Entisajan käräjätunnelmia moraliteettien ja kielikiistojen maustamana – Eino Nyyssölän Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa (1924)

 

Mia Korpiola

 

Eino Nyyssölä (1877–1937, aikaisemmin Stenlund) käytti kirjailijanimeä Kauko Kennäs teoksessaan Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua.[1] Kirja julkaistiin 1924, mutta teos sijoittuu hieman varhaisempaan aikaan eli autonomian loppukauteen. Tapahtumat sijoittuvat kihlakunnan ukkotuomarin, juuri 60-vuotispäiviään juhlineen laamanni Gustav Strömbergin kotitalouteen Ånäsin kartanossa, jossa myös tuomiokunnan arkisto sijaitsi, ja käräjille muun muassa Karijärvellä.

 

 

Laamanni Strömberg, kirjan nimihenkilö ja sankari, kuvataan ”vasta ohimoilta harmaantuneeksi, pitkänpuoleiseksi, tanakaksi, suoraryhtiseksi mieheksi”. Hänen lisäkseen kirjan toinen keskeinen henkilö on laamannin ajuri, Kalle Lundberg. ”Kuski-Kalle”, ”pienenläntä, ruokkoamaton äijänkäpäle” ja laamannin lapsuuden kasvinkumppani (s. 20–22), toimii kirjan koomisena hahmona sekä hyväsydämisen, tunteellisen ja oikeamielisen kansanmiehen arkkityyppinä.

 

Romaanin kirjoittaja Eino Santeri Nyyssölä syntyi Ähtärissä tilanomistaja Johan August Stenlundille ja Eva Collinille. Perheeseen syntyi myös 1884 ainakin pikkuveli, Heikki Eljas, joka opiskeli lääkäriksi ja teki työuransa Lahden kunnallissairaalan ylilääkärinä. Nyyssölä opiskeli Vaasan lyseossa saaden sieltä valkolakin 1896. Lainopilliset opinnot sujuivat sutjakasti Helsingissä ja johtivat vuonna 1900 oikeustutkintoon. Pian Nyyssölä pääsi tutustumaan käytännön oikeuselämään auskultoimalla käräjillä. Hän myös toimi Ilmajoen nimismiehenä vuosina 1901–1902.

 

Vuonna 1903 oli varatuomarin titteli saavutettu, ja tämän jälkeen Nyyssölä jatkoi asianajotoimintaa edustaen asianajajana mm. luokkariitoja kärjistäneessä Vesilahden Laukon kartanon herran ja torpparien välisessä kiistassa jälkimmäisiä.[2] Nyyssölällä oli siis monipuolista käytännön kokemusta käräjiltä, ja näistä hän oli ammentanut romaaniinsa, mihin sen alaotsikkokin viittaa.

 

Oikeuden kieli ja naisten oikeudellinen tietotaito

Romaanissa on useita kiinnostavia teemoja, joista yksi liittyy oikeuskieleen. Autonomian loppuvaiheissa tuomioistuimissa käytettiin vielä usein ruotsia ja sillä kielellä laadittiin myös oikeudellisia asiakirjoja, vaikka ne suomalaisen lakikielen kehityksen myötä olivatkin enenevästi suomenkielisiä. Kielikysymykset aiheuttivat ongelmia niin käräjillä kuin niiden ulkopuolisessa oikeustodellisuudessa.

 

Kirjassa viitataan muutamaan oikeusjuttuun, jossa ”herra” tai tämän edustaja on huijannut talonpoikaa sopimuksen yhteydessä. Kauppa oli tehty suomeksi erisisältöisenä kuin mitä se sopimuspaperiin kirjattiin. Ruotsinkieltä taitamaton tai rajoitetusti lukutaitoinen talonpoika oli suullisen ja väärän (suomenkielisen) selostuksen varassa. Niinpä hän oli päätynyt allekirjoittamaan tai laittamaan puumerkkinsä sopimuspaperiin, jossa oli toinen sisältö kuin alkuperäisessä sopimuksessa (esim. 52–60, 84–85). Joka tapauksessa kirjallisuus kuvastanee todellisuutta siinä, että ruotsin kieltä osaamaton tai vain osin lukutaitoinen talonpoika oli vaarassa joutua petetyksi ovelien sopijakumppaniensa toimesta. Vaikka 1800-luvun jälkipuolella enemmistökieli suomi alkoi vähitellen nousta oikeuskieleksi, kehitys oli hidasta ja riippui paikkakunnan viranhaltijoiden asenteista.

