Syksyllä 1976 Otavan suuren ensyklopedian julkaisutilaisuudessa puheen piti akateemikko Matti Kuusi. Moneen suuntaan liikkunut esitelmä pohti sitä, ovatko tietosanakirjat kansalliskirjallisuutta. Kuusen vastaus ei välttämättä tyydyttänyt tilaisuuden järjestäjää, sillä hän arvosteli suorasukaisesti ensyklopediaa siitä, ettei se ollut puhtaasti suomalainen hanke. Otava oli näkyvästi mainostanut teoksen olevan suomalais-ranskalaisen yhteistyön tulos, olihan teossarjan mallina kuuluisa Encyclopédie Larousse. Toimituskuntaan kuulunutta kansanrunouden tutkija Kuusta tämä häiritsi.
Alkuperäisyyttä ja kotimaisuutta kaivannut Kuusi vierasti mahdollisesti myös kirjasarjassa käytettyä ensyklopedia-termiä. Se oli vieraskielinen sana, joka oli kirjoitettu yhteen vasta 1500-luvulta alkaen. Pedia tuli kreikan sanasta paideia, joka tarkoittaa koulutusta. Enkyklios puolestaan kiertävää tai palaavaa. Sanaparia käytettiin harvoin yhdessä, mutta sillä viitattiin ennen erikoistumista tarjottavaan koulutukseen, yleistietoon. Ensyklopedioista tuli 1700-luvun puolivälin jälkeen kirjasarjoja, joihin valittiin yleistä, kaikille kuuluvaa tietoa. Niitä ei tarkoitettu luettavaksi kokonaan, sillä lukija saattoi suunnata lukemistaan aakkosellisesti järjestettyjen asiasanojen avulla. Siksi ensyklopedioista käytettiin yleensä onnistunutta käännöstä ‘tietosanakirja’.
1970-luvun hopea-aika
Kuusen kritiikki saattaa peittää sen, että hän vakavasti pohti tietosanakirjojen asemaa osana kansallisen kirjallisuuden kaanonia. Se oli mahdollista 1970-luvun puolivälissä. Tietosanakirjojen määrä ja merkitys olivat kasvaneet tasaisesti 1900-luvun alusta, jolloin oli valmistunut ensimmäinen suomenkielinen moniosainen yleistietosanakirja, ytimekkäästi Tietosanakirja (1909-1922). Tämän jälkeen Otava, WSOY ja pienemmät kustantajat olivat julkaisseet useita laajoja kirjasarjoja ja 1970-luvun puolessa välissä kilpailu tiedosta näytti huipentuvan kahden jättihankkeen ensimmäisten osien ilmestyessä. Otavan suurta ensyklopediaa ja WSOY:n Spectrumia kilpailutettiin alusta asti. Muun muassa Helsingin Sanomat julkaisi jo vuoden 1977 alussa laajan vertailevan arvion niistä eri tieteenalojen näkökulmasta.
Kilpailevien tietosanakirjojen vertailu ja arviointi kuului lajityypin 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun lopulle kestäneeseen kulta-aikaan, joka katkesi äkkiä mutta ei aivan yllättäen. Saksassa Brockhausin ja Meyerin tietosanakirjat olivat kilpailleet keskenään jo yli sadan vuoden ajan, toisen maailmansodan jälkeen jopa molempien Saksojen alueella. Meyerin tietosanakirja myi kuitenkin 1970-luvulla hyvin vähän – ja seuraavalla vuosikymmenellä mahdoton tapahtui, kun kirjasarjat yhdistyivät.
Otavan suurta ensyklopediaa kuten myös sen kilpailijaa Spectrumia markkinoitiin ahkerasti ja tuttuun tapaan sen toimituskuntaan ja kirjoittajaksi hankittiin tunnetuimpia tieteen ja taiteen nimiä. Sen artikkelit olivat pidempiä kuin tavallisissa tietosanakirjoissa ja ne päättyivät kirjoittajan nimikirjoitukseen kuin vakuutuksena tiedon luotettavuudesta.
Tietosanakirjojen kaupassa liikkui 1970-luvun lopussa vuosittain kymmeniä miljoonia markkoja ja se oli osana erityisesti suomalaista maaseutua rikastuttanutta kirjasarjojen intohimoista mutta myös aggressiivista myymistä. Kiertävät Otavan ja WSOY:n tytäryhtiöiden edustajat kulkivat talosta toiseen näytekappaleet autonsa takapenkillä tai sitten kirjasarjoja esittelevillä linja-autoilla. Kirjakauppiaat kutsuivat edustajia “pullapojiksi”, mutta joutuivat myöntämään, että nämä hallitsivat noin 90 prosenttia kaupasta. Sekä Ensyklopedia että Spectrum päätyivät moniin kirjahyllyihin, mutta niiden todellista käyttöä ei ole tutkittu.
