Kuukausi: joulukuu 2021

Aina, kun ruokatarinoita kokoonnuttiin vaihtamaan ja muistelemaan Seinäjoen seudun kylillä ja maalaismiljöössä varsinkin, ja erityisesti, jos osallistujat olivat jo keski-iän paremmalla puolella, nousi yksi raaka-aine ylitse muiden.  Peruna on monelle se kaikkein suomalaisin ruoka ja ennen kaikkea lapsuuden ruoka. Ruoka, joka maistui kaikille.  

Tuo on mielenkiintoinen, ettei vanhempana tartte enää grillimakkaraa, ei tee mieli. 

Mutta kyllä perunaa tekee mieli. 

Jos on monta päivää, ettei oo perunoita niin tuloo sellainen, että kyllä nyt pitää perunoita saara. 

Peruna on perusruokaa. Jos ei perunaa oo syäny, niin on niinkun ei olie syänykkään. 

Peruna saapui Suomeen ja melkein saman tien Pohjanmaalle 1700-luvulla.  Se yleistyi suomalaisten pelloille ja sitä myötä ruokalautasille 1800-luvun aikana.  Perunan suosio kasvoi pikkuhiljaa kokemuksen lisääntyessä, sillä se on satoisa ja sopi hyvin muiden viljelykasvien joukkoon.  Peruna ei vaadi suurta peltoalaa eikä monimutkaisia viljelytekniikoita.  Se laitetaan maahan, kun viljat on kylvetty, ja nostetaan sadonkorjuun jälkeen. Peruna korvasikin pian nauriin, lantun ja osin jopa viljat tärkeänä hiilihydraattilähteenä.   (Ann-Catrin Östman 2007, Kaskenpoltosta moderniin maatalouteen, kirjassa Suomalaisen Arjen Historia – Säätyjen Suomi, WSOY, s. 44).    

Se oli heleppua ennen, joka aamu kokoperunat ja läskisoosi väelle, klo 11 aina. 

Peruna oli ennen vahvasti perusruokaa ja osin nytkin. Yksi perunan valloittavimmista ominaisuuksista on sen muuntautumiskyky ja jatkojalostusmahdollisuudet. Perunasta saa aikaiseksi vaikka lätyt,  kropsun, riivinkropsun (raaka riivinperuna, maito,  jauhot, muna) tai muusin voi lisätä rieska- ja sämpylätaikinaan. 

Kuorineen keitän. Jos teen perunalaatikkoa niin siivutan. 

Perunalaatikkon teko alootetahan imeltämällä, mutta lisätään sitten siirappia ja sokuria ja kanelia. 

Perunakropsua teherään muusin lopusta. Riivikropsu teherään karkiaksi raastetusta raa’asta perunasta. 

Kyllä muutakin kun kuariperunoota. Uunihin lohkotaan perunoota ja kasviksia tai kermaperuunoota uunis ja erilaasia laatikoota. Kiusauksen tyyppisiä. 

Ja nykyään on nämä lohkoperunat. Öljy- timjamisekoitus ja vähä suolaa, siihen oon nykyaikana hurahtanu. Uunijuurekset on kans! 

Kyllä perunan kanssa pääsee hifistelemäänkin, eikä sen kypsentäminenkään ole aina niin yksinkertaista.  Mikä on esimerkiksi perunoille oikea keittoaika ja oikea määrä suolaa? 

Minusta perunan kypsyminen on taitolaji. Jos kypsentää liikaa, niistä menee se aitous, ne ei enää maistu miltään. 

– Käytättekö suolaa perunoiden keitos? 

 – Uusien perunoiden kans. 

– Me laitetaan kaikkien- 

– Mekin nykyään. Ennen ei käytetty, mutta kun tuli vävy lapista ja toi perheen tullessaan, ne kun roppasi suolaa kun ne keitti uusia perunoitakin, niin mä huomasin, että sehän olikin hyvää, ja siitä lähtien oon pannu suolaa kaikkiin perunoihin. Ei paljo. Se antaa kivan sävyksen. 

