Marianne Vasara-Aaltonen
Tässä blogissa on nähty useita kirjoituksia 1800-luvun maallikkoasioitsijoista: kirjoitustaitoisista miehistä, jotka tarjosivat asianajopalveluita ja kirjoitustöitä – usein monien muiden palveluiden tai myyntityön ohella. Asianajoa ei ollut nimittäin rajoitettu vain juristeille. Aina ei asioitsijoiden työt kuitenkaan menneet putkeen, kuten blogissa käsitellyt Pekka Hakkaraisen ja Frans Hannilan esimerkit osoittivat. Maallikkoasioitsijoista käytettiinkin joskus vähemmän mairittelevia nimityksiä kuten nurkkasihteeri tai viina-advokaatti. Vuosisadan lopulla, koulutetun asianajajakunnan vakiintuessa, näitä ”viina-advokaatteja” kohtaan esitettiin yhä suurempaa kritiikkiä niin sanomalehdissä kuin juristien keskuudessa.
On kuitenkin toinenkin ryhmä maallikoita, joka hoiti asianajoa 1800-luvulla: kaupunkien virkamiehet. Itse asiassa kaupunkien raastuvanoikeuksissa virkamiehet näyttävät hoitaneen asianajoa paljon suuremmissa määrin kuin edellä mainitut asioitsijat. Kaupunkien virkamiehet olivat esiintyneet asianajajina jo 1600-luvulla ja sama perinne jatkui 1800-luvulle. Vielä 1800-luvun alkupuolen pääkaupunki Helsingissäkin monet kaupungin virkamiehistä esiintyivät raastuvanoikeudessa asianajajina. Vuosisadan kuluessa juristit kuitenkin valtasivat alaa Helsingissä. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin Kuopioon, pikkukaupunkiin, jossa kaupungin virkamiehet olivat keskeisiä asianajopalveluiden tarjoajia vielä vuonna 1900.
Olen selvittänyt asianajoa Kuopion raastuvanoikeudessa muutamien kuukausien jaksoilta neljänä otosvuotena: 1825, 1850, 1875 ja 1900. Vuoden 1825 otosjaksolla ahkerimmat asianajajat olivat kaupunginnotaari Samuel Henric Snellman, joka hoiti yhdeksän tapausta, ja kaupunginvouti Nils Schör, joka hoiti neljä tapausta. Vuonna 1850 kärkisijaa kymmenellä tapauksella piti kersantti Frans Adolf Björklund, mutta heti perässä tulivat kaupungin- ja lääninviskaali C. G. Järnefelt (9 tapausta), kaupunginpalvelija Petter Harald (6), notaari ja vararaatimies G. G. Winter (6) ja kaupunginvouti Carl Relander (5). Myös muita kaupungin tai läänin virkamiehiä toimi asiamiehinä yksittäisissä tapauksissa. Vain yksi juristi esiintyi vuoden 1850 otoksessa: hovioikeuden auskultantti Alexander Nordenstreng, joka esiintyi kolmessa tapauksessa.
Vuonna 1875 tilanne oli muuttunut sikäli, että taajimmin asianajajana esiintyi juristi. Tuomiokapitulin sihteeri, varatuomari Karl Petter Stenberg toimi otosjakson aikana raastuvanoikeudessa asianajotehtävissä peräti 21 tapauksessa. Stenbergin perässä tulivat kuitenkin jälleen totutusti kaupungin virkamiehet: kaupunginpalvelija J. Westerinen (6 tapausta) ja kaupunginvouti Emerik Zimmerman (4). Aineistossa esiintyy myös muita kaupungin ja läänin virkamiehiä, jotka hoitivat kukin 1–3 tapausta. Vuonna 1900 Kuopiossa vaikutti jo koulutettuja ammattiasianajajia – siis juristeja, jotka keskittyivät asianajopalveluiden tarjoamiseen. Silti vuoden 1900 aineistossa jaettua kärkisijaa pitivät maallikkovirkamiehet: kaupungin virkamies, notaari Edvard Bergholm ja käräjäkirjuri H. J. Harinen (molemmat 16 tapausta). Perässä tulivat juristiasianajajat Ukko Andersin (15 tapausta) ja Leodor Guseff (9), mutta heti heidän takanaan olivat kaupunginpalvelijat H. Hyvärinen (9) ja Gustaf Hyvärinen (7).