 

Toinen kirjan kiinnostava aspekti liittyy naisten oikeudelliseen tietotaitoon. Monilla naisilla 1800-luvun maalaisyhteisöissä oli varmasti oikeudellista osaamista, mutta se on harvoin jättänyt jälkiä käyttämiimme lähdeaineistoihin. Kirjassa huijatuksi tullut viisikymppinen körttiläisisäntä Hermanni Alitalo teki metsänhakkuu- ja myyntisopimuksen huijarin kanssa emäntänsä Maijan ollessa vierailulla lapsuudenkodissaan. Kuvaillessaan sopimuksentekotilannetta Alitalo totesi: ”Minä en, olen siksi vanhanaikainen, osaa lukea kirjoitusta, ja onnettomuudeksi sattui emäntä sinä päivänä olemaan käymässä vanhassa [lapsuuden]kodissaan. Hän olisi heti huomannut petoksen.” Eli koska Alitalon isännän lukutaito ei ulottunut yhtä moniin tekstityyppeihin[3] kuin hänen emäntänsä, tämä olisi normaalisti ollut mukana sopimuksen teossa ja tarkistanut lukemalla miehensä puolesta laaditun asiakirjan (58, 94–96). Kirjassa siis esitetään, että Alitalon emännän osaaminen oli merkittävä resurssi taloudelle. Kun se ei ollut käytettävissä sopimuksen tekohetkellä, tällä oli potentiaalisesti fataalit seuraukset talon menestykselle. Alitalon emäntä myös neuvotteli miehensä kanssa asianajajan valinnasta, ja he yhdessä päättivät kenen puoleen kääntyä (151).

 

Toisenlaista oikeudellista tietotaitoa oli laamanni Strömbergin 18-vuotiaalla Elsi-tyttärellä. Elsi, vanhempiensa ainokainen, oli kotona kirjoittanut isälleen puhtaaksi käräjillä pidettyjä memoriaalipöytäkirjoja viinaan menevän käräjäkirjuri Niskasen, ”Niskas-ukon”, ohjeiden mukaan. Niskasen osoitettua haluttomuutta lähteä käräjille, koska hän pelkäsi ratkeavansa taas ryyppäämään, Elsi tarjoutui ilolla isänsä memorialistiksi eli käräjäkirjuriksi (17–18). ”Ota minut, isä! Ukko [Niskanen] sanoi, että minä kyllä osaan kirjoittaa isän sanelun jälkeen, tiedän jo kaikki lyhennykset, kun ukko neuvoi.” Vaikka äiti vastusteli ja kielsi peläten tyttärensä kuulevan siellä nuorille tytöille sopimattomia ja liian intiimejä asioita, laamanni otti kuin ottikin Elsin mukaan oikeuden kirjuriksi julkiselle forumille. Kuski-Kallekin ihmetteli, miksi neiti käräjille lähtisi hänen ja laamannin kanssa, ja ennusti tytön saavan siellä ”kuulla ja nähdä niin paljon – sellaista jota ei muualla” (31–32). Lautamiehet olivat yllättyneitä ja vaikuttuneita kirjurineidistä, tämän kauneudesta (”sorea … kuin prinsessa”) ja pehmeistä kätösistä (90–91). Elsi kuitenkin hoiti työnsä asianmukaisesti ja piti pöytäkirjaa isänsä sanelun mukaan.

 

Kotiin ja poikkeuksellisesti myös julkisen katseen alle käräjille sijoittuvan kirjuritoimintansa kautta Elsi sai oikeudellista osaamista. Näin toimivat myös useat muutkin säätyläisneidot, -rouvat ja -lesket. He tekivät oikeudellisen ja hallinnollisten asiakirjojen kirjoitustyötä viranhaltijoiden puolesta miespuolisen sukulaisensa apuna tai esimerkiksi puhtaasti arkkimäärään pohjautuvalla palkalla tullakseen toimeen. Koska he jäävät yleensä tuntemattomiksi ja nimettömiksi lähteissä, saa heistä vain poikkeuksellisesti vilahduksia (oma)elämäkerrallisissa teksteissä tai romaaneissa – kuten tässä.

