Kategoria: BLOGI

Peruna on pohjalaisen leipä

Kuva Nanna Rintala

Aina, kun ruokatarinoita kokoonnuttiin vaihtamaan ja muistelemaan Seinäjoen seudun kylillä ja maalaismiljöössä varsinkin, ja erityisesti, jos osallistujat olivat jo keski-iän paremmalla puolella, nousi yksi raaka-aine ylitse muiden.  Peruna on monelle se kaikkein suomalaisin ruoka ja ennen kaikkea lapsuuden ruoka. Ruoka, joka maistui kaikille.  

Tuo on mielenkiintoinen, ettei vanhempana tartte enää grillimakkaraa, ei tee mieli. 

Mutta kyllä perunaa tekee mieli. 

Jos on monta päivää, ettei oo perunoita niin tuloo sellainen, että kyllä nyt pitää perunoita saara. 

Peruna on perusruokaa. Jos ei perunaa oo syäny, niin on niinkun ei olie syänykkään. 

Peruna saapui Suomeen ja melkein saman tien Pohjanmaalle 1700-luvulla.  Se yleistyi suomalaisten pelloille ja sitä myötä ruokalautasille 1800-luvun aikana.  Perunan suosio kasvoi pikkuhiljaa kokemuksen lisääntyessä, sillä se on satoisa ja sopi hyvin muiden viljelykasvien joukkoon.  Peruna ei vaadi suurta peltoalaa eikä monimutkaisia viljelytekniikoita.  Se laitetaan maahan, kun viljat on kylvetty, ja nostetaan sadonkorjuun jälkeen. Peruna korvasikin pian nauriin, lantun ja osin jopa viljat tärkeänä hiilihydraattilähteenä.   (Ann-Catrin Östman 2007, Kaskenpoltosta moderniin maatalouteen, kirjassa Suomalaisen Arjen Historia – Säätyjen Suomi, WSOY, s. 44).    

Se oli heleppua ennen, joka aamu kokoperunat ja läskisoosi väelle, klo 11 aina. 

Peruna oli ennen vahvasti perusruokaa ja osin nytkin. Yksi perunan valloittavimmista ominaisuuksista on sen muuntautumiskyky ja jatkojalostusmahdollisuudet. Perunasta saa aikaiseksi vaikka lätyt,  kropsun, riivinkropsun (raaka riivinperuna, maito,  jauhot, muna) tai muusin voi lisätä rieska- ja sämpylätaikinaan. 

Kuorineen keitän. Jos teen perunalaatikkoa niin siivutan. 

Perunalaatikkon teko alootetahan imeltämällä, mutta lisätään sitten siirappia ja sokuria ja kanelia. 

Perunakropsua teherään muusin lopusta. Riivikropsu teherään karkiaksi raastetusta raa’asta perunasta. 

Kyllä muutakin kun kuariperunoota. Uunihin lohkotaan perunoota ja kasviksia tai kermaperuunoota uunis ja erilaasia laatikoota. Kiusauksen tyyppisiä. 

Ja nykyään on nämä lohkoperunat. Öljy- timjamisekoitus ja vähä suolaa, siihen oon nykyaikana hurahtanu. Uunijuurekset on kans! 

Kyllä perunan kanssa pääsee hifistelemäänkin, eikä sen kypsentäminenkään ole aina niin yksinkertaista.  Mikä on esimerkiksi perunoille oikea keittoaika ja oikea määrä suolaa? 

Minusta perunan kypsyminen on taitolaji. Jos kypsentää liikaa, niistä menee se aitous, ne ei enää maistu miltään. 

– Käytättekö suolaa perunoiden keitos? 

 – Uusien perunoiden kans. 

– Me laitetaan kaikkien- 

– Mekin nykyään. Ennen ei käytetty, mutta kun tuli vävy lapista ja toi perheen tullessaan, ne kun roppasi suolaa kun ne keitti uusia perunoitakin, niin mä huomasin, että sehän olikin hyvää, ja siitä lähtien oon pannu suolaa kaikkiin perunoihin. Ei paljo. Se antaa kivan sävyksen. 

Mutta maailma muuttuu ja sen mukana perunankäyttötavatkin. Vaikka se on edelleen useille tärkeä osa ateriaa, on se saanut maailmalta lukuisia kilpailijoita.   

Ennen vanhaan peruna oli pääruoka, mutta yhteen aikaan, eihän sitä saanu syödä ollenkaan. Mullon nykkin. 

Niin meilläkin. 

Mä teen muusia , 

Sitä jää harvoon yli, mutta lopusta voi tehdä perunalättyjä. Joo, tai mä paistan pannulla seuraavana päivänä ja voita sinne! Mä luulen, että perunaa eivät käytä niinkun meidän ikääset, että se on jotakin makaroonia ja riisiä, vaikka perunat eivät kestä kun sen puoli tuntia kypsyä, kute Kape Aihinen aina muistuttaa.

Ei ne viitti keittää, makarooni tuloo kymmenes

 

Kaikki tykkää perunasta, muusi, uudet perunat, ranskalaiset, lyttyperunat grillissä. Uuniperunataivan ykkösiä. Monikäyttöinen Kyllähän tuo peruna, paras ruoka-aineshan se on. 

Johan nyt toki! Me Lappeenrannas aina käytihin torilla, vuosikymmenet kuljettu. Sielä on sama myyjä, jolta aina tapaan ostaa. Mä sanoon, että laita ny pussihin, että mä vien Pohjanmaalle puikulan siementä. Sanoo, että älä ny hyvä velii, kun hän sieltä justihin hakoo! 

Puikula on kyllä hyvää! 

Perunan käyttö on nykyisin helppoa.  Ne, jotka eivät sitä itse viljele, löytävät sen yhä useammin kaupan hyllyltä. 

Anoppi kun tuli meille asumahan niin se oli kauhuussansa ettei oo perunapeltua. 

Sanoon sille, eettä kyllä meillon niin hyvä perunamaa  Jukolan paikan kohoralla se S-marketti, ei oo ikään kuiva eikä oo rikkaruohua. Mummi sanoo, että tällä ei ikään eletä talavia! Kuule niillä oli  Vaarin kans vielä valtava pelto perunaa.Ja aina lopulsi vietihin johku mettähän, niitä oli niin paljon. 

Kaupasta jos ostaa, niin aina multaperunoota, ei pestyjä. Niitä vaan vähempi on. 

Helppous on saanut meidät unohtamaan jotkut perunaherkut.  Mitähän olemme menettäneet, kun lopetimme perunajauhon valmistuksen omista perunoista, emmekä enää saa nauttia mossakoista? 

Parunajauhojen valmistuksen yhteydessä nimittäin…: 

Perunat pestiin ensin johonakin korvees, kalikalla seattihin ja veret sitten pois ja sitte sellaasen hurstisen kankahan läpi sihvittihin.Perunamäski pantihin sivuhun ja sinne vetehen tuli se valakoonen, se perunajauho. Se laski pohojaan. Sitä kuivattihin uunis miedos lämmös. Osasta tuli helmipuurovärkkiä. 

…saatiin mossakoita (tai  mookkosia):

 Perunamäskistä pala vietiin uuninpesään hiillosten päälle. 

Meillä kyllä perunajauho puristettiin paloksi ja paistettihi, 

Muistanko mä näin väärin? 

Se uunis veti ilimaa ja sitten se mossahti ja oli kypsä. 

Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.

ANKKASTUKKI – Pulla yhdistää sukupolvet

Kuva Nanna Rintala

Lämmin korvapuusti ja lasi kylmää maitoa, siinä on herkkuhetki, joka ei selittelyjä kaipaa. Mielikuva pullantuoksuisesta äidistä elää vahvana edelleen. Leivonnasta löytyy mieluista puuhaa kaikenikäisille ja perinteiden välittäminen koetaan tärkeäksi.  

Pulla on sellainen juttu, joka yhdistää sukupolvet. 

Mulla lapsenlapsi kun tuloo, joka kerran leivotaan pullaa, se on meidän juttu, tosi kiva perinne siitä tullu. 

Ja sitten joulunaikaan tehdään lastenlasten kans pipareita ja pullaakin leivotaan. Niin meidätkin on opetettu. 

Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja niin on myös pullalla.  Pullan nimitykset samoin kuin pullanleivontaperinteet vaihtelevatkin sitten ihan perhekunnittain. 