Mutta maailma muuttuu ja sen mukana perunankäyttötavatkin. Vaikka se on edelleen useille tärkeä osa ateriaa, on se saanut maailmalta lukuisia kilpailijoita.   

– Ennen vanhaan peruna oli pääruoka, mutta yhteen aikaan, eihän sitä saanu syödä ollenkaan. Mullon nykkin. 

–Niin meilläkin. 

–Mä teen muusia , 

– Sitä jää harvoon yli, mutta lopusta voi tehdä perunalättyjä. Joo, tai mä paistan pannulla seuraavana päivänä ja voita sinne! Mä luulen, että perunaa eivät käytä niinkun meidän ikääset, että se on jotakin makaroonia ja riisiä, vaikka perunat eivät kestä kun sen puoli tuntia kypsyä, kute Kape Aihinen aina muistuttaa.

– Ei ne viitti keittää, makarooni tuloo kymmenes

 

Kaikki tykkää perunasta, muusi, uudet perunat, ranskalaiset, lyttyperunat grillissä. Uuniperunataivan ykkösiä. Monikäyttöinen Kyllähän tuo peruna, paras ruoka-aineshan se on. 

Johan nyt toki! Me Lappeenrannas aina käytihin torilla, vuosikymmenet kuljettu. Sielä on sama myyjä, jolta aina tapaan ostaa. Mä sanoon, että laita ny pussihin, että mä vien Pohjanmaalle puikulan siementä. Sanoo, että älä ny hyvä velii, kun hän sieltä justihin hakoo! 

Puikula on kyllä hyvää! 

Perunan käyttö on nykyisin helppoa.  Ne, jotka eivät sitä itse viljele, löytävät sen yhä useammin kaupan hyllyltä. 

Anoppi kun tuli meille asumahan niin se oli kauhuussansa ettei oo perunapeltua. 

Sanoon sille, eettä kyllä meillon niin hyvä perunamaa  Jukolan paikan kohoralla se S-marketti, ei oo ikään kuiva eikä oo rikkaruohua. Mummi sanoo, että tällä ei ikään eletä talavia! Kuule niillä oli  Vaarin kans vielä valtava pelto perunaa.Ja aina lopulsi vietihin johku mettähän, niitä oli niin paljon. 

Kaupasta jos ostaa, niin aina multaperunoota, ei pestyjä. Niitä vaan vähempi on. 

Helppous on saanut meidät unohtamaan jotkut perunaherkut.  Mitähän olemme menettäneet, kun lopetimme perunajauhon valmistuksen omista perunoista, emmekä enää saa nauttia mossakoista? 

Parunajauhojen valmistuksen yhteydessä nimittäin…: 

Perunat pestiin ensin johonakin korvees, kalikalla seattihin ja veret sitten pois ja sitte sellaasen hurstisen kankahan läpi sihvittihin.Perunamäski pantihin sivuhun ja sinne vetehen tuli se valakoonen, se perunajauho. Se laski pohojaan. Sitä kuivattihin uunis miedos lämmös. Osasta tuli helmipuurovärkkiä. 

…saatiin mossakoita (tai  mookkosia):

 Perunamäskistä pala vietiin uuninpesään hiillosten päälle. 

Meillä kyllä perunajauho puristettiin paloksi ja paistettihi, 

Muistanko mä näin väärin? 

Se uunis veti ilimaa ja sitten se mossahti ja oli kypsä. 

Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.

Lämmin korvapuusti ja lasi kylmää maitoa, siinä on herkkuhetki, joka ei selittelyjä kaipaa. Mielikuva pullantuoksuisesta äidistä elää vahvana edelleen. Leivonnasta löytyy mieluista puuhaa kaikenikäisille ja perinteiden välittäminen koetaan tärkeäksi.  

Pulla on sellainen juttu, joka yhdistää sukupolvet. 

