Hikinen iltapäivä Sonyn leffastudioilla Los Angelesissa. Juristit nousevat pöydästä ja ojentavat puumerkkejä täynnä olevat paperit PR-vastaaville: “Voitte sanoa vain näin; ette saa luvata mitään, mutta ette toisaalta saa olla hypettämättäkään elokuvaa. Leffa pitää saada todella näkyvään levitykseen. Meidän ehdotuksemme on ohessa.”
Sonyn viestintätiimin johtaja, satoja elokuvia lanseerannut herrasmies hymyilee nuorille juristeille, ottaa lapun, puristaa siitä pallon, heittää sen roskikseen ja kysyy meiltä: “Missä olimmekaan, Venäjän lanseerauksessa ja Punaisen torin julkaisutapahtumassa – Ah, rakastan tuota ideaa!”
Olen aina suhtautunut intohimoisesti historiaan, mutta en ole ollut mikään erityinen elokuvatieteen harrastaja tai leffafriikