeksi monen reissuvuoden jälkeen, tunsin vihdoin olevani tarpeeksi kaukana kotoa. Nyt voinkin myöntää täysin rehellisenä ja vilpittömästi: Turkuun asettuminen tuntuu harvinaisen luontevalta.
Syksyn alku on sujunut yhtenä hulinana. Tutoreiden järjestämä ohjelma ensimmäisten viikkojen aikana poisti tehokkaasti kaikki ennakkokäsitykset yliopisto-opiskelun yksinäisyydestä. Selkeä viiteryhmä muodostui heti ensimmäisenä päivänä, kun kaikki yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan uudet opiskelijat kokoontuivat orientaatioluennoille samaan luentosaliin. Minä olin päässyt opinnoissani alkuun jo avoimen yliopiston puolella, joten olin ehtinyt hahmotella tavoitteitani ja odotuksiani varsinaiselta tutkinto-opiskelulta ennakkoon. Istuessani orientaatioluennolla myönnän odottaneeni malttamattomana vain ensimmäistä HOPS-tapaamistani. Tuntui siltä, että tarvitsin vain selkeän opintosuunnitelman; mustaa valkoiselle niistä kehyksistä, joissa voisin vihdoin päästää itseni irti. Alkaneen syksyn aikana olen päässyt huomaamaan, miten vahvasti yliopisto-opiskelu on minulle ensisijaisesti oman itseni toteuttamista. Omaksi hämmästyksekseni olin tuntenut suoranaista kaipuuta kirjastoon, joten alkanut lukuvuosi on osaltani kulunut pääasiassa kirjaston penkkiä kuluttaessa. Kukapa olisi uskonut. Varastoon kasautunut opiskelumotivaatio on osoittautunut ehtymättömäksi energianlähteeksi. Minulla on vihdoin mahdollisuus edetä opinnoissani tavoitteitani kohti; omalla tavallani ja omalla aikataulullani (kiitos tenttiakvaarion!!).
Kun vastavalmistuneena ylioppilaana yritin miettiä itselleni jatkokoulutusta, en saanut tulevaisuudesta lainkaan kiinni. Päällimmäisenä oli vain tunne, että piti päästä reissuun; tulevaisuus tuntui kaukaiselta. Tänään huomaan näkeväni opiskelutavoitteeni selkeästi. Kuluvan syksyn aikana olen tuntenut saavani kaipaamiani työkaluja maailman kohtaamiseen ja ennen kaikkea kohtaamieni asioiden käsittelemiseen. Olen kuullut, että tutkintoon tähtäävä yliopisto-opiskelu on kuin maratonjuoksu. Minä en ole pitkän matkan juoksija. Minulle yliopisto on ensisijaisesti keino kasvaa vahvemmin omaksi itsekseni. Saan tehdä opiskeluajastani omannäköiseni ja toteuttaa itseäni. Saan istua ja lukea. Saan käydä kiinnostavissa tapahtumissa, saan laulaa kuorossa; mikä tärkeintä, saan takoa päähäni niin paljon tietoa kuin vain jaksan ja siinä tahdissa, missä haluan. Olen tehnyt töitä sen eteen, että olen täällä – olen niin onnekas, kun saan olla täällä!
Kirjoittanut: Walter Heino
”Asennetta, josta en voinut kuin viehättyä”
Useimmat poliittisen historian uudet pääaineopiskelijat ovat tänä syksynä vielä uuden edessä, mutta vakuuttivat oppiaineen esittelytilaisuudessa uskovansa, että tämä on heille ainoa oikea paikka. Itse poikkean valtavirrasta siinä, että yliopistoon pääsin sisään jo kuusi vuotta sitten ja ensimmäisellä poliittisen historian luennollani istuin syksyllä 2013. Viime lukukauden kuluessa vakuutuin hiljalleen siitä, että haluaisin vaihtaa pääaineeni tänne. Toisin kuin nämä ensitreffeillä alttarille poliittisen historian kanssa astelleet, olin valinnut itselleni kahdeksi vuodeksi kumppanin, jonka tunsin jo omakseni.
Tykästyin poliittiseen historiaan pikkuhiljaa, mutta varmasti. Johdatuskurssin tärkein opetus oli, että pitää ajatella itse. Siinä hetkessä, kun tenttikysymykset oli heijastettu kankaalle useampi opiskelija viittasi: ”Näihin ei ole vastausta Moodlessa.” ”Mä en ollut tuolla luennolla.” Timo Soikkanen vastasi rauhallisesti, ettei se, ettei jotain asiaa sanota Moodlessa tarkoita, ettei sitä tarvitse tietää. Itse osasin vastata hyvin ja kanssatenttijöiden reaktio jaksaa huvittaa minua vielä vuosien jälkeenkin. Ajattelin, että tätä kannattaa jatkaa, opetuksessa oli asennetta, josta en voinut kuin viehättyä.
Seuraavana keväänä järjestettiin kurssi ”Urheilun poliittinen historia 1800-luvulta nykypäivään.” Aikaisemmissa opinnoissani olin sortunut tutkimaan aiheita, joiden toivoin kuulostavan muiden mielestä hienoilta ja jotka olin keksinyt tuijottaessani kirjaston hyllyjä. Urheiluhistoria mielletään kansallishenkisten miesten jutuksi, joten kulturelleissa piireissä liikkuvan naisena olin usein toivonut, etten tietäisi itsekään aiheesta mitään. Vihdoin tajusin, että niillä asioilla, jotka minua todella kiinnostavat on merkitystä.
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän poliittisen historian opiskelu tuntuu itsessään poliittiselta kannanotolta. Lukiossa kansainvälisten suhteiden kurssilla meille sanottiin: ”Tämä on tällaista sotahistoriaa, tästä pojat yleensä tykkäävät.” Olisin voinut huutaa, että aihe kiinnosti minua enemmän kuin kymmentä poikaa yhteensä, mutta sitä en tehnyt. Graduseminaarissamme naiset muodostavat selvän vähemmistön, mutta sitäkin tärkeämmältä tuntuu olla siellä. Sillä, että olen kiinnostunut aiheista, josta minun ei joiden kuiden mielestä pitäisi olla kiinnostunut, on valtava merkitys.
Ensimmäinen kuherruskuukausi uudessa oppiaineessa jäi juuri taakse. Pääaineen vaihto ei ole juurikaan muuttanut elämääni. Toisin kuin yliopistoon tullessani en ole omaksunut uutta outoa identiteettiä. Mutta kun ensimmäisen kerran kirjoitin pääaineekseni poliittinen historia, se tuntui uskomattoman hienolta. Niinhän siinä kuuluikin lukea.
Kirjoittanut: Tanja Torkko