Mä teen nisua, niin mä en paa maitoa, mä teen sen vetehen, mun miälestä se on maukkaampi.  

Sanottako te ankkastukki? 

Joo, se on pullapitko. 

Pinkka, känttynisua, ankkastukki, johonakin sanotahan lonkaksi, sitä pitää välttämättä ola kahvipöyräs. 

Kun mennään edeltävän vuosisadan puolelle, sen alkupuoliskolle ja monesti vielä 70- luvulle asti, varsinkin maaseudulla, oli leivonnassa aivan oma aikataulutuksensa. 

Silloin kun minä olin tenava perjantaina siivottiin, lauantaina leivottiin. 

Meillä lauantaisin tenavana ensin leivottiin ja sitten siivottin. Äiti aina kysy, että meekkö navettahan vai siivoakko, niin mä menin aina navettahan.  

Meilloli perjantaina aina leivontapäivä ja sitten silakkalaatikko ja uuniin laitettiin yöksi ohrapuuro sellaaseen emalivatiin siihen jälkilämpöön ja se siellä hautui sitte. 

Ja ensimmäisenä uunihin kropsu, sillä tasattihin lämpö. 

Aina ennen Ullan kans toistasataa leipää leivottihin kun ruvettihin. 

Teettäkö ässävääriä? Naapurinpoika pääsi ripiltä, niin me tehtihin, oltiin samanikääsiä. 

Meillon aina ollu kyllä pullaa ja kun sitä vehenää yritettiin ittekkin viljellä ja kun se ei aina onnistunu, niin siihen pullan alareunaan tuli sellaanen , sanottihin rautatieksi, sellaanen lintti. Mutta kun sitä oli kerran viljelty, niin kyllö se syötihin. 

Leivän ja nisun säilytys olikin mielenkiintoinen prosessi, ennen kuin pakastimet yleistyvät, ensimmäisenä nimenomaan maaseudulla:  

Jääkaapit tulivat Suomessa myyntiin vuonna 1928 ja yleistyivät 1950-luvulla. Vuonna 1958 pakastin esiteltiin Kotiliesi-lehdessä, mistä alkoi sen yleistyminen Suomessa. 

Pakastimet yleistyivät etenkin maaseudulla, missä piti säilöä suuria satoja ja teurastuksen jälkeen lihaa. Suurimmillaan pakastimien hankinta oli 1970- ja 1980-luvuilla: vuonna 1971 vain joka kymmenes perhe omisti pakastimen, mutta kaksikymmentä vuotta myöhemmin sellainen oli 80 prosentilla kotitalouksista (Lähde Wikipedia

Ennenkun  leivottiin ja ei ollu pakasteeta, niin niitä sitten loppuviikosta liotettihin niitä kuivia leipiä kun ne pakkas kuivahtaa. Ja joka viikko piti leipua. 

 Mä muistan, meilloli leivät kauuralaaris jyvien seas. 

Joka viikko piti leipoa ja kauralaaris säilytettihin leipää. 

Edellispäivänä tehtiin juuri ja huomisin leivottiin. Toisilla oli oikein juuri leipuumes, se vaan kravattihin ei koskaan pesty. Juuri tehtiin ruisjauhoihin ja sitten vastattihin ohra- tai vehnäjauhoilla.  Äitee oli hirviän kova laittamahan ruokaa ja leivinuuni oli käytös ja joka viikko leivottihin ja keväällä ennen kuin lumet suli niin silloin leivottihin ja vietiin puorihin tai nykyään sanotaan hienosti, että aittahan, ja leipä ja pulla upotettiin viljaan ja sielä se säilyi. Ei tarttenu kesällä lämmittää uunia.  

Siis kaikki kesän leivät ja pullat leivottiin ennen lämpimiä? 

Oli pärekatot, ei voinu lämmittää uunia, ettei mee kipinät katolle. Ja meillä ei ollu sillä lailla maharollista, että äiti on ollu vierahalla töis ja isä hoitanu lapset ja korin. Äiti kulki kesät maalaten. 

Laitettiinko leivät kuivattuna? 

Ei kun tuoreena. 

Säilyykö ne sielä sitten? 

Meillä ainakin kuivattihin ja sitten vietiin jyvälaariin. 

Ei kun tuoreena kun ne oli jäähtyny. Sittenhän oli kun kuivattiin sitä leipää niin meilläkin oli pitkä. orsi, niin siitä murrettihin sitä leipää pöytähän.-Meillä oli kaikki muut söi sitä kuivaa leipää mutta kun äitillä oli tekohampaat niin sillä sai olla pehmoosta leipää. Sielä on vieläkin kotona katos koukut mihinä on ollu se leipä… 

sanottihinko teillä leipävartaaksi? 

– Joo. Tai orsi. 

Maailma muuttuu ja pullanleivonta siinä sivussa.  Kun aiemmin piti aina olla pullaa vierasvarana, ei sitä enää välttämättä tarvita, kun säännöllinen kyläily ja yllätysvierailut ovat vähentyneet.  Pullanleivonnassa pätee sama kummallinen sääntö kuin muussakin arkisessa puuhassa:  mitä enemmän meillä on vapaa-aikaa, sitä nopeammin täytyy arjen askareiden sujua.  Vierasvaran ei myöskään tarvitse enää olla itse tehtyä, kaupan pulla on ihan kunniallinen valinta.   

Kun yksin on niin harvemmin tuloo leivottua, eikä ainakaan pitkua, sen teköö muus muaros. Ennemmin teköö sämpylöötä. Ei tartte enää olla aina pakastimes nisua. 

Mä oon niin vanhanaikainen, että mulla täytyy olla. Kauhia hätä tuloo, jos viimeesen pullapussin ottaa. 

Mutta harvoon enää tuloo yllätysvieraata, niin ei tartte. 

Laiskuus on mukava iskemähän. Ei enää viitti leipua, menöö vaan Vaasaan&Vaasaan. Ja sitte kun niitä niin vähän menöö. 

Ennen pitkoa piti leipua aina poijille kun ne ei tykänny muusta. 

Meillä tehtihin aina pikkupullia, että vähempi pitkua. 

On kynnys, että ostan likkojen synttäriille kakun joltakin muulta, aina on tehty itte. 

Leipomisessakin vanhoja ohjeita korvataan uusilla ja helpommilla. Pakkasesta saa valmiita piirakanpohjia ja erilaisia tuotteita, jotka paistalla saa loihdittua kotiin sen perinteisen pullantuoksun. Netistä löytyy ohjeet, kukapa niitä enää muistaa ulkoa, ja vähissä taitavat olla enää kaunokirjoituksella täytetyt leivontavihotkin. 

Nykyaikaan ostan sen 2 kilon pussin jauhoja jossa leipäjuuriaines ja teen siitä juuren. 

7 minuutin kakku niin sinne pannahan kaikki kerralla ja uunihin. Yleeskoneehin vaan jauhot, voi, nostatusainehet ja sokeri kaikki kerralla, vatkatahan 7 minuuttia ja sitten uunihin. 

Ei viitti  sellaasia reseptiä tehräkkään, jossa kaikki erikseen vatkataan. 

Kultarannan pumpulikakku. Teen yleeskoneella aina kaks kerralla, se on gluteeniton, munat vatkatahan ja taikinaan lisätähän kuuma voi. Tämäkin löytyy netistä kun googlaa vaan. 

Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.

Maustaminen: Enemmän vai vähemmän?

Lipstikka. Kuva Nanna Rintala

Oliko se maustaminenkin aikaisemmin helpompaa, kun mausterepertuaari oli huomattavasti suppeampi?  Suola ja pippuri – nehän ovat niitä tutuimpia mausteita.  Ja pippuri on pippuri, olipa se ”se oikea”, intiasta lähtöisin ja Vasco da Gaman Eurooppaan tuoma pippuriköynnöksen (Piper nigrum) kipakka marja, taikka Kristoffer Kolumbuksen Etelä- ja Keski-Amerikasta tuoma jäljennös,  Pimenta dioica – pensaassa kasvava maustepippuri. 

– Se oli varmaan maustepippuria kun aluus puhuttiin, että laitettiin keittohon. 

– Joo, mä käytän mustapippuriakin keittoohin ja valkokastikkeisiin ja kanaan ja lihaan grillimaustetta, se antaa hyvän maun, ei välttämättä tartte lihaliemikuutiota. Ja yrttejä tietenkin.  

