Mia Korpiola

 

Anna Kuismin on aikaisemmin tässä blogissa 21.2.2018 julkaistussa artikkelissaan ”Nurkkasihteerien kadonnut ammattikunta” kirjoittanut maallikkoasianajajista tai asioitsijoista. Hän on toisessa kirjoituksessaan (6.8.2018) käsitellyt sanomalehtitietojen pohjalta joensuulaista asioitsija Pekka Hakkaraista ja tämän vaiheita. Tässä blogitekstissäni esittelen lehtitietojen kautta toisen maallikkoasianajajan uraa. Se polveili monelle asioitsijalle tyypilliseen tapaan pienimuotoisesta kaupallisesta toiminnasta (esimerkiksi työpaikka- ja kiinteistövälityksen, eri tuotteiden, lehtien ja vakuutusten myynnistä ja välittämisestä sekä huutokauppojen pidosta) kirjoitus- sekä asianajopalveluihin.

 

Uran alku: kaupallista työtä ja luottamustoimia Vihannissa

Frans Hannila toimi 1900- ja 1910-luvuilla asioitsijana Raahessa, mutta hän aloitti uransa naapurissa sijaitsevassa Vihannissa. Hiski-tietokannan mukaan ”nuorukainen” Frans Oskar Hannila toimi esimerkiksi kummina Vihannissa 1895. Hän saattoi olla sukua samasta tietokannasta löytyvälle vihantilaiselle kauppias/kaupanhoitaja/kauppakirjuri Juho Hannilalle tai salolaiselle tilallinen ja kestikievarin pitäjä Juho Hannilalle (Suomalainen Wirallinen Lehti, 17.9.1896, 1–2).

Sanomalehdissä törmäämme Frans Hannilaan ensimmäistä kerran välittämässä oululais–pohjoispohjanmaalaisia Louhi– ja Kaiku-lehtiä sekä Raahen Lehteä vihantilaisille 1890-luvun loppupuolella (Louhi, 30.12.1896, 1; Kaiku, 15.12.1897, 1; Raahen Lehti, 21.12.1898, 4). Hän toimi myös oululaisen Osakeyhtiö Otto Lindgrénin villankehruu- ja kutomatehtaan sekä värjäys- ja pesutehtaan asiamiehenä Vihannissa. Hän välitti värjättäviä ja kehrättäviä villa- ja puuvillalankoja, -kankaita ja -vaatteita tehtaille (Kaleva, 11.4.1900, 4).

Oman ilmoituksensa mukaan Frans Hannila välitti menestyksekkäästi voita useiden vuosien ajan suoraan Englantiin, ja hän mainosti toimintaansa meijerinomistajille kehuen voista maksettavaa hintaa ja tilityksen nopeutta. Hannila myös ilmoitti lehdessä ostamansa priima- ja sekundalaatuisen voin hinnat. Voirahti lähti ulkomaille Raahen ja Hangon kautta. Hankoniemen satamassa hänen yhteistyötahonsa oli Karl Boström, joka vastaanotti voin, joka oli lähetetty sinne Hannilan nimellä. Raahessa puolestaan Hannilan liikekumppani oli kauppias ja raatimies Ernst Lackström (1862–1906), joka oli aloittanut 1880-luvun alussa myöhemmin keskenjääneet oikeustieteen opinnot. Vientikauppa ja tavaran rahtaaminen ensin halki Suomen todennäköisesti osin junalla ja sitten Englantiin laivalla edellytti valmiuksia kauppa- ja kuljetusoikeuden alalta. Tällaisia Lackströmillä varmasti oli. (Esim. Raahen Lehti, 22.2.1899, 4; Raahen Lehti, 9.9.1899, 1 ja 3; Raahen Lehti, 24.6.1899, 4). Hannila harjoitti muidenkin kauppatuotteiden välittämistä Vihannissa – hän osti esimerkiksi puolukkaa (Raahen Lehti, 9.9.1899, 4).