Mulla lapsenlapsi kun tuloo, joka kerran leivotaan pullaa, se on meidän juttu, tosi kiva perinne siitä tullu. 

Ja sitten joulunaikaan tehdään lastenlasten kans pipareita ja pullaakin leivotaan. Niin meidätkin on opetettu. 

Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja niin on myös pullalla.  Pullan nimitykset samoin kuin pullanleivontaperinteet vaihtelevatkin sitten ihan perhekunnittain. 

Mä teen nisua, niin mä en paa maitoa, mä teen sen vetehen, mun miälestä se on maukkaampi.  

– Sanottako te ankkastukki? 

–Joo, se on pullapitko. 

Pinkka, känttynisua, ankkastukki, johonakin sanotahan lonkaksi, sitä pitää välttämättä ola kahvipöyräs. 

Kun mennään edeltävän vuosisadan puolelle, sen alkupuoliskolle ja monesti vielä 70- luvulle asti, varsinkin maaseudulla, oli leivonnassa aivan oma aikataulutuksensa. 

Silloin kun minä olin tenava perjantaina siivottiin, lauantaina leivottiin. 

Meillä lauantaisin tenavana ensin leivottiin ja sitten siivottin. Äiti aina kysy, että meekkö navettahan vai siivoakko, niin mä menin aina navettahan.  

Meilloli perjantaina aina leivontapäivä ja sitten silakkalaatikko ja uuniin laitettiin yöksi ohrapuuro sellaaseen emalivatiin siihen jälkilämpöön ja se siellä hautui sitte. 

Ja ensimmäisenä uunihin kropsu, sillä tasattihin lämpö. 

Aina ennen Ullan kans toistasataa leipää leivottihin kun ruvettihin. 

Teettäkö ässävääriä? Naapurinpoika pääsi ripiltä, niin me tehtihin, oltiin samanikääsiä. 

Meillon aina ollu kyllä pullaa ja kun sitä vehenää yritettiin ittekkin viljellä ja kun se ei aina onnistunu, niin siihen pullan alareunaan tuli sellaanen , sanottihin rautatieksi, sellaanen lintti. Mutta kun sitä oli kerran viljelty, niin kyllö se syötihin. 

Leivän ja nisun säilytys olikin mielenkiintoinen prosessi, ennen kuin pakastimet yleistyvät, ensimmäisenä nimenomaan maaseudulla:  

Jääkaapit tulivat Suomessa myyntiin vuonna 1928 ja yleistyivät 1950-luvulla. Vuonna 1958 pakastin esiteltiin Kotiliesi-lehdessä, mistä alkoi sen yleistyminen Suomessa. 

Pakastimet yleistyivät etenkin maaseudulla, missä piti säilöä suuria satoja ja teurastuksen jälkeen lihaa. Suurimmillaan pakastimien hankinta oli 1970- ja 1980-luvuilla: vuonna 1971 vain joka kymmenes perhe omisti pakastimen, mutta kaksikymmentä vuotta myöhemmin sellainen oli 80 prosentilla kotitalouksista (Lähde Wikipedia) 

Ennenkun  leivottiin ja ei ollu pakasteeta, niin niitä sitten loppuviikosta liotettihin niitä kuivia leipiä kun ne pakkas kuivahtaa. Ja joka viikko piti leipua. 

 Mä muistan, meilloli leivät kauuralaaris jyvien seas. 

Joka viikko piti leipoa ja kauralaaris säilytettihin leipää. 

Edellispäivänä tehtiin juuri ja huomisin leivottiin. Toisilla oli oikein juuri leipuumes, se vaan kravattihin ei koskaan pesty. Juuri tehtiin ruisjauhoihin ja sitten vastattihin ohra- tai vehnäjauhoilla.  Äitee oli hirviän kova laittamahan ruokaa ja leivinuuni oli käytös ja joka viikko leivottihin ja keväällä ennen kuin lumet suli niin silloin leivottihin ja vietiin puorihin tai nykyään sanotaan hienosti, että aittahan, ja leipä ja pulla upotettiin viljaan ja sielä se säilyi. Ei tarttenu kesällä lämmittää uunia.  