Monet kotoisen tutut ja lohduttavat maut syntyvät vähillä valinnoilla.  Suolan ja pippurin lisäksi eteäpohjalaisissa keittiöissä käytetään omassa kasvimaassakin kasvavia yrttejä ruohosipulia, tilliä ja persiljaa.   

Ennen vanhaan oli tärkeä hetki, kun ruohosipuli alkoi ensimmäisenä nousta penkistä. 

Joka ruokahan mihkä vaan ikänä, sitä (ruohosipulia) aina nippu haettihin ja leikattihin, ei siinä tarvinnu sen kummemmin muita mausteita, sitten myöhemmin on vasta tullu tilli ja persilja joita on ruvettu käyttämähän. 

Siinon komiat kukatkin, jos niitä haluaa kukka kimppuhun laittaa. 

Ja purjo on kans kun sen pihalla kasvattaa niin tuloo komia kukinto, kestää aika kauan. 

Sekin on vähän unohtunu se ruohosipulin käyttö 

Kun puhutaan ruoan maustamisesta, ei sovi unohtaa kuningas sipulia – tuota maukkaan ruoan salaista asetta, joka joskus täytyy piilottaa nakymättömiin! 

Ruoka ei maistu miltään ilman sipulia. Jauha sipuli, ei tuu paloja suuhun sipulikammoisille. Sipuli neutraali kypsänä. 

Helpoin tapa saada maukkaat lihapullat on lisätä taikinaan mausteeksi sipulikeittoainespussi. 

Ruuanlaitto lähtee siitä, että kuoritaan yksi sipuli ja yksi valkosipulinkynsi ja sitten aletaan miettiä mitä muuta. Uunifeta-hittipastaankin lisään valkosipulinkynnen, antaa juuri sopivasti makua. 

Puhutaanpa nykyään kuivamausteista, tuoreista yrteistä, maustetahnoista tai – kastikkeista, niin repertuaari alkaa olla huimaa ja mausteiden suosio vain kasvaa. Ruokien maustamisen selitykseksi on ehdotettu mausteiden ja yrttien tarjoamia, arjen yläpuolelle kohottavia elämyksiä. Eksoottista ruokaa on verrattu vuoristorata-ajeluun.  Samalla tavalla kuin nautimme huvipuistojen tarjoamasta kieputuksesta saamme tyydytystä maustetun ruoan tarjoamista uusista elämyksistä ja jopa sen aiheuttamasta kivusta. Niiden avulla voimme kokea turvallisesti vaaraa. (Anu Hopia, Duodecim 2009 artikkeli).

Basilika tomaatin kans, tilli, rosmariini. Kesäaikaan tuloo itte laitettua. 

Mä käytän lipstikkaa keittoihin, mutta sitä ei saa paljon laittaa. 

Mullon ainakin timjamia terassilla, ja muitakin yrttejä, siinon sitte hyvä nukkua kun tuloo hyvät tuoksut niin unettaa helposti. 

90-luvulla tuli elokuva Pieni suklaakauppa. Siitä lähti trendi suklaalla maustamisesta.  Ja hetken ruokatrendi, suklaata piti laittaa joka paikkaan. Yhteishyvä-lehdessä resepti, jossa tehtiin kastike.  

Vähälläkin pärjää, mutta kokeilunhalu saa helposti tarttumaan uuteen tuttavuuteen. Helposti itselle syntyy se oman maun mukainen maustepakki, jota tulee käytettyä sitten ahkerasti. Tähdenlennot luovuttavat makunsa kaapin perukoilla. Moni luottaakin perusmaustamisessa turvallisiin valintoihin. 

Marinoimattomiint lihoihin käy kikkoman, grilimauste ja öljy. 

Nykyään kun kattoo lehdistä ohjeita, on aivan hirveä se aineluettelo, Niitä ei oo kotona, ostat kerran kokeilet ja sitten ne jää kaappiin. Niinkun Kape sanoo, että suolaa ja pippuria ja se riittää. Mä tykkään yksinkertaisesta ruuasta, ettei sotketa kaikkia sekaan.   

Taitava maustaja taikoo vähäsuolaisesta ruoasta maukasta, mutta joskus maustamisessa mennään vikaan.  Silloin ovat hyvät neuvot kalliit.  

Tyttärellä on se, että hän laittaa hyvin vähän suolaa ja kaikki on tottunu siihen, ei niin kuin meikäläisellä, että suolaa. Mausteilla saa sitten makua, taitavammin käyttävät kuin äitinsä 

Jos ruokaan suhahtaa liikaa suolaa, voit koittaa pelastaa sen asettamalla sekaan perunan puolikkaan raakana. Kypsyessään peruna imee itseensä ylimääräistä suolaa.- Sitten vain poistat perunan valmiista ruoasta. 

Pääsikö sipuli kärähtämään? Siivilöi palanut sipuli pois soosista.  

Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.

SALLATTI – SALLAATTI – SINSALLA – SILSALLA – SITSALLA – … – SALLA

Kuva Nanna Rintala

Suomessa sallatti – kasvispohjainen keitetyistä juureksista ja suolakalasta tehty ruokaisa kylmä pitoruoka – on tunnettu jo Ruotsin vallan aikaan 1700-luvulla Lounais-Suomen säätyläiskodeissa. Sieltä se levisi 1800-luvulla pitokokkien ja kotitalouskoulujen välityksellä kansan keskuuteen ( Lähde Ruokatietoyhdistys  Sallatinraaka-aineet saatiin läheltä- kotipuutarhoista ja lähivesistä. 

Ruokalajin vanhoja nimityksiä ovat Lounais-Suomen sallatti ja sallaatti sekä Etelä-Pohjanmaan sinsalla, joka on voinut lyhentyä pelkäksi sallaksi. Joissakin pitäjissä puhutaan myös silsallasta tai sitsallasta. Nämä kaikki pohjautuvat nimitykseen sillisalaatti, joka taas on lainaa ruotsista (sillsallad). Ruotsin sanasta on tietoja jo 1600-luvun keskivaiheilta.  Rosolliksi sitä on alettu kutsua vasta Venäjän vallan aikana 1800-luvun jälkipuoliskolla. Nimi rosolli on lainaa venäjän murteesta, jossa sana rossól tarkoitti alkuaan suolavettä. Sittemmin sana on siirtynyt tarkoittamaan myös suolaliemeen säilöttyjä ruoka-aineita ja vihdoin myös niistä valmistettua ruokalajia (Lähde Kirsti Aapala/Kotimaisten kielten keskus).   

Rosollin tyylinen kasvispohjainen juuressalaatti tunnetaan suunnilleen samanlaisena koko Pohjois-Euroopassa Hollannista Venäjälle (Lähde Raholan syötävät sanat).

Rosolli taitaa olla tutuin yleissuomalainen nimitys tälle kasvispohjaiselle juuressalaatille, joka tunnetaan edelleen ympäri Suomen erityisesti joulupöytään kuuluvana ruokalajina.  

Tämän päivän tyypilliseen joulupöydän rosolliin kuuluvat esimerkiksi keitetyt ja kuutioidut porkkanat ja perunat, kuutioidut etikkapunajuuret ja maustekurkut sekä kuutioidut omena ja punasipuli. Raaka-ainevalikoima vaihtelee tekijän mukaan, ja esimerkiksi punajuuri on toisinaan keittämällä kypsennettyä, toisinaan etikkapunajuuria. Silli tai etikkasilakat kuuluvat reseptiin. Tai sitten ei.  Valitut ainekset joko sekoitetaan keskenään, asetellaan raidoiksi tai ladotaan kerroksittain kulhoon.  Kastike, joka on usein punajuurivärillä värjättyä kermavaahtoa, tarjoillaan erikseen.  Rosolli muokkautuu myös moderniksi versioksi, ja monissa joulupöydissä perinteinen rosolli on muuntautunut värikkäiksi, paahteisen aromikkaiksi uunijuureksiksi. 

Näin siis muualla Suomessa ja jouluna.   

SALLA ETELÄ-POHJANMAALLA

 Syksyisin kuljettiin talosta toiseen perunamaalla ja emännät teki sallattia, sai aina vertailla, että kellä oli paras. 