Taloudellisen toimintansa lisäksi Frans Hannila oli aktiivinen Vihannin kunnallisasioissa monen muun itseoppineen asioitsijan lailla. Hän oli yksi kolmesta miehestä, jolle uskottiin uuden kunnallisen rahaston ohjesääntöjen kirjoittaminen perustettaessa Korvenkylään uutta koulua (Louhi, 15.12.1899, 3). Hannila valittiin Vihannin nuorisoseuran lainakirjaston kirjaston- ja rahastonhoitajaksi samaten kuin Vihannin kylän vaivaiskassan toiseksi tarkastajaksi (Raahen Lehti, 20.1.1900, 3; Louhi, 30.3.1900, 2). Hän sai myös tarkastaa Vihannin kirkonkokouksen pöytäkirjan (Kaleva, 19.12.1899, 3).

 

Muutto Raaheen: uusia avauksia ja vanhoja tulolähteitä suuremmissa ympyröissä

Frans Hannila muutti Vihannista Raaheen vuonna 1901. Vaikka Raahen huippuvuodet laivanvarustajakaupunkina olivatkin takanapäin, tarjosi vireä kaupunkimiljöö yritteliäälle Hannilalle enemmän toimeentulo- ja verkostoitumismahdollisuuksia. Hän ilmoitti meijerinomistajille lehdessä jatkavansa muutostaan huolimatta voinvälitystä Raahesta käsin (Raahen Lehti, 29.6.1901, 4). Hänen tittelinsä ”kaupanhoitaja” (ruotsiksi handelsföreståndare) merkitsee kuitenkin, että hän oli luultavasti toisen palveluksessa – ehkä Lackströmin – eli hänellä oli vastuu toisen omistamasta kauppaliikkeestä (Suomalainen Wirallinen Lehti, 17.8.1904, 2).

Hannila jatkoi muutakin kaupallista välitystoimintaansa. Hän välitti esimerkiksi Louhi-lehteä ja Kyläkirjastoa, Kyläkirjaston Kuwalehteä sekä Lasten Kuwalehteä (Louhi, 12.12.1901, 4; Raahen Sanomat, 26.1.1909, 1). Samaten hänen kauttaan saattoi hankkia uskonnollista kirjallisuutta, esimerkiksi Suomen Herännäisyyden Historiaa suomeksi ja ruotsiksi, virsikirjoja sekä Siionin virsiä (Raahen Lehti, 5.9.1905, 4; Raahen Lehti, 14.12.1905, 3; Raahe, 14.4.1909, 4). Lisäksi hän toimi vuosia eri vakuutusyhtiöiden (Pohjola, Kullervo ja Suomi) paikallisasiamiehenä (esim. Raahen Sanomat, 5.1.1909, 1 ja 26.1.1909, 1). Hannila myös ilmoitti vähän käytetyn Singer-ompelukoneen myynnistä (Raahe, 8.6.1907, 4).

Taloudelliseen toimeliaisuuteen oli Frans Hannilaa motivoimassa kasvava perhe. Hän oli avioitunut, ja hänen ja hänen vaimonsa Fanny Katarina (Katri) Hannilan kanssa haetun lainhuudon perusteella perhe asettui asumaan taloon ja tontinosuuteen Raahen kaupungin 4. kaupunginosassa (Suomalainen Wirallinen Lehti, 17.8.1904, 2). Tytär Fanny Johanna syntyi 29.6.1904, ja on mahdollista, että pariskunnalle syntyi hänen lisäkseen useita muitakin lapsia. Kunnallisverotaksoituksessa konttoristi Frans Hannila arvioitiin vuosina 1905 ja 1906 1500 markan arvoiseksi, kun 1907 hän oli noussut jo 1800 markkaan (Uusi Suomi, 22.2.1929, 3; Raahen Lehti, 16.2.1905, 3; Raahen Sanomat, 7.2.1906, 3 sekä 9.2.1907, 3).

 

Ura asioitsijana ja huutokaupanpitäjänä Raahessa

Vuonna 1909 Frans Hannila oli valmis elämänmuutokseen. Toukokuussa hän teki elinkeinoilmoituksen maistraatissa aikomuksenaan aloittaa asioimis- ja huutokauppaliike. Edellisen osalta asia oli selvä, mutta jälkimmäisen osalta asia lykättiin. Kaupungilla oli jo näet Arvid Asplund -niminen virallinen huutokaupanpitäjä (huutokauppain toimitusmies), joka samalla toimitti vakaajan tehtävää. Nämä huutokaupat toimitettiin Raahen Huutokauppakamarin rakennuksessa (esim. Raahen Sanomat, 13.7.1909, 4 ja 2.9.1909, 4).