Suomalainen 1970-luvun tietosanakirjakuume tapahtui mullistusten kynnyksellä ilman, että suurin osa aikalaisista osasi ennakoida tätä. Uutiset Saksasta olivat huolestuttavia ja Otavan tietokirjajohtaja Pentti Huovinen ihmetteli haastattelussa myös ruotsalaisten tietosanakirjojen vähäisyyttä. Suomessa tästä ei vielä näkynyt merkkejä ja Otava mainosti ensyklopedian olevan “todella SUURI ja edustava”. Uusia kirjasarjoja oli painettu vuosikymmenestä toiseen ja niitä näytti ilmestyvän yhä tiheämmin.
Jatkumoa luotiin menneisyyteen jopa niin, että Otava lahjoitti silloiselle Helsingin yliopiston kirjastolle tietosanakirjaklassikon, ranskalaisen valistusajan Encyclopédien ensimmäisen painoksen 1700-luvun puolivälistä. Siltaa tulevaan varmasti pohdittiin, mutta tästä ei puhuttu haastatteluissa. Vastauksia olisi löytynyt läheltä, sillä juuri yhteistyökumppani Larousse oli kokeillut sähköistä tietosanakirjaa jo vuoden 1958 maailmannäyttelyssä, jossa sitä pyöritti Control Data 3600 -tietokone. Hankkeet jäivät kuitenkin kokeiluksi ja vielä 1980-luvulla yleistyneet CD-levyt olivat liian pieniä kattamaan Otavan suuren ensyklopedian 24 (tai 12 suurta) osaa.
Tiedon monta ulottuvuutta
Matti Kuusi oli esitelmässään kriittinen tietosanakirjoja kohtaan: hän toivoi, että niitä arvioitaisiin samoin kriteerein kuin tutkimuksia. Häntä huolestutti tiedon liikkuminen ja monistuminen, vanhat tietosanakirjat olivat kopioineet saksalaisia teoksia ja vaikuttaneet näin suomalaisessa kulttuurin saksalaismielisyyden taustalla. Nyt näytti uhkaavan ranskalaistumisen kausi.
Käsitys erityisestä kansallisesta tiedosta, joka ei ylittäisi valtioiden ja kielialueiden rajoja, saattaa vaikuttaa oudolta lähtökohdalta, mutta tietosanakirjojen historia tukee Kuusen ajattelua. Ne olivat kansallisia projekteja, joiden sisällöt vaihtelivat maittain. Hakusanat ja kuvitus saattoivat poiketa paljonkin ja poliittiset mullistukset vaikuttivat monien teossarjojen dynamiikkaan. Esimerkiksi 1900-luvun alusta 1980-luvulle julkaistu espanjalainen Enciclopedia universal ilustrada europeoamericanan osia ei lue vain tietosanakirjoina sanan varsinaisessa merkityksessä vaan kuin peiteltynä kommentaarina Espanjan monista historiallisista käänteistä. Tieto ei vain kierrä, se myös piiloutuu ja vaihtaa puolta kirjoittajan ohjaamana.
Koska tiedonhistorian tutkimus on painottanut tiedon liikkumista, sen kopioitumista ja muuntumista, olisi vaivatonta tulkita tietosanakirjoja juuri tästä näkökulmasta. Vanhojen julkaisujen tekstejä kopioitiin ja niitä muokattiin, mutta heterogeenisyys ja vaihtuvat hakusanat ovat samalla tavalla osa tietosanakirjojen historiaa.
Tietosanakirjojen myöhäisen kukoistuskauden teoksissa ja niitä koskevassa keskustelussa mielenkiintoista on myös ajatus siirtymästä ja muutoksesta, jolla ei vielä ole suuntaa eikä kuvausta, mutta jota yritetään ennakoida ja hallita. Kuusi näki tietosanakirjojen tulevaisuuden olevan maallikkotutkijoiden varassa. He hyödyntäisivät uuden kansallisen tiedon metsästyksessä Urajärven kartanossa säilytettyjä historiallisia sanomalehtiä. Ennen digitaalista sanomalehtikirjastoa kehittyi kuitenkin teletext, josta ideoitiin painetun tietosanakirjan korvaajaa, mutta jonka lopputuloksena oli Teksti-tv.
/ Janne Tunturi
Kirjallisuutta:
Häkli, Esko. Tiedon taika: ensyklopedioista ennen ja nyt. Otava, 1981.
Loveland, Jeff. The European Encyclopedia: From 1650 to the Twenty-First Century. Cambridge University Press, 2019.