Mutta Etelä-Pohjanmaalla sallaa on suosittu ja syöty aina, ja sitä valmistetaan pitkin vuotta, aina kun on tarve tarjota parasta eli se on kunnon pitopöytäruokaa. Vähän paikasta riippuen puhutaan sallasta, sinsallasta ja sallattista. Olipa nimi mikä tahansa, aina kun ruuasta ryhdyttiin Etelä-Pohjanmaalla tarinoimaan, nousi salla esille. 

Sallasallatti. Kauhajoen kansallisruokaa, Seinäjoen perinneruoka salla. Sinsalla. Kalastako tuloo sinsalla? Olisko ruottin sin, ilman, eli ilman kalaa?   

Äitee oli kova tekemään, se on meidän sakin juhlaruoka. Punajuuri, porkkana ja peruna keitettiin kuorineen. Kuorittiin ja jäähdytettiin ja riivinraudalla sitten, silakka ja sipuli välihin. Suolasilakat liotettiin ja saksilla pilkottiin hyvin pieneksi sinne joukkohon. Sipulia paljon. 

Salla-reseptejä tuntuu olevan yhtä monta kuin on sallan valmistajaakin. Etelä-Pohjanmaalla salla voi olla joko kuivaa tai kosteaa, raaka-aineet voi kuutioida tai jauhaa, ja kasvisten lisäksi raaka-aineina voi olla munaa, suolakalaa tai lihaa.  Jokainen salla on omalla tavallaan tekijöilleen ja syöjilleen merkityksellinen, juuri oikeanlainen. Salla muuntautuu ja muuttuu ajassa ja paikassa, mutta on pysyvä osa eteläpohjalaista ruokakulttuuria. 

Sallan kastike tarjotaan erikseen ja se oli vatkattua kermaa ja punajuuren lientä, vähän sokeria. Munat, jos niitä käytettiin, oli kauneuden takia.  

Ei lihaa vaan silakkaa.  

Ei kuutioitu vaan raastettihin.  

Modernein versio eteläpohjalaisesta sallasta koostuu pelkästään kasviksista ja saa raikkautta suolakurkusta ja omenasta, vaan kaikille se ei kelpaa. 

Suolakurkku ei kuulu sallaan, se on nykyaikaa, tekee vetiseksi. 

Vanhimmissa resepteissä suolasilakka on perinteinen ainesosa, mutta jossain siinä välillä sallaan on, suvusta riippuen lisätty iloisesti mukaan myös jauhettua lihaa, nykyisin vaikka jauhelihaa tai broileria.   

Kauhavalla sallatti – silakat joukkoon. Suolasilakka huuhdeltiin, perattiin, kuivattiin uunissa, hakattiin sallattikaukalos hienoksi ja levitettiin sallattiin suolaa antamaan. 

Pidoissa käytettiin pikkuvasikan tai naudanlihaa jauhettuna, se oli toisenlainen versio. Äite oli pitokokki, teki kuivaa sallaa. Kaikki ainekset käsiteltiin valmiiksi ja kun tuli tarjoilun aika, niin seattiin isos kopas, johona oli voipaperi alla. Piti olla kuivaa.  

Se, tarjotaanko salla seattuna vai vaikka kerroksittain aseteltuna on myös perinne, joka juurtaa juuri oman perheen, suvun tai kylän juuriin.   

Anopin hautajaasis eteläs tytär teki sallaa edellispäivänä ämpäriin vetäytymään, tuli punaasta mössöä! Täällä pidettiin tärkiänä, että salla seattiin vasta juuri ennen tarjoilua. Tarkasti eri osat erikseen ja vasta tarjotes sekoitettiin, ettei väri tartu. Ei munia päälle.  

Kaikki keitetään erikseen ja kuoritaan vasta kypsänä.  

Ainekset kerroksittain. Koristeltiinkin sitä, pitoruokiin kananmunaa. 

Sallassa on myös ripaus ruokanostalgiaa – haikeaa kaipausta ja unelmointia sen alkuperäisen sallan äärelle. 

Monenlaista oli ennen, ei silti osata enää keittää. Sallaa saa kyllä nykyäänkin.  

Rosolli -liven voit katsoa Etelä- Pohjanmaan Maa- ja Kotitalousnaisten facebook- sivulta.

Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.

Ruokaa arjessa – keittiön pöydän äärellä kello viis

Kuva Nanna Rintala

Ruuanlaittoon suhtautuminen on ollut perinteisesti melko suoraviivaista ja hyvinkin yhtenäistä. Niin arkipäiväistä kuin arjen ruoka onkin, syntyi aiheesta juttua vaivattomasti ja runsaasti.    

Ruokaa on opittu hyödyntämään monipuolisesti ja sitä osataan lämmittää tai jatkojalostaa myös seuraavana päivänä. Tarinankeruuilloissa kävi ilmi, ettei monikaan laadi etukäteen viikon ruokalistaa.  Mutta ajatus pitää olla.  

– Meillei ainakaan koskaan oo ollu mitään viikon ruakalistaa. Sitä tekee mitä ehtii, ja sattuu kaapis olehen. 

– …en minäkään, mutta mun likka, sillon isoperhe, se teköö viikon ruokalistan, suunnitteloo kaupaskäynnit, se on hyvin toimiva.  

Ruokaa pakasteeseen kerralla enemmän, tarvii vain keittää perunat. 

Viikon ruokalistaa en kyllä oo teheny muulloon kuin harjoittelupaikassa 60 vuotta sitte. Toki kaupassa käyntiä varten on suunniteltava, mietittävä eteenpäin, sitä mukaa hankkii ostokset. Semmoinen ruokalista-ajattelu. 

Tunnen yhden joka kotona miettii mitähän laittais, ei oo sitä eikä tätä. Tekis miäli sanua että, mieti mitä sullon kaapis. Tullahan kirkolta ja sitte lähäretähän erikseen kauppahan. Penskoolla kova näläkä, ne syö jotakin kaapista siihen väliin ja kun ruoka on valamista, ne ei enää syökkään, ne ottaa jäätelön jäläkiruoaksi. Tätä nykypäivää. Tai sitten haetahan pitsa. 

Suuret ikäluokat ovat eläneet ison murroksen läpi tämän päivän yltäkylläiseen ja monikulttuuriseen ruokatarjontaan. Ruokaa on rytmittänyt ja määrittänyt, varsinkin maaseudulla, työ.  

No kyllä se ruokalista piti tehdä, kun oli väkiä töis ja joka päivälle piti olla ruokaa. Kaikki piti suunnitella etukäteen kun kaikki meni pellolle, emännätkin. Kylmästäkö ruoka olis pitänyt tehdä kun ihmiset odotti? Piti olla lista tai ajatus, mielessä ajateltiin. Nykyisin on eri touhu.  

Ennen oli helppoa ruoan suunnittelu. Joka aamu keitettiin kokoperunat, läskisoosi ja ruisvelli. Kaksi kertaa päivässä piti olla täysruoka joka tarjottiin oman väen lisäksi kaikille työmiehille. Ja kaikki kulkumiehet käskettiin ennen syömään ja Itikan miehet, keinosiementäjät ja muut ainakin kahviteltiin. Enää niillä ei oo aikaa. 

Meillä kotona piti olla ruoka tasan kymmeneltä, ei saanu olla viis yli, eikä viittä vaille, vaan tasan kymmeneltä, ja ehtoolla tasan neljältä. Mä inhosin sitä niin sydämeni pohjasta, että mä oon ollu kapinahenkinen sen jälkeen koko elämäni, kun mä tulin omahan talohon, meillä syödähän kun on näläkä! 

Suhtautuminen ruokaan on viimeisen 100 vuoden aikana muuttunut radikaalisti. Ruoka on harrastusta ja hifistelyä, ei niinkään ravitsemusta. Kun ennen osattiin hyödyntää vaikka lihasta kaikki osat, on ongelmaksi tänä päivänä muodostunut valtava ruokahävikki. Se kertoo tapojen ja tottumusten muutoksesta. Suurin osa syömäkelpoisesta ruoasta tuhlataan kotitalouksissa. Kotitalouksissa roskiin päätyy yli 100 miljoonaa kiloa ruokaa ja sen osuus on noin 33 % kaikesta elintarvikeketjun ruokahävikistä. Tutkimustietoa ruokahävikistä löytyy myös Luonnonvarakeskuksen sivuilta.