Raahe, 12.5.1909, 2

Frans Hannila tulikin markkinoimaan ”tavaravarasto, kiinteimistö, ja irtaimisto huutokauppoja huolellisesti toimitettuna ja pikaisella tilityksellä” (esim. Raahen Sanomat, 13.2.1913, 1). Ilmeisesti Frans Hannilan harjoittama perunkirjoitus- ja huutokauppatoiminta tulivat kulkemaan käsi kädessä, sillä useat Hannilan huutokauppaamat talot kuuluivat kuolinpesiin. Niiden irtainta omaisuutta, kuten huonekaluja, ammatinharjoittamisessa tarvittavia työkaluja, tekstiilejä ja vaatteita, saatettiin huutokaupata samalla, ja tällöin kauppa toimitettiin esimerkiksi vainajan kotitalossa tai sen pihalla (esim. Raahen Sanomat, 2.9.1909, 4, 17.2.1910, 4 ja 17.6.1913, 4; Raahe, 19.3.1910, 4, 31.8.1910, 4 ja 29.5.1912, 2). Ylivelkaantuneissa tai konkurssiin menneissä yrityksissä huutokauppalikvidointi saattoi puolestaan tapahtua yrityksen toimitiloissa kuten esimerkiksi Wiinanvähittäismyyntiyhtiön ”puodissa” tapahtuva huutokauppa, jossa vasaran alle tuli kaupan kalusto mittoineen, tynnyreineen ja astioineen. Sama koski myös konkurssiin menneitä tai paikkakunnalta pois muuttavia yksityishenkilöitä (Raahen Sanomat, 7.9.1909, 4, 1.4.1911, 4, 5.1.1915, 4; Raahe, 15.9.1905, 4 ja 13.3.1915, 4). 800 ruisjauhosäkin huutokaupan Hannila toimitti tullikamarin edustalla (Raahe, 28.5.1910, 1).

Muusta Hannilan asioimistoiminnasta ei sanomalehdistössä ole juuri tietoa. Hän mainosti lehdissä erityisesti huuto- ja kiinteistönkauppa- sekä ”pesänkirjoituspalveluaan” (esim. Raahe, 28.10.1914, 1). Hän laati myös testamentteja ja toimi niiden toimeenpanijana ja kuolinpesien pesänhoitajana (Suomalainen Wirallinen Lehti, 12.5.1910, 7).

Raahessa – kuten muissakin suomalaisissa kaupungeissa – oli oikeudellisia palveluja saatavilla jokaiselle kukkarolle. Maakuntakeskuksissa oli 1900-luvun alussa jo ammattimaisia lakiasiain- ja asiointitoimistoja, joille asianajo oli päätoimi. Raahe oli kuitenkin pienempi kaupunki. Silti Raahen kaupunginhallintoon kuului viimeistään 1800-luvun loppupuolella yliopistokoulutettuja ammattijuristeja, joiden oikeudellista osaamista saattoivat yksityishenkilötkin käyttää. (Tästä myös Marianne Vasara-Aaltosen blogiteksti ”Oikeudellista kirjallisuutta 1800-luvun perukirjoissa” 9.4.2018.) Raahessa heihin kuului esimerkiksi pormestari ja julkisen notaarin tehtäviä toimittava (yleinen notaario) varatuomari Albert Luoma (1856–1913), joka päivysti arkipäivisin virkansa puolesta raatihuoneella (Raahen Lehti, 9.9.1899, 4).

Raahen Sanomat, 27.4.1915, 1

Kaupungin oikeushallinnossa toimivat ammattijuristit myös toisinaan mainostivat asianajopalveluksiaan paikallislehdissä, kuten useampi Raahen pormestari. Esimerkkeinä tästä mainittakoon Raahen v.t. pormestarit Einar Löwenmark (1883–1940) ja Axel E. Lindblom, jotka ”toimittivat lakiasioita” kaupungissa ja ilmoittivat lehdessä olevansa tavattavissa asunnollaan. Samoin toimi uusi pormestari Algot Kariniva (1884–1936), joka perusti kaupunkiin oman asianajotoimiston ja ilmoitti myös hoitavansa toimeksiantoja maaseudulla (Raahe, 21.12.1912, 1, 28.10.1914, 1 ja 26.6.1915, 1). Samaten aikaisemmalla v.t. pormestari Antti Karikoskella oli asianajotoimisto Oulussa, ja hän mainosti toimistoaan paikallislehdessä ollessaan hoitamassa virkaa Raahessa (Raahen Sanomat, 6.7.1911, 1).