 

Kirjan sankarit ja roistot – kieliryhmien stereotyyppiset ruumiillistumat

Laamanni Strömberg -kirjassa ruotsinkielinen, huonosti suomen kieltä osaava yläluokka saa kyytiä. Tarinan kiistaton konna on juristi, karikatyyrina esitetty paikkakunnalla auskultoiva vapaaherra Eric Sonnenhielm, johon kiteytyivät kaikki aristokraattien paheet. Vanhan ja aikansa eläneen eliitin edustajana häntä kuvataan fyysisesti ”vaaleahkoksi, hentoseksi, väsähtäneeksi herrasmieheksi” (5). Tätä sulavaliikkeistä ”paroonia” ei ”työ ollut jäykistänyt”, mutta hän hallitsi kyllä suutelun kädelle. Sonnenhielm ei ymmärtänyt kunnolla suomen kieltä, ja hänen repliikkinsä ovat kirjoitettu ”hoonolla soomella” läpi kirjan. Käräjillä lautakunta sai tulkata hänelle suomenkieliset todistajanlausunnot. Häntä ei myöskään arvostettu tuomarina, ja lapsen elatusta käsittävän istunnon aikana hän piirteli pornografisen kuvan muistiinpanoihin todistajienkertomusten perusteella (esim. 22–24, 66–67, 91).

 

Luonteeltaan ”parooni” on kuvattu lähes ainoastaan negatiivisesti. Musikaalisuus mainitaan hänen ainoana hyveenään. Sonnenhielm ei kohdellut kaikkia ihmisiä samalla tavalla vaan mielistelee laamannia ja miestään 18 vuotta nuorempaa laamanska Annieta (omaa sukuaan Leionmarck). Alempisäätyisiä hän kohteli ylimielisesti. Moraaliltaankin Sonnenhielm on heikko. Hän raiskasi Strömbergin hyveellisen piian, Impi [!] Koskelan, joka oli todellisuudessa Niskas-ukon ja tämän väkisin ottaman piika Anna-Kaisan avioton tytär. Impi oli virallisesti kasvatettu äitinsä aviomiehen Kustaa Koskelan lapsena. Sonnenhielm oli yrittänyt maata väkisin lautamies Suonsaaren tyttären, joka paetessaan oli pudonnut portaat alas ja loukkaantunut. Sonnenhielm, ”p . . . leen parooni”, hankki valheellisia todistajanlausuntoja pelastautuakseen raiskaussyytöksiltä, mutta pakeni lopulta Ruotsiin vapaaehtoiseen maanpakoon (140, 156–157).

 

Sonnenhielmillä oli myös yhden illan juttu kevytmielisen Lempi[!]-piian kanssa, joka tuli raskaaksi toisesta miehestä, mutta sälytti tätinsä kanssa poikavauvan petollisesti Sonnenhielmin äidin, vapaaherratar Frederican hoitoon väittäen paronia isäksi. Myöhemmin Lempi murhasi toisen lapsensa ja joutui tästä tuomiolle. Puijatulle vapaaherrattarellekin paljastui lopulta hoitamansa oletetun lapsenlapsensa oikea isä.

 

Eino Nyyssolän ruotsinkielisen yläluokan iva on jäätävää. Lukijalle saattaakin tulla mieleen, että hänellä saattoi olla henkilökohtaisia kaunoja aristokratiaa ja/tai ruotsinkielisiä kohtaan. Laukon torpparihäätöjuttunsa sekä käräjillä että hovioikeudessa hävinneellä Nyyssölällä varmasti oli kanansa kynittävänä esimerkiksi yli 500 henkeä asunnottomaksi tehneen vapaaherra Herman Sigfrid Standertskjöld-Nordenstamin (1854–1934) kanssa.

 

Kirjan toinen pahis on asianajaja tai vulmahti Kingelin, joka tunnettiin myös nimellä Kinkeliini ja kuvataan viinaan meneväksi, lihavaksi ja pöhöttyneeksi. Kirjassa hän toimi häikäilemättömän patruunan vakioasiamiehenä, kun talonpojilta yritettiin puijata metsät ja kosket. Paitsi että Kingelinin sanottiin olevan ”kiivas ruotsinmielinen”, hän myös osasi venäjää ja sortovuosina toimi ”venäläisen kuvernöörin esittelijänä” mielistellen venäläisiä valtaapitäviä (38–39, 94–95). Tällainen yhdistelmä oli kaikkein halveksittavin kirjan kirjoittamisaikana, kansalliskiihkoisen 1920-luvun alussa.