Ruokahävikki oli ennen vähäistä. Vanhasta pullasta ja leivästä valmistettiin entisaikojen arjen herkkuja, vaikka nisumaitoa, köyhät ritarit, leipäkömää (kuiva leipä kuumassa maidossa + hillo) ja leipäressua. Eläimille saatiin viedä se mitä ei itse syöty. 

Etniset ruuat ja uudet raaka-aineet otetaan vastaan kiinnostuksella. Nuoremmille sukupolvelle ne ovat jokapäiväisiä ja itsestään selviä, niihin on jo kasvettu. Vanhemmat sukupovet ovat usein aivan yhtä ennakkoluulottomia, mutta useammin tulee käännyttyä perinteisten kotiruokien pariin. 

Kyllä mä wokkiruokia, tai omat sovellukset, en mä mitään reseptiä. Kypsyy nopiasti, niitä tuloo tehtyä. 

Me oltiin maa-ja kotitalousnaisten reissulla yhyres kartanos ja sielä oli keitto, oliko se kanakeitto vai kalakeitto –joo, kanakeitto- niin siis sen jälkeen oon ruvennu käyttämään ittekkin sitä kookoskermaa tai kookosmaitoa. Se oli taivaallista keittoa, kysyttiin reseptiä, muttei  saatu. Niin, että pikku hiljaa tulee näitä uusiakin, maailmalta ruokia.  

Sushista tykätään vaimon kanssa, kerran kuukaudessa ainakin buffaan. 

Hotdogit, hampurilaiset ja pizzat ovat olleet jo pitkään myös pohjalaisten arkiruokaa. 

Justiin hilian oli lapsenelapsia kyläs ja mä olin ostanu niille hot dog sämpylöötä, niitä pitkänmallisia ja hot doggia syödähän. No, yksi halus sitten hampurilaisen ja pyöreän sämpylän, se hot dog sämpylä ei käyny, niin minä laitoin sen puoliksi sen hotdog sämpylän ja panin viereen, että nyt se on pyöreä, niin niin se söi senkin. Oli vähän kranttu. 

Voisin elää pelkillä hampurilaisilla, oli ne sitten haetut tai kotona tehty. Seinäjoella parhaita ovat Holy Smoken hampurilaiset. 

Ai hampurilainen roskaruokaa? Eikö terveellinen, onhan leipää, lihaa ja vihanneksia? Jos vähän syö eikä muulloin syö. Nuoret syö paljon makkaraa, hampurilaista.  

Hampurilaisen resepti: hyvälaatuinen rasvainen jauheliha, reilusti juustoa, cheddaria tai auraa, majoneesi ja tykkään myös, että punasipuli.  Joskus raakana, usein nopeasti marinoituna rucolan kanssa, pyöräytän öljyssä, etikassa, suolassa ja pippurissa, tuo tosi hyvän maun. Suolakurkuista tykkään ja pekonista tietenkin.. Simppelit hampurilaiset, maltillisena, ei kymmentä lajia täytettä. Juusto, pekoni, sipuli, suolakurkku riittää. 

Itse tehty hampurilainen voi olla mumman tekemä herkku siinä missä lätytkin, tärkeä voi olla myös yhteinen vierailu hampurilaisravintolassa. 

Joo, minä ainakin, se on perinnekkin kun ne tuloo mummolahan, niin käydään sitten johonakin mäkkäris siinä lähellä, se on yks sellaanen juttu. Jos ei kotona teherä, niin sinne mennään ainakin kerran. 

Pellolle vietävät eväätkin ovat modernisoituneet voipaperiin käärityistä leivistä ja maidolla tai kotikaljalla täytetystä koskenkorvapullosta. 

– Hampurilaiset on helppo ruoka viedä pellolle miähille kesällä. Siitä tykätähän aina. Ja kyllä siitä saa ruokaisan, siihen voi kaikkia panna välihin, mielikuvitus rajana. 

– Teettäkö itte pihvit? 

– Joskus 

– Onko se niin päin, että naisväki vie ruuat miehille kun ne teköö töitä vai onko joskus toisinpäin, miehet vie naisille? 

– Ei mulle oo ainakaan koskaan vielä tuotu. Sitä odotelles. 

– Kun pellolla on isot koneet ja pitkä matka, eihän siinä oo mitään järkiä lähtiä niiden kans kesken sieltä kotia tulla syömähän vaan sinne vierähän tai sitten niillä on eväät joukos, leipää ja kahvia ja tällästä, jugurttia. 

Ruokahetki, arjessakin, on aina monimuotoinen elämys.  Vaikka olisi ikänsä keittänyt niitä perunoita aina kello viideksi, on kiva poiketa välillä lähipizzeriaan. 

– Mä oon niin ihastunut tuohon kebab-pizzeriahan, kun tuli kylälle se, aina kun teköö hyvää mieli niin sinne. 

– Joo, sitä pitää koittaa kannattaa, että se pysyys siinä.  

– Katajalaaksos. Se on ihan meidän naapuris. Se on hyvä kun se sinne uudestansa tuli. 

– Joo ja siisti- 

– Aivan ihana juttu. 

– Sitten sielä on vielä sellaanen mies myymäs, joka on niin sellaanen komia ja sellanen vähän… 

– Kaikki lähtöö pizzalla tämän jälkeen 

– Joo. Saa kaikki mummut sinne. 

– ….hyvin ystävällinen ja sellaanen! Silimänruokaa. 

– Joo, kyllä! Että viekää väkenne. Pysyy pystys

Tänään ruuanlaitto on hyvin erilaista siitä mitä tehtiin isoäidin nuoruudessa. On enemmän vaihtoehtoja ja suuntauksia ruokavalioissa. Jälkipolvi osaa laittaa ruokaa, enää se ei ole pelkästään äidin tai naisväen harteilla. Arkiruokailu tottumukset ovat muuttuneet paljon kolmen viimeisen sukupolven aikana. Miehet tarttuvat kauhaan yhä useammin. 

Voi sanoa, että on parantunut. Poika keittää ja leipoo ja teköö huushollitöitä. 

Mä oon sanonu, että arkiruaan kans väki kualis näläkähän, mutta hyviä gourmet ruuan tekijöitä. 

Nuorisosta vielä, että oon sukulaistyttöjen miehiä kattonu, ne nyt ei ihan teiniä enää oo, kolomenkymmenen, toinen lähellä 40, niin ovat hyviä ruokaa laittamahan, justiin sellaasia että ei nyt mitään jauhelihakeittoa keitä, että se on justihin tällaasta kun Leena sanoo… mutta toinen tekee ihan arkiruuankin. 

Ja tuo netti on, sieltä saa hyviä ohjeita. Yhtäkkiä katotahan vaan, jos aineeta on niin… 

Vävy teköö hyvää kalkkunaa jouluksi, se on irlantilainen niin se kuuluu niinkun sen  ruokaperinteeseen. 

Mulla taas toisesta pojasta tuli ammattilainen. 

Laittako hän ruokaa kun tulee käymään kotona.? 

Kyllä laittaa. 

Sä tilaat vaan… 

Perinneruuat ei kiinnosta. Mun mielestä se on ranskalaisia ja niitä nachoja ne teköö paljon. 

Kanaa ja broileria tuloo korvistakin. 

Nykymiehet kokkaa, ennen miehet oli passattuja. Oma mieheni yritti keittää mannapuuroa, tuli kovaa ei voinut syödä. Näki ettei se keittäminen aivan yksinkertaista ole. 

Meillä 30 vuoden aikana on vaimo tehnyt ruokaa ehkä  kaksi kertaa, eli minä hoidan ruokahuollon ja siitä on tullut jopa harrastus. Ennen koronaa tuli käytyä joka päivä ruokakaupassa. Suhde ruuanlaittoon on paljon muuttunut. Nykyään erityisen tärkeää on ruuan kotimaisuus ja eettisyys. 

Äiti oli sairaalan keittiössä töissä ja teki ”sairaalan ruokaa” kotonakin. Isä teki harvoin, yksinkertaista ja parempaa. 

Arkiruoka aasialaistuu. Nopeuskin on valttia. Jauhelihasta, broilerista, pastasta, nuudeleista ja riisistä saa nopeasti kasaan maistuvan aterian. Nakit ja ranskalaiset pelastavat lapsiperheen nälkäkiukulta kiireisenä harrastuspäivänä. Perjantai-illalla saatetaan sitten herkutella vaikka pizzalla tai meksikolaisella. Sunnuntaisin, arjesta poiketen, syödään myöhäinen aamiainen ja vain yksi ateria sen lisäksi. Silloin on aikaa haudutella vaikka Moskovan pataa. 