Raahelaislehtien julkaisemista mainoksista voi lisäksi päätellä yhtäältä, että isot ulkopaikkakuntalaiset toimistot tarjosivat palveluitaan kaupungin asukkaille, ja toisaalta, että siellä toimi Frans Hannilan lisäksi muitakin itseoppineita asioitsijoita. Jos urbaanit asianajotoimistot halusivat harjoittaa menestyksekästä toimintaa maaseudulla, tämä edellytti siellä tarvittavien palvelujen tarjoamista asiakkaille. Jopa perinteiset helsinkiläiset toimistot toimivat maalla, mutta esimerkiksi Jonas Castrénin asianajotoimisto oli räätälöinyt Louhi-lehden mainoksensa Oulun seudun lukijoille sopivaksi. Ilmoitus korosti, että normaalin asianajotoiminnan lisäksi erityisesti ”maariita-asioissa [oli] taitavia ammattimiehiä käytettävänä”. Mutta pohjoispohjanmaalaisille myös tarjottiin apua ”meijeri- ynnä muiden lainojen” sekä valtion kansakouluapurahojen hankkimisessa (Louhi, 30.12.1896, 1).

Myöhemmin oululaiset V. O. Juveliuksen Asianajotoimisto, Asianajotoimisto Helsingius & Poropudas sekäa S. Haapalan vuonna 1886 perustama asioimistoimisto mainostivat raahelaisissa lehdissä – jotkut korostaen matkustavansa maaseudulle. Näin tekivät samoin vaasalaiset varatuomarit Otto A. Seppänen (1872–1932) ja Sulo Voipa Luutonen (1879–1973) sekä Toivo Anjalan Asianajotoimisto. Helsinkiläisistä asianajajista varatuomari Berndt Johan Lindelöf (1873–1929), joka oli erikoistunut kunnallisiin, kirkollisiin ja taloudellisiin juttuihin, sekä Asianajotoimisto Koski & Suomalainen ilmoittelivat Raahessa (Raahen Sanomat, 6.7.1911, 1 ja 13.2.1913, 1; Raahe, 28.10.1914, 1 ja 26.6.1915, 1). Jos lehti-ilmoituksista voi päätellä jotain, oikeudellisia palvelujaan Raahessa mainostavien ammatinharjoittajien joukko vaihteli jossain määrin niin määrältään, laadultaan kuin koostumukseltaan 1900-luvun alussa. Suomen kauppa- ja teollisuuskalenterin asianajajaluettelossa vuodelta ei mainittu yhtään raahelaista asianajajaa, mutta kylläkin kuusi henkilöä agentuuri- ja välitysliikkeiden alla, mukaan lukien Frans Hannila (Suomen kauppa- ja teollisuuskalenteri, 1914, 1 O–1 T).

Esimerkiksi muita raahelaisia lakipalveluita tarjoavia löytyi eri aikoina. Vuonna 1899 Arthur Lagerlöf (1860–1930) – myöhempi Raahen puutavara Oy:n perustaja, vuorineuvos ja kansanedustaja – ilmoitti Raahen Lehdessä vuonna 1899 päivystysajoistaan ”niille, jotka halusivat tavata häntä lakiasioissa”. Vuonna 1911 O. Perttula, Paavolan v.t. nimismies, ilmoitteli raahelaislehdessä ajavansa asioita niin oikeuksissa kuin virastoissakin, ja vuonna 1912 Raahen raatimies F. Nygren puolestaan ilmoitti toimittavansa ”pesänkirjoituksia” ja perinnönjakoja (Raahen Lehti, 9.9.1899, 4; Raahe, 20.12.1911, 1 ja 21.12.1912, 1). Sekä Perttula että Nygren olivat mahdollisesti maallikkoasianajajia.