 

Elähtäneen Sonnenhielmin ja kelmimäisen Kingelinin vastakohtana toimii ja kirjan miespuolinen sankarihahmo. Nimismies ja juristi Antero Teräs [!] (alun perin Anders Ståhlström) oli rehti ja tunnollinen energisen ja suomenkielisen nousevan (talonpoikaisen) luokan edustaja. Hän heräsikin jo aamulla varhain viranhoitoonsa toisin kuin ”herrat” – talonpoikaista sukua kun oli. Teräs, varakkaan maatalon poika, oli leveäharteinen ”raitis ja miehinen mies” (esim. s. 43, 57, 77, 131), joka harrasti kuorolaulua ylioppilaslaulajissa ja pelasti humalaisten ahdistelemia neitoja (Elsin) pulasta. Hänen isänsä oli ollut Strömbergin nuoruuden opiskelutoveri, joka oli joutunut keskeyttämään juristiopintonsa jouduttuaan isänsä kuoleman jälkeen kotitilansa jatkajaksi. Hän saakin palkintonsa Elsi Strömbergin muodossa kirjan lopussa.

 

Kirjassa myös viitataan toiseen suomalaisuusmieheen, radikaalifennomaani ja asianajaja Lauri Kivekkääseen (1852–1893, synt. Gustaf Laurentius Stenbäck). Kivekäs oli opiskellut filosofian kandidaatiksi, kun hän antoi ilmi Alavuden varanimismiehen väkivaltaisuuksista ja väärinkäytöksistä, alkoi opiskella lainoppia ja lopuksi voitti korkean profiilin juttunsa senaatin oikeusosastossa, nykyisen korkeimman oikeuden edeltäjässä. Oikeudellisen tutkinnon jälkeen porvarisäädystä valtiopäiville kahdesti valittu Kivekäs keskittyi erityisesti asianajotoimeensa 1880-luvun jälkipuolelta lähtien tullen erityisesti tunnetuksi suomenkielisten päämiesten asiamiehenä. Hän näki itsensä – ja hänet nähtiin – sorrettujen puolesta puhujana ja vaikka hänen palkkionsa joskus olivat korkeita, toisinaan hän työskenteli maksutta.[4]

 

Romaanissa sekä Kivekäs että Teräs ovat suomenkielisten ja ruotsia osaamattomien maanviljelijöiden oikeustaistelijoita toimiessaan näiden asianajajien oikeusjutuissa. Kivekkään voitokas oikeudenkäyntistrategia esitetään kirjassa Teräksen toiminnan mallina. Teräs onnistuukin samaa keinoa käyttäen sankariteossaan eli voittamaan päämiehensä, metsäkaupassa huijatun talonpojan jutun ”herroja” ja näiden kätyreitä vastaan.

 

Kirjan henkilökuvaukset ovatkin lievästi sanoen tendenssimäisiä: jo ulkonäkö ja olemus paljastavat henkilön luonteen. Tätä osoittaa hyvin seuraava sitaatti (94–95):

Kantaja oli kasvoiltaan niin sileä, että tuskin hän vihilläkään oli sen puhtaampi ollut. Kankean uutukainen oli tummanharmaa sarkapuku ja jakaus päälaella moitteeton. Vastaaja Hallénin tukka sitä vastoin oli pörröinen ja miehen kasvot parransängen peitossa. Trikoopuku oli pölyinen, Puolivillaisen vaikutuksen mies teki. Auskultantti Teräs, kantajan avustaja, oli pitkä ja hoikka kuin hyvin kasvanut korpikuusi sekä yhtä raikkaan näköinen. Varatuomari Kingelin, vastaajan apumies, sensijaan oli lyhyt, paksu ja pöhöttynyt – aivan kuin räkämännyn juurikas. Juopoksi häntä sanottiinkin.

 

Vaikka Kingelin on varatuomari, siis oikea juristi, eikä maallikkoasioitsija eli pahamaineinen ”nurkkasihteeri”, henkilöityvät silti häneen monet tämän heterogeenisen ryhmän stereotypioista. (”Nurkkasihteereistä” Anna Kuisminin tekstit tässä blogissa nurkkasihteereistä sanomalehdissä ja asioitsija Hakkaraisesta sekä oma juttuni raahelaisesta Frans Hannilasta) Asioitsijat esitettiin kirjallisissa teksteissä usein melko stereotyyppisesti epärehellisinä ja viinaan menevinä karikatyyrihahmoina, jotka joidenkin kohdalla varmasti osuivat maaliinsa, mutta tekivät vääryyttä monelle toimensa vakavasti ottavalle toimijalle.