Ruuanlaitto on myös ajanvietettä ja harrastus. Myös joskus kiistelyn aihe someryhmissä.  

Ribsit keitän kypsiksi, siitä voi keskustella, onko se väärin. Jos ribsit keittää, terroristit voittaa. 

Tulee tehtyä samoja reseptejä. Kokeillaan mainoslehdistä esim. filippiiniläinen kana tai nyhtöburger. Tietoisesti yritän tehdä melkein aina peräkkäin 2-3 kertaa samaa reseptiä, pääsee jyvälle mitä haetaan ja oppii tekniikat, jos jotain uutta. 

Urheilevan perheen äitinä haluan hankkia hyviä kotimaisia tuoreita raaka-aineita ja olen valmis maksmaan hiukan enemmän niistä. Peruna on edelleen lapsuuden ruoka vaikka sitä valmistetaan paljon harvemmin kuin omassa lapsuudessa. Omalta äidiltäni olen perinyt tavan laittaa suolakurkua karjalanpaistiin ja sen, että porkkanalaatikkoon ei laiteta riisiä vaan vehnäjauhoja. Oma mieskään ei tykkää oman äitinsä porkkanalaatikkoa niin hyvänä kuin minun tekemääni. Ja mokkapalat on tietysti oma bravuurini. 

Meillä syödään arjessa paljon pastaa, riisiä ja nuudelia. Tyypillinen arkipasta sisältää vaikkapa kanaa sipulia, porkkanaa ja parsakaalta. Vaimo tekee enemmän ruokaa arjessa, mutta tykkään tehdä itsekin mahdollisimman paljon.  

Aktiivisen perheen arjessa syödään paljon pastaa, makaroonilaatikkoa, lasagnea ja pastaa ja jauhelihakastiketta ja tämä on nimenomaan lasten toivomuksesta. Aina laitetaan vihersalaattia tarjolle. Lohta yritetään tarjota kerran viikossa. Kauppareissulla tuodaan kerralla 16 l maitoa. Herkkuhetkinä maistuu sushi ja munavoi tehdään aina punaiseen voihin. Isän bravuuri on poronkäristys, jonne lisätään 2 tlk olutta ja kolmas kokille! 

Mutta kun näillä lakeuksilla ollaan, yksi asia pysyy. 

Nurmon banaani eli Atrian käriste. Makkaraa vois syödä joka päivä loppuelämän ajan. Grillauksessa ennen makkara pääosassa 10-15 v. sitten, nykyään sivuosassa. Nykyään testaan joka lihatalon uutuudet, ne on hyviä, muttei kärkkärin voittajaa grillimakkarana. 

Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.

Puuro pohjalaisen tiellä pitää

PUUROT JA VELLIT 

Puuro on varmaankin ihmiskunnan yksi vanhimmista ruokalajeista. Vielä 1900-luvun alkupuolellakin suomalaisten pääasiallista einestä olivat erilaiset puurot ja vellit.  Ohra-, ruis- ja naurispuurokupit kopisivat tupien ruokapöydissä useaan kertaan päivässä.  Merja Sillanpään suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitystä käsittelevässä kirjassa (Sillanpää Merja, Happamasta makeaan, 1999) vielä 1940- ja 1950-lukujen ruokavaliossa ruis-, ohra-, kaura- ja muut puurot olivat tyypillisiä lounas- ja iltaruokia. Tänä päivänä puurot ovat tyypillisesti aamiaiseen kuuluvia ruokia, joskin myös kouluissa puurolounaat ovat suosittuja.  Suomalaiselle puuro sekä sen vähemmän sakea sisko, velli, on siis ollut aina sekä arki- että juhlaruokaa.  Puuro ei ole pelkkä aamupala, se on hyvä iltapala, jälkiruoka tai vaikka koulussa tarjottava lounas.  

Puurotarinoita löytyi runsaasti myös Etelä-Pohjanmaalta. Ei siis ihme, että ruokamuisteloissa puurolla oli merkittävä rooli.  Se tuli esiin lähes jokaisessa keskustelussa.  

Kaurapuuro on varmasti se puuro, joka useimmiten kattilassa keittyy.  Mutta kun puuronhimo yllättää, löytyy muitakin vaihtoehtoja. 

Vatkattu marjapuuro on kans hyvää, en oo hetkeen keittäny, mutta nyt yhtäkkiä, siinä on niinkun vetehen mannaruunit ja sokeri vetehen ja sitten lisätään survos. Ei siivilöidä. 

Mä teen vispipuuron ruisjauhoista ja vatkaan. Valmiiseen puuroon laitan puolukat. Tosi hyvää. Vaniljakastiketta laitan purkin mukaan, se pehmentää. Ja ruokosokeri sopii hyvin, raejuusto sopii kaikkeen, se on niin mautonta. 

Ohrapuuro himo iski, keitän usein, mieskin tykkää. Oikeita ohraryynejä, hitto tuli hyvää, liotetut ryynit.  

Puurot valmistettiin pitkään kotoisista viljalajeista sekä tietysti perunaa edeltävästä tärkeästä hiilihydraattilähteestä, nauriista.  Hienommat puurot, kuten riisipuuro tulivat koko kansalle tutuksi vasta runsaat sata vuotta sitten, kun siirtomaatavarat halpenivat höyrylaivojen yleistyessä halvenneiden rahtikustannusten myötä.  Riisipuuro otti aiemmin yleisen ohrapuuron paikan erityisesti juhlapöydässä. Samalla myös muiden siirtomaatavaroiden, kuten kuivattujen hedelmien hinta laski ja mahdollisti herkuttelun ainakin juhlapöydissä. Alusta saakka riisi oli arvokkaampaa, juhlapuuroa.  Kun arkipuuron ainekset saatiin kotiaitasta, piti riisit ostaa kaupasta.  Arkipuuro haudutettiin veteen, mutta riisipuuro maitoon.  

Joka pyhä syötiin riisipuuroa ja sekahedelmäsoppaa. Muusia sunnuntaisin. Aiemmin ohrapuuroa. 

Hätinä jouluna riisipuuroa. Amerikan paketista saatiin riisit ja rusinat. Elettiin omavaraistaloudessa itseltä ohra. Myllyyn jyvien kans, piti pyytää tee ryyneiksi. Ohrapuuroa jouluna, aina ei ollu rusinoita tai sekahedelmiä.  

Helmipuuro on perunapohjainen puuro, ja siten sen voi ajatella olevan perunan edeltäjästä valmistetun naurispuuron perillinen.  Helmipuuro valmistetaan perunatärkkelyshelmistä. Se ei ehkä ole kaikille enää tuttu mutta monissa perheissä sitä vielä valmistetaan: 

Minä voin kertoa. Se on meidän lapsenlasten herkkuruoka. Ensin kattilaan hiukan vettä ja siihen voinokare ja sen annethan kiehahtaa ja sitten lisätään kattilaan maito ja kun maito on kiehumapistees, niin sitten helmiryynit sinne. Litraan kaksi desiä. Anna hiljookseen kiehua, sakenoo n. 10 minuutis. Siihen suolaa ja sokeria ja mehukeitto siihen päälle. Suola laitetaan vasta valmiiseen puuroon. Ja vähän sokeriakin. Sitei saa laitta paljon, lusikan kärjellä tai niinkun ennen sanottiin, hyppysellinen. 

Voisilimän kans se pitää syödä. 

Helmipuuro herätti ruokatarinatapaamisissa myös pidempiä keskusteluja:  

– Se on velliä tai puuroa. Se on niinkun sellaasta hötyystä ja maukas kuitenkin, vaikka siinon sitä perunajauhoa vaan. Se sakenoo sillä lailla äkkiä, mun ainakin, mitä mä oon keittäny. Mun miälestä, se mitä mä oon teheny niin maito kuumaa ja siitä sitten vispata. 

– Sekoottaa koko aijan. Kylmään maitoo ei onnistu vai? 

– Emmä oo ainakaan, ohjees on ollu aina kuumahan…ja sitten vaan miltä se näyttää niin sitten lisää maitua tai vettäkin voi lisätä, mä oon lisänny vettäki ja sitte nokare voita. 