Siinä missä pääkaupungissa asianajo oli selvästi juristien heinää jo 1800-luvun jälkipuolella, piti Kuopion kaltaisessa pikkukaupungissa virkamiesasianajo pintansa vielä vuonna 1900. Vaikka Kuopiossakin toimi 1880- ja 1890-luvuilta lähtien muutama juristi, joka keskittyi nimenomaan asianajotehtäviin, oli maallikkovirkamiehillä silti vielä keskeinen asema asianajopalveluiden tarjoamisessa. Helsinkiin oli vuoteen 1900 mennessä muodostunut jo koulutettu asianajajakunta, mutta Kuopiossa juristiasianajajia oli vasta muutama. Siten kaupungin virkamiesten tarjoamille asianajopalveluille oli edelleen kysyntää.
Vuoden 1734 laki rajoitti sinänsä virkamiesten oikeutta harjoittaa asianajotoimintaa, mutta käytännössä tuomioistuimet ja virkamiesten esimiehet sallivat virkamiesten harjoittaa asianajoa, ja siksi virkamiesten oikeutta asianajoon laajennettiin vuonna 1873. Miksi siis kaupunkien virkamiehet toimivat niin aktiivisesti asianajajina? Virkamiehille se oli helppo tapa lisätä tienestejään. Kaupungin palkat eivät olleet huimat, joten laatimalla asiakirjoja ja esiintymällä oikeudessa saattoi saada leveämmän leivän. Kaupungin virkamiehillä, ainakaan Kuopiossa, ei ollut oikeudellista koulutusta. Virkatehtäviensä ansiosta notaareilla, sihteereillä, voudeilla ja muilla oli kuitenkin runsaasti oikeudellista tietotaitoa. Raatihuoneella tai kaupungintalolla työskennellessään heillä oli pääsy oikeudellisen kirjallisuuden, vähintään lakikirjan ja asetuskokoelmien, pariin. Sen lisäksi heillä oli käytännön kokemusta raastuvanoikeuden toiminnasta ja prosessin kiemuroista. Asiakirjojen muodotkin olivat heille tuttuja, joten kaikenlaisten hakemusten, kauppakirjojen tai testamenttien laatiminen on käynyt rutiinilla. Kaupunkilaisille asianajoa harjoittavat virkamiehet puolestaan näyttäytyivät luotettavana ja helposti saavutettavana apuna oikeudellisissa ongelmissa.
Kaupungin virkamiesten asianajo oli Kuopiossa niin vakiintunutta, ettei ensimmäisten juristiasianajajien ilmaantuminen kaupunkiin vielä horjuttanut sitä. Helsingissä juristit syrjäyttivät maallikkoasianajajat jo 1800-luvun puolella, mutta Kuopion kaltaisessa pikkukaupungissa ei oltu vuonna 1900 vielä niin pitkällä.
Lähteet:
Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Kansallisarkisto Joensuu:
Varsinaisasiain pöytäkirjat 1825, 1850, 1875. Ca:8, Ca:33, Ca:58.
I osaston varsinaisasiain pöytäkirjat 1900. Cba:31.
II osaston varsinaisasiain pöytäkirjat 1900. CIIa:33.
Heikki Pihlajamäki, Kansan ja esivallan välissä. Suomalaisen asianajajakunnan historia. Edita, Helsinki 2009.
Pia Letto-Vanamo, ”Miksi Suomessa ei ole asianajomonopolia”, Oikeus 1983:1.
Vastaa