Mutta kuten tiedämme, Frans Hannila ei ainoastaan hoitanut asiointia, vaan häntä voisi nykytermein kuvata monialayrittäjäksi. Vuonna 1910 Hannila ryhtyi Topin tiilitehdas Oy:n toimitusjohtajaksi ja vähittäismyynnin hoitajaksi samalla kun hänet valittiin yrityksen johtokuntaan. Hän mainostikin sitten tehtaan tiiliä myytäväksi sanomalehti-ilmoituksilla esimerkiksi oululaisissa lehdissä (Raahen Sanomat, 4.6.1910, 2; Kaiku, 22.6.1910, 4). Asioitsijana ja toimitusjohtajana ollessaankin Hannila jatkoi perinteisiä sivutoimiaan kuten vakuutusten välittämistä, uutena esimerkiksi Mars-yhtiön sotavaaravakuutus (Raahe, 5.5.1915, 3). Hän välitti Pesu-Noita-nimistä pesuainetta, toimi palosammutinyhtiön asiamiehenä, ja häneltä sai ostaa Kallion ja Kouvolan yhteiskoulujen arpajaistoimikunnan arpoja. Hänen kauttaan sai tilata hautaristejä, -portteja ja -koristeita (esim. Raahe, 1.12.1909, 3, 19.3.1910, 4, 24.8.1910, 4 ja 26.6.1915, 2). Hän välitti myytäväksi torpan tiluksia sekä osti ja myi puretuista rakennuksista kierrätettäviä rakennusaineksia eteenpäin (Raahen Sanomat, 14.5.1912, 3 ja 27.4.1915, 2).

Frans Hannilan laajenevia sosiaalisia verkostoja kuvaa hänen toimintansa kunnan ja seurakunnan luottamustoimissa. Hänet valittiin esimerkiksi vuonna 1909 Raahen kaupungin tilintarkastajaksi ja seuraavana vuonna kunnanvaltuutetuksi nuorsuomalaisen puolueen listalta (Raahe, 15.12.1909, 2; ja 3.12.1910, 2; Raahen Sanomat, 21.5.1910, 3). Kunnallisneuvosmiehen vaalissa Hannila jäi kolmanneksi saaden vain yhdeltä äänestäjältä 13 ääntä (Raahe, 12.10.1912, 2). Kirkko ja seurakunta tarjosivat Hannilalle lisää verkostoitumisareenoja. Hänet valittiin Raahessa seurakunnallisiin luottamustehtäviin: esimerkiksi paikallisen kirkollisen vanhaiskodin rahaston varatilintarkastajaksi ja seurakunnan kirkonkokouksen pöytäkirjan tarkastajaksi (Raahen Sanomat, 31.12.1912, 2; Kaiku, 22.11.1911, 2; Raahen Sanomat, 31.01.1911, 2). Hän toimi lisäksi Raahen Säästöpankin sekä rukoushuoneyhdistyksen tilintarkastajina (Raahe, 15.12.1909, 2; Raahen Sanomat, 16.3.1915, 2). Näissä luottamustehtävissään Hannila toimi Raahen eliittiin kuuluvien herrojen, rouvien ja neitien kanssa, mikä lisäsi hänen paikallisia kontaktiverkostojaan ja sosiaalista pääomaansa.

 

Raahe, 26.5.1915, 1

 

Frans Hannila oli viidentoista vuoden ajan luonut itsestään Raahessa yritteliään, tarkan ja luotettavan talousmiehen kuvaa. Hänen toimenkuvaansa kuului osin oikeudellisten, mutta ennen kaikkea talous- ja tiliasioiden hoitamista. Asioitsijana ja liikemiehenä Hannilan tähti oli nousussa Raahessa. Tätä kuvaa ainakin kaksi seikkaa. Hän kuului siihen pienehköön joukkoon kaupunkilaisia, joilla oli puhelin. Hänellä oli myös ylöspäin johtava käyrä kaupungin kunnallisverotuksessa: hänen tulonsa olivat nousseet esimerkiksi 2700 markkaan vuonna 1909 ja 3000 markkaan vuonna 1910 (esim. Raahe, 12.2.1910, 3; Raahen Sanomat, 21.2.1911, 2).