 

Romaani moraliteettina ja sen vastaanotto

Kirja Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua on moraliteetti, jossa hyvät saavat toisensa ja pahat oikeudenmukaisen palkkansa. Elsille sekä rehelliselle ja raittiille suomalaiselle tosimies Anterolle soivat hääkellot jouluna. Laamanni ja hänestä vieraantunut herkkähermoinen Annie-vaimo rakastuvat uudestaan toisiinsa, kun laamanni joutuu onnettomuuteen rattaiden kaaduttua. Murtuneesta jalasta ja aivotärähdyksestä toipuvaa miestään hoivaava laamanska nöyrtyy, pyytää anteeksi ylpeyttään, ja saa palkintonsa uuden kuherruskuukauden muodossa. Ja perillisen. Toukokuussa haikara toi laamanni Strömbergille ja Annie-rouvalle yllätysvauvan, jonka nimeksi romaanin lopussa kirjataan komeasti Gustaf Karl Strömberg.

 

Juoppo Niskas-ukko, joka toimii vapaaherra Sonnenhielmin nemesiksenä tämän raiskaaman Impi-piian – Niskasen oman aviottoman salatyttären – puolesta, pelastuu lopussa. Hän saa kuolinvuoteellaan anteeksi raiskaamaltaan entiseltä piialtaan Anna-Kaisalta ja heittää henkensä tämän rukouksen aikana. Kaikkien yllätykseksi Niskanen paljastuikin varakkaaksi mieheksi, joka hyvittää pahat tekonsa testamentissaan. Hän oli lunastanut laamanni Strömbergiltä takaisin Anna-Kaisan ja tämän miehen, Kustaa Koskelan, tuhannen markan velkakirjan sekä samaten Strömbergeiltä Koskeloiden torpan tiluksineen. Testamentissa Koskelat saavat velka- ja kauppakirjat omikseen. Aviottomalle (sala)tyttärelleen Impille hän jätti ”hoitopalkakseen” tilillään olevat rahat eli 39 000 markkaa. Ystävälleen kuski-Kallelle Niskanen jätti kaikki vaatteensa ja kultakelloa varten 500 markkaa rahaa.

 

Kirjan naiskuva on konservatiivinen ja mustavalkoinen. Huora–madonna-akselilla Nyyssölä on roolittanut edelliseen, kevytkenkäiseen ja epärehelliseen naistyyppiin karikatyyrimäisen Lempi-piian ja tämän tädin, kun taas esimerkiksi raiskatuiksi tulevat sievät Impi-piika ja tämän äiti edustavat hyveellisiä ja uskonnollisia kansannaisia. Vaikka Elsi Strömberg pitikin kirjaa käräjillä, hänet esitettiin perinteisen yläluokkaisen naistyypin edustajana. Saamatta ylempää yleissivistävää tai ammatillista koulutusta Elsi siirtyi alle 20-vuotiaana suoraan avioliiton kautta isänsä kodista miehensä taloudenpitäjäksi. Naisia oli opiskellut lainopillisessa tiedekunnassa jo 1890-luvun alkupuolelta lähtien ja ylioppilasneidot sekä konttoritytöt seikkailivat modernin 1920-luvun airuina aikakauden chick lit –kirjoissa. Näin ollen Elsin hahmo oli kohtuullisen vanhanaikainen vuonna 1924.

 

Henkilökuvausten moniulotteisuus tai juonen jäntevyys eivät ole romaanin vahvuuksia. Vaikka romaani saikin positiivisen vastaanoton eri lehtien kirja-arvosteluissa – itse luin 11 johtavassa lehdessä julkaistua arviota – kiinnittivät aikalaisetkin näihin kriittistä huomiota. Rakenteen tuokiokuvamaisuus, karrikoidusti piirretyt mustavalkoiset hahmot ja tietty juonen vanhanaikaisuus mainitaan niissä toistuvasti.[5]

 

Silti kirja yhtäältä piirtää elävän kuvan 1900-luvun alun käräjistä ja toisaalta kritisoi niiden oikeudenkäyttöä. Teoksen aikalaisarviot antavat ymmärtää, että lukemalla kirjan lakimieskunta verestäisi vanhoja muistojaan ja tunnistaisi tuttuja henkilöhahmoja sekä humoristisia oikeusjuttuja. Voimme siis päätellä, että aikalaisten mielestä käräjämiljöön luonnehdinta oli uskottava, joskin huumorilla piirretty, ja kuvattujen oikeustapausten otaksuttiin olleen aitoja.