Puuron valmistusaineet ovat moninaiset. Esimerkiksi Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen Kielikello-lehdessä pohditaan puuro-nimen etymologian lisäksi puuron luonnetta noin yleisemminkin.  Erilaisista aineksista tehtyjä puuroja ovat olleet esimerkiksi jauhopuuro, hernepuuro, kruppanapuuro (kruppana = palttu, verileipä), lanttupuuro, leipäpuuro (leivänkannikoista), naurishuttu, ohranryynipuuro, omenapuuro (Kannaksella omena = peruna), rasvapuuro (ohraryyneistä ja silavanpaloista), talkkunapuuro, tattaripuuro, uutispuuro (uutisviljasta).  Meidän keräämissämme tarinoissa Etelä-Pohjanmaalla esiintyi leipäpuuro eli leipäressu eli ”vävypojan velli”: 

Vävypojan velli oli yksi nimitys leipäreissulle jossa kuivaa leipää tai korppuja upotettiin kuumaan maitoon. Mumma laitoo uunihin emalitouppihin maitoa kuumenemaan ja sinne kuumaan maitoon sitten kuivaa leipää. Se oli leipäressua ja kyllä se oli hyvää. Ennen ei ollut jugurtteja sun muita niin se oli hyvä iltapala. Jaksoo nukkua. 

Monien puurojen ja vellien takan löytyy tarinat omasta lapsuudesta, ja puuronkeitto on ollut monille myös omien keittotaitojen opettelupaikka.   

Kyllä kaurapuuroakin kun keittää, niin ei kannata pihalle lähtiä, ettei käy kun mulla kun mä ajattelin, että mitähän Oili (naapuri) teköö ,haisee niin pahalle ja se oli mun kaurapuurokattila , joka paloo niin pohjaan, että sai vaikka kuinka kauan liottaa. Mies leikkas nurmikkoa ja mä menin kukkia näin nostamaan haravalla. 

Koululikkana muistan, kun äiti lähti viemään lehmää härän luo ja mä ajattelin, että keitän mannaryynivelliä, mutta ei siitä oikein kiitosta tullut, olis sitä maitoa pitänyt laittaa. Yhtään en muista syötiinkö sitä vai ei. 

Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.

Sopankeittoa

Kuva Nanna Rintala

Sopat ja keitot ovat kokonaisvaltaista ja taloudellista ruokaa, jota syntyy helposti kerralla isommallekin porukalle.  Keittoihin uppoaa näppärästi niin aterian hiilihydraatti- ja proteiinilähteet kuin vihanneksetkin.  Keitot voivat olla juhlavan aterian keveitä alkuruokia ja ruokahalun herättäjiä, mutta suomalaisessa ruokavaliossa ne ovat ennen kaikkea juurevia arkiklassikkoja, jotka leivän kanssa nautittuna muodostavat kokonaisen aterian. Keitot ovat olleet suomalaisen arkiruokailun kulmakiviä aina siitä alkaen, kun ne vaurastumisen myötä alkoivat pikkuhiljaa syrjäyttää puuroja suomalaisesta ruokakulttuurista.  Tämä näkyy selkeästi esimerkiksi Merja Sillanpään kuvaamassa suomalaisen ruokakulttuurin kehityskaaressa Happamasta makeaan -kirjassa (Sillanpää 1999, Gummerus), jossa perunasoppa, kaalikeitto, kalakeitto, lihakeitto, makkarakeitto, hernekeitto, pinaattikeitto, kesäkeitto, makaronivelli ja maitokaali korvaavat erilaiset viljapohjaiset puurot ja vellit suomalaisväestön päivällispöydässä 1950-luvulta eteenpäin.   

Keitot ovat myös edullista ruokaa ja niiden voimalla on marssitettu suomalaista armeijaakin.  

Miähet on saanut tarpeeksi hernesopasta armeijas…kummä oon yksin kotona niin yks kaks mä aukaasen sen hernekeittopurkin. 

Suomalaisille rakkain eines lienee purkkihernekeitto ja sen makuun olemme oppineet niin hyvin, että se ei edes tunnu kakkosvaihtoehdolta itsetehtyyn verrattuna. Toisaalta nykyään joulukinkun jämistä ja kuivatuista herneistä pitkän kaavan mukaan valmistettu hernekeitto alkaa olla jo melkein gourmet-osastoa. Ja yllättäen, hernekeittohan on myös ensimmäisiä koko kansan kasvisruokia.  

…Joskus voi olla torstaisin hernesoppaa, se on sellainen hyvä, torstai on hernekeittopäivä ja pannaria. 

… tai palvikinkkua joukkohon… se on kyllä hyvää se palvikinkku. 

Mä kans, jos teen, niin sitte kun on kinkunjämät, tosi hyvää hernekeittoa tulee siitä… ja mä kutsun vielä pojankin syömään, kun sekin tykkää… kyllä se kauppansa tekee, kyllä se on aivan erimoista se omatekoonen 

Hernekeitto on siinä hyvä, vaikka mäkin teen sitä itte vaikka meiton vaan kaks ihmistä…sitte saa pakastaa sitä ja miäs onneksi tykkää siitä ja kun mä oon näis mun harrastuksis, niin saa ottaa sitä sulamahan, eikä oo yhtään mitään ruuan kans, että mitähän täälä nyt söis. 

Arjessa koetaan maistuviksi ja nopeiksi makkara-, nakki-, jauheliha- ja kalakeitto. Keiton valmistusta nopeutetaan myös vaikka pakkasesta saatavilla keitto-aineksilla. 

Lohikeitto on ainakin. Kylmäsavulohesta tuloo hyvä keitto. 

Lihakeitto on yksi perinteisimmistä keitoista. Sen keittämisessä löytyy montaa koulukuntaa ja ennen vanhaan keitetty lihakeitto olikin aika erilaista kuin tänään, vanhimmilla on siitä vielä hyvin muistoja tallessa. 

Menisin takaperin tuohon lihakeittoon. Vanhanajan lihakeittoon ei oo koskaan laitettu porkkanaa ja lanttua, vaan ainoastaan sipulia. Lihaa on pitäny olla enemmän melkeen kun perunoota. Sen takia vanhemmat miehet ei tykkää kun porkkanoota laitetaan joka paikkaan. Ja sitten, että sitä ei saa seata, vaan antaa hiljoollensa kiehua että melkeen sen liemen pitää kadota sieltä, lientä ei saa olla pitkästi. Se on oikein ennenaikainen lihakeitto. 

Keitot herättivät ruokatarinailloissamme myös pitkiä keskusteluketjuja. 

Mites sitten kun toiset sanoo, että pitää olla kirkas se liemi? 

No, se on ehkä tätä nykyaikaa. Se pitää olla kirkas ja perunoota ja lientä ja liha pitää olla kuutioina, se on tullu nykyajan mukana. Se ei oo oikein vanhanajan lihakeitto. Se on jopa lihamyllyllä jauhettu sinne keittohon se liha… 

Niin nykyään? 

Eiku vanhana, nythän on rossattu liha lihakeittoon ja hernekeittoon, jota käytetään 

Laitettiinko se liha sellaisenaan veteen vai ruskistettiinko ensin? 

Ei sitä ruskistettu. 

Kerättiinkö se vaahto? 

Joo kyllä vaahto kerättihin. 

Mulla on ainakin sellainen muistikuva, että kylmähän veteen laitettiin se liha ja kypsänä vasta pienistettihin, kun eihän sitä olisi saanut palooksi. ja sitten liemehen tuli se maku.  ja sillä se on sitten jauhettu lihamyllyllä, nostettu kokonaasena sieltä ja jauhettu, se on oikein vanhojen tapa. 

Ja olipa keitto mikä tahansa, yhteistä on, että makua pitää olla 

Mitä enempi läskiä, sen parempi soppa. 

Saako enää niin läskistä? Jos ei oo ittellä sikoja? 

Liemi oli luista keitetty, luista lihaa, sitä on vaikea löytää nykyään, mutta kaupassa on aina grilliluita, niistäkin saa hyvän liemen.  

Naudan luita ei saa. Ennen klimppisoppa tehtiin naudanluista. Hullun lehmäntauti vei naudanluut kaupasta, teurastamo ei toimita. 

Nykyään tehdään paljon myös erilaisia sosekeittoja. Niitä terästetään makukermoilla ja sulate- tai tuorejuustolla. Maistuvat kasviskeitot syntyvät kasviksista monipuolisesti. 