Voikin kuvitella, että Frans Hannilan elämän yksi tähtihetkiä oli, kun hän vuonna 1915 pääsi paikallislehteen kaupungin eliitin kanssa Raahen eniten tienaavien listalle vuoden 1914 tulojen (6000 markkaa) perusteella (Raahen Sanomat, 18.2.1915, 2). Tämä jäikin sitten Hannilan asioitsija- ja liikemiesuran lakipisteeksi, koska hänen maineensa romahti samana vuonna alkaneen rikosoikeudenkäynnin vuoksi. Kun Hannila toimi kaupungin pitkäaikaiseen eliittiin kuuluneen kauppias Georg Soveliuksen (1857–1932) konkurssihuutokaupan vasaramiehenä (Raahen Sanomat, 22.5.1915, 4), hänen oma lähtölaskentansa Raahessa oli jo alkanut. Tämä tuli kaikkien kaupunkilaisten tietoon viimeistään muutamaa viikkoa myöhemmin.

 

Rikostuomio ja uusi ura

Lehtitiedoista ei selviä, milloin tarkalleen Frans Hannilaa oli alettu epäillä epäselvyyksistä luottamustoimiensa hoidossa. Raahen raastuvanoikeuteen Hannilan rikosjuttu tuli ensimmäistä kertaa esiin 14.6.1915. Hän oli hoitanut neiti Maria Jutströmin kuolinpesää, ja sen hoidossa tapahtuneisiin laiminlyönteihin Hannila itsekin tunnusti syyllistyneensä. Testamentin väärennyssyytöstä vastaan hän puolustautui sillä, ettei kuolinpesään olisi muuten jäänyt tarpeeksi varoja pesänhoitokustannuksien kattamiseksi. Syyttäjänä toiminut kaupunginviskaali Rosberg katsoi kuulustelun perusteella, että Hannila oli syyllistynyt talon kauppakirjan ja testamentin lisäysten väärentämiseen sekä petollisesti ja anastamistarkoituksessa jättänyt pesäluettelosta pois velkakirjan ja pankkitalletuksen. Vaikka kaupunginviskaali Rosberg vaati Hannilan vangitsemista seuraavaan istuntoon asti, tuomioistuin määräsi hänet ainoastaan ilmoittautumaan viranomaisille joka päivä vankeuden ja sakon uhalla (Raahen Sanomat, 29.6.1915, 2).

Oulun Sanomat, 17.8.1915, 2

Loppujen lopuksi juttua käsiteltiin kolmesti Raahen raastuvanoikeudessa ennen kuin tuomio annettiin 16.8.1915. Viskaali Rosberg korosti, että Frans Hannilan vastinekirjelmä, jossa tämä kiisti syyllistyneensä rikokseen, ja muut raskauttavat asianhaarat osoittivat tämän olevan ”yhteiskunnalle vaarallisen henkilön”.  Oikeus harkitsi tuomiotaan puolitoista tuntia hyläten osan syytteistä. Frans Hannila tuomittiin kuitenkin testamenttiväärennöksestä, pesänkavalluksesta ja petoksesta yhteensä kahdeksi ja puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa neljäksi vuodeksi. Lisäksi hänen piti palauttaa kavalletut 300 markkaa ja petoksella pidätetyt 58 markkaa 5 prosentin korkoineen sekä maksaa todistajanpalkkiot. Hannila vangittiin välittömästi ja vietiin vankikyydillä Oulun lääninvankilaan. Rikosjuttu uutisoitiin erityisesti Raahessa ja Oulussa, mutta valtakunnallisiin lehtiinkin tuomio päätyi pienemmäksi artikkeliksi (esim. Raahen Sanomat, 17.8.1915, 2; Oulun Sanomat, 17.8.1915, 2; Raahe, 18.08.1915, 2; Hufvudstadsbladet, 19.8.1915, 6; Sosialisti, 19.8.1915, 3).

Miksi kokenut asioitsija päätyi laiminlyömään kuolinpesän huolellisen hoidon, kajoamaan sen omaisuuteen ja muuttamaan testamenttimääräyksiä? Oliko hän läpipetollinen ja epärehellinen vai huolimaton ja epäpätevä? Tekikö tilaisuus varkaan? Tähän sanomalehdet eivät tarjoa vastausta. Saattaa kuitenkin olla, että Frans Hannila oli kurottanut liiketoimillaan korkeammalle kuin mihin hänen rahkeensa riittivät. Heinäkuussa 1912 Hannila osti huutokaupassa Raahen 3. kaupunginosassa sijaitsevan Salon (nyk. Saloinen) pappilan maksaen siitä 14950 markkaa (Raahe, 20.7.1912, 2). Suistiko kauppa asioitsijan talouden raiteiltaan? Sitäkään eivät sanomalehdet kerro.