– Siis kaikki kesän leivät ja pullat leivottiin ennen lämpimiä? 

– Oli pärekatot, ei voinu lämmittää uunia, ettei mee kipinät katolle. Ja meillä ei ollu sillä lailla maharollista, että äiti on ollu vierahalla töis ja isä hoitanu lapset ja korin. Äiti kulki kesät maalaten. 

– Laitettiinko leivät kuivattuna? 

– Ei kun tuoreena. 

– Säilyykö ne sielä sitten? 

– Meillä ainakin kuivattihin ja sitten vietiin jyvälaariin. 

– Ei kun tuoreena kun ne oli jäähtyny. Sittenhän oli kun kuivattiin sitä leipää niin meilläkin oli pitkä. orsi, niin siitä murrettihin sitä leipää pöytähän.-Meillä oli kaikki muut söi sitä kuivaa leipää mutta kun äitillä oli tekohampaat niin sillä sai olla pehmoosta leipää. Sielä on vieläkin kotona katos koukut mihinä on ollu se leipä… 

– sanottihinko teillä leipävartaaksi? 

– Joo. Tai orsi. 

Maailma muuttuu ja pullanleivonta siinä sivussa.  Kun aiemmin piti aina olla pullaa vierasvarana, ei sitä enää välttämättä tarvita, kun säännöllinen kyläily ja yllätysvierailut ovat vähentyneet.  Pullanleivonnassa pätee sama kummallinen sääntö kuin muussakin arkisessa puuhassa:  mitä enemmän meillä on vapaa-aikaa, sitä nopeammin täytyy arjen askareiden sujua.  Vierasvaran ei myöskään tarvitse enää olla itse tehtyä, kaupan pulla on ihan kunniallinen valinta.   

Kun yksin on niin harvemmin tuloo leivottua, eikä ainakaan pitkua, sen teköö muus muaros. Ennemmin teköö sämpylöötä. Ei tartte enää olla aina pakastimes nisua. 

– Mä oon niin vanhanaikainen, että mulla täytyy olla. Kauhia hätä tuloo, jos viimeesen pullapussin ottaa. 

– Mutta harvoon enää tuloo yllätysvieraata, niin ei tartte. 

Laiskuus on mukava iskemähän. Ei enää viitti leipua, menöö vaan Vaasaan&Vaasaan. Ja sitte kun niitä niin vähän menöö. 

– Ennen pitkoa piti leipua aina poijille kun ne ei tykänny muusta. 

– Meillä tehtihin aina pikkupullia, että vähempi pitkua. 

On kynnys, että ostan likkojen synttäriille kakun joltakin muulta, aina on tehty itte. 

Leipomisessakin vanhoja ohjeita korvataan uusilla ja helpommilla. Pakkasesta saa valmiita piirakanpohjia ja erilaisia tuotteita, jotka paistalla saa loihdittua kotiin sen perinteisen pullantuoksun. Netistä löytyy ohjeet, kukapa niitä enää muistaa ulkoa, ja vähissä taitavat olla enää kaunokirjoituksella täytetyt leivontavihotkin. 

Nykyaikaan ostan sen 2 kilon pussin jauhoja jossa leipäjuuriaines ja teen siitä juuren. 

7 minuutin kakku niin sinne pannahan kaikki kerralla ja uunihin. Yleeskoneehin vaan jauhot, voi, nostatusainehet ja sokeri kaikki kerralla, vatkatahan 7 minuuttia ja sitten uunihin. 

Ei viitti  sellaasia reseptiä tehräkkään, jossa kaikki erikseen vatkataan. 

Kultarannan pumpulikakku. Teen yleeskoneella aina kaks kerralla, se on gluteeniton, munat vatkatahan ja taikinaan lisätähän kuuma voi. Tämäkin löytyy netistä kun googlaa vaan. 

Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.