Keittoa pystyy lämmittämään monta kertaa, vain paranee lämmittäessä. 

Keittoihin ei kyllästytä, koska niihin on helppo tuoda vaihtelua, niitä jaksaisi syödä vaikka joka päivä. Mutta keittomieltymyksetkään eivät taida olla aivan samanlaiset joka maakunnassa. Eteläpohjalaiselle on piimävelli herkkua, mutta poron kuivalihakeitto  pohjoisesta nostatti ennakkoluuloja. Mahtaakohan olla toisinkin päin? 

Poron kuivalihavelli jäi syömättä, harvoin jätän ruokaa, miätiin vain, että mihkä tämän lihan laittaa? Lihanpalat oli pitkiä ja sitkeitä, ei hammas pystynyt. 

Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.

Ruokatarinoissa välittyvät muistot ja perinteet

Kuva Nanna Rintala

RUOKATARINOISSA VÄLITTYVÄT MUISTOT JA PERINTEET

Ruokamuistoista muodostuu ainutlaatuinen ja arvokas perinne, joka määrittää ja kuvaa aina omaa aikaansa ja aluetta mistä ne ovat peräisin. Yksilötasolla se kuvastaa myös jokaisen omaa historiaa. Suurilla ikäluokilla tai 80-luvulla varttuneilla, maatalossa tai keskustataajamassa syntyneet muistot poikkeavat toisistaan paljonkin, mutta aiheista löytyy loputtomasti keskusteltavaa. Välillä ihmetellään toisten täysin erilaisia kokemuksia, välillä löydetään ihana yhteenkuuluvaisuuden side tutuista kokemuksista ja ajankuvista.

Ruokatarinat ovat aina mielenkiintoisia. Paljon tietoa on vielä saatavilla ruokaan liittyvistä vanhemmistakin perinteistä, kunhan sitä muistettaisiin jakaa tarinoiden.

Vanhimmat projektissa kerätyt ruokatarinat sijoittuivat 100 vuoden taakse, silloin usein viitattiin myös isoäidin tai äidin ruuanlaittotapoihin tai heiltä kuultuihin tarinoihin. Välillä muistot pohjautuvat omiin lapsuuden kokemuksiin ja synnyttävät miksi ja miten – kysymyksiä, joihin vastaamaan ei enää löydy henkilöitä.

Ruokaperinteiden mullistavaksi vuosikymmeneksi tuntuu muodostuneen 60- luku, jolloin ruuan säilytys mullistui jääkaappien ja pakasteiden myötä. 

Seinäjoen seudulla vanhempi väki muistaa hyvin, kun lampaita ja sikoja vielä teurastettiin kotona.

Sika touhuuhin vielä. Kun karjalaiset teki tappaissoppaa ne oli sisuskaluperunoota, eli Sisusklasupernat täällä. Myös Syrämmyskeittoksi kutsuttiin keittoa, joka valmistettiin sinä päivänä, kun sika tapettiin. Viätihin myös naapureille. Möyhööset. Nimiä oli monia. Takan peräs, isos mustas paras keitettiin, tuli iso satsi, kun kaikki sisuskalut pantiin keittoon. Ei sitä olisi oma perhe yksin pystynyt syömään, tuli myös naapuriille. Se oli hyvä keitto, harmi, ettei oo sikaa jonka teurastaa. Ei sitä halua ostaa muoviin käärittyjä sisuskaluja. Tuoreena pitääs saara. Ei nykyihiminen tierä mitään tästä ruoasta.

Keittotyyli taisi poiketa talosta toiseen. Jos isäntä oli kranttu syömisistään, ei kaikkia sisuskaluja voinut suinkaan heittää samaan pataan.

Emännät keitti keitot erikseen ja sisälmykset erikseen. Isäntä sitten valikoi mitä halusi perunan seuraan keittoonsa ottaa. Oli maksat ja sydämet erikseen keitetty.

Monella nykyajan ruokafiilistelijällä on romanttinen käsitys viinin valmistuksesta viininvalmistajamaissa. Juuri se kuva, kun rypäleitä poljetaan paljain jaloin jättimäisissä saavissa. Onneksi joillakin on vielä muistissa se, kuinka jalat otettiin käyttöön makkaranvalmistuksessa myös meilläpäin.

Suolet, niistä makkaraa. Poljettiin oljissa paljasjaloin, sitten pestiin. Silputtiin olkia, ensin suolet käännettiin (kaavittiin) ja suolitynnyris silppuoljen kans poljettiin. Eikä maistunut paskalle.

Siasta käytettiin tyynni kaikki muutkin osat.  Rasvan häviäminen sianlihasta huomioitiin harmistuneena. 

Sianpäät tuatiin tupahan, lahtipäivänä sian päät ja sorkat keitettiin. Tehtiin syltty, suolaa. Prässyltty, kääresyltty, kevennykseksi nautaa, sian mahasta, ennen oli kunnolla silavaa, nyt kun panoo pannulle, niin liha vaan pomppii. 

Mitä enempi läskiä, sen parempi soppa.

Saako enää niin läskistä? Jos ei oo ittellä sikoja.

Verikin käytettiin ja siitä valmistettiin veripalttua tai leivottiin verileipää tai –limppua. Verileipä, vähän kuivahtanutkin, voitiin sitten edelleen jatkojalostaa verileipämaidoksi. Siinä pilkottujen leipäpalojen päälle kaadettiin kiehuva maito ja perään lätkäistiin kimpale voita. Kiskoressu taas valmistettiin vesipohjaisena ja siihen lisättiin myös paistettua läskiä lisäksi.

Vertailu nykyaikaan tuli keskusteluissa usein esiin.  Jos toisinaan tunnelmissa oli haikeutta menneiden herkkujen, kuten silavan kaipuussa, nousi nykyaikakin esiin joskus jopa mieluisampana vaihtoehtona. 

Ruokavalio monipuolistunut, ennen syötiin perunoita ja ruskiaa soosia. Läskiä, makkaraa. Kananmunat omasta takaa, vihannekset kuopasta.

Mä tykkään, että olis ihanaa kun perheet kokoontuu ja siinä on jotain perintöä siinä mitä tarjotaan, ja ne hyväksyy kyllä sen. ei aina mentääs siihen nykyaikaasehen.

Täytyy myöntää, että teen mahdollisimman vähän noita keittiö-  ja taloushommia ja notkun tietokoneella.

Sullon muutaki hommaa!

Ruokakulttuuri muuttuu ja elää ajassa. Nykyisyys ei kuitenkaan synny tyhjästä, vaan pohjautuu aina tavalla tai toisella perinteeseen.  Ja onneksi muuttuvassa maailmassakin on myös pysyviä asioita! 

Mulla lapsenlapsi kun tuloo, joka kerran leivotaan pullaa, se on meidän juttu, tosi kiva perinne siitä tullu

Pulla on sellainen juttu, joka yhdistää sukupolvet.

Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.

Lakeuksien laveat lautaset

Kuva Nanna Rintala

Tutkimusryhmämme – Elintarvikekehitys Etelä-Pohjanmaalla – on vuosien varrella julkaissut erilaisissa hankkeissa ja projekteissa useitakin blogeja. On ollut Kulttuuria, musiikkia ja ruokaa yhdistävä KuMuRu-hankkeesta kertova blogi, siihen liittyvän Sensibus-festivaalin blogi ja Nuorten kasvisten käyttöön liittyvä NuHeViMa-blogi sekä Food Bait – Better food as growth and attraction factor for the Kvarken’in projektiblogi. Lisäksi olemme sirotelleet maailmalle lukuisan määrän tuotoksia julkaisuina, webinaareina, esityksinä, videoabstrakteina ja sen semmoisina.

Tämän blogin tarkoituksena on koota nyt yhteen näitä maailmalle levitettyjä tiedon murusia. Tällä hetkellä, elokuussa 2021, blogin sisältöä tuottavat tutkimusryhmämme jäsenet: Elintarvikekehityksen professori Anu Hopia, jatko-opiskeijat FM Minna Rotola-Pukkila ja Teatteritieteen maisteri Sami Silén, projektitutkija FM Nora Logrén, post doc -tutkija FT Maija Paakki sekä meidän armoitettu ruokablogaaja ja erityisesti popularisointiin keskittynyt projektiasiantuntija Nanna Rintala.