Tämä olisi voinut olla viimeinen kerta, kun törmäämme Frans Hannilaan sanomalehdissä, mutta kokenut ja aktiivinen mies muunsi kuitenkin vankilakokemuksensa urakäänteeksi. Hän saattoi osallistua sisällissotaan valkoisten joukoissa. Vuonna 1918 hän ainakin toimi punavankien säilytyspaikkana toimineen Raahen sotilasvankilan kirjanpitäjänä. Heinäkuun puolivälissä loput vangit lähetettiin Oulun ja Tammisaaren vankileireille (Saarijärven Paavo, 30.7.1918, 3; Raahe, 15.7.1918, 2).

Vankilalaitoksesta vaikuttaakin muodostuneen Hannilalle uusi ura, ja hän sai työpaikan Tammisaaren pakkotyölaitoksen kansliasta. 1918–1919 hän yritti muuttaa rahaksi talon ja irtainta omaisuuttaan Raahessa poismuuton vuoksi sekä myi huvilarakennuksen purettavaksi. Hannila vaimoineen ja perheineen juurtui Tammisaareen ja sinne haudattiin myös vuonna 1929 tytär Fanny Johanna (Raahen Sanomat, 19.11.1918, 4; Kaiku, 23.2.1919, 4; Raahen Seutu, 30.8.1919, 4; Länsi-Uusimaa, 4.8.1925, 4; Uusi Suomi, 22.2.1929, 3). Tällöin Frans Hannila vaimoineen olivat vielä elossa.

 

Lopuksi

Mitä asioitsija Frans Hannilan ura kertoo oikeudellisesta tietotaidosta Suomessa? Frans Hannila loi itselleen nousujohtoisen uran omassa ekologisessa raahelaisessa lokerossaan, joka perustui laaja-alaisuuteen ja moniyrittäjyyteen sekä monipuolisiin sosiaalisiin verkostoihin paikallisyhteisön eri toimintakentillä. Karttuva taloudellis–hallinnollinen sekä oikeudellinen tietotaito tarjosivat Frans Hannilalle mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun paikallisyhteisössään. Hän nautti yhteisönsä luottamusta, kunnes hän sen omalla toiminnallaan menetti.

Luonnollisesti Hannilan taloudellinen väärinkäytös työssään ja sitä seurannut rikostuomio olivat omiaan heikentämään ”nurkkasihteerien” mainetta yleisemminkin. Lisäksi tapauksen on täytynyt olla järkytys Raahessa, jossa oli totuttu luottamaan Hannilaan perunkirjoitus-, pesänselvitys- ja tilintarkastustaitoihin monien vuosien ajan.

Frans Hannilan hallinnollis–taloudellinen osaaminen olivat kuitenkin sellaista aineetonta pääomaa, jota hän saattoi hyödyntää kaikissa olosuhteissa – jopa vankilassa. Luottovangit saattoivat päästä töihin vankilan kansliaan, kuten esimerkiksi kuuluisa Ruben Oskar Auervaara (1906–1964). Vangit, varsinkin valkokaulusrikolliset, saattoivat myös toimia toisten vankien kirjoitusapuna maksua vastaan, kuten Kirsi Vainio-Korhosenkin blogiteksti (30.5.2018) turkulaisista irtolaisnaisista ja heidän oikeudellisista avustajistaan 1838–1848 osoittaa. Hannilallekin se antoi uuden mahdollisuuden avaten oven kaltereiden toiselle puolelle vankilavirkamieheksi.

Hannilan tapaus havainnollistaa oikeudellisen työn ja toimijoiden moninaisuutta. Se osoittaa, kuinka asianajosektorin maallikkotoimijat yhdistivät oikeudellista työtä monipuolisesti ja vaihtelevaan kaupalliseen toimintaan, jossa painopiste ehkä kuitenkin monilla heistä Hannilan lailla sijaitsi. Huutokauppojen pito, perunkirjoitukset, konkurssien hallinnointi ja kiinteistökauppojen välitys olivat tyypillisiä taloutta ja oikeutta yhdistäviä toimia, joita maallikkoasioitsijat hoitivat. Raahessa oli joka kukkarolle sopivia oikeudellisia palveluja saatavilla, ja Frans Hannila oli monen vuoden ajan yksi alan palveluntarjoajista paikkakunnalla.