 

Lopuksi

Eino Nyyssölän käräjäkokemus inspiroi häntä kirjoittamaan romaanin, jossa kokenut (ja hieman äreä) ukkotuomari esitetään oikeusturvan takeena ja turhien käräjäjuttujen karsijana. Eräässä aikalaisarvostelussa kirjaa suositellaan erityisesti ”lautamiehille, herastuomareille ja käräjäkiihkoilijoille [jotka] siitä oppiwatkin yhtä ja toista”.[6] Eli romaani saatettiin nähdä myös oikeudellisen tietotaidon välittäjänä.

 

Nyyssölän kuvauksilla asianajajista ja lautamiehistä on vastaavuuksia aikakauden muussa kirjallisuudessa, kuten Anna Kuismin tässä blogissa on osoittanut, ja jonka stereotypioita kirjassa hyödynnetään. Kirjan kuvauksista käräjistä ja niiden toimijoista tulen kirjoittamaan myöhemmin lisää.

 

Nykylukijalle kirjan kielikiistat saattavat tuntua vierailta, vaikka 1800-luvun jälkipuoliskolta aina 1930-luvulle ne herättivät jopa fanaattisia tunteita ihmisissä. Lukija tarttuneekin lähes sata vuotta sitten kirjoitettuun romaaniin halutessaan ennen kaikkea ymmärtää käsityksiä kirjoittamisajankohdan oikeudesta ja oikeudellisista toimijoista. Se toimiikin hyvin aikakautensa asenneilmapiirin peilinä vielä tänäkin päivänä, vaikka sen monet ulottuvuudet saattavatkin tuntua antiikkisilta näin 2020-luvun kynnyksellä.

 

[1] Kauko Kennäs (Eino Nyyssölä), Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1924.

[2] Urasta esim. Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899 (vierailtu 26.6.2019).

[3] Kyse ei ollut siitä, etteikö Alitalon isäntä laisinkaan olisi osannut lukea. Eihän häntä olisi edes tällöin laskettu ripille tai vihitty kirkossa. Hän siis osasi jotenkin tankata ainakin fraktuuralla painettua tekstiä, muttei toisia tekstityyppejä, kuten käsin kirjoitettua tekstiä. Rippikoulusta ja lukutaidosta myös Tiina Miettisen blogissa, Rippileiri vuoden 1817 tapaan.

[4] Heikki Ylikangas ja Jussi Pajuoja, Lauri Kivekäs – aikansa ajaton radikaali. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva, 1987, erit. s. 47–49, 90, 94–99, 120–128.

[5] J. V., ”Muuan „ajankuvaus”,” Maaseudun Sanomat, 16.11.1924, 7; T. H., ”Uutta kotimaista kaunokirjallisuutta”, Suomen Sosialidemokraatti, 22.11.1924, 6; T. Ks., ”Lakimiehen esikoisromaani,” Uusi Suomi, 23.11.1924, s. 13; K. R., ”Eräs esikoisteos”, Karjala, 27.11.1924, s. 3; O.A.K., ”Eräs juristiromaani”, Aamulehti, 29.11.1924, 9; Ant – tu, ”Joulukirjallisuutta”, Uusi Aika, 10.12.1924, 4; N. Vri., ”Lakimiesromaani,” Satakunnan Kansa, 12.12.1924, s. 4; J. S-i, ”Kotimainen esikoisteos”, Uusi Aura, 17.12.1924, s. 5; Aamuviesti, 22.12.1924, s. 2; P.A., ”Kirjallisuutta,” Ilkka, 29.12.1924, s. 3; ”Kaunokirjallinen teos käräjäalalta”, Vaasa, 19.1.1925, s. 4. Yllättäen Suomen Sosialidemokraatin kirja-arvio on näistä kaikista oppinein siteeratessaan antiikin roomalaista juristi Ulpianusta alkukielellä latinaksi.

[6] Ant – tu, ”Joulukirjallisuutta”, Uusi Aika, 10.12.1924, s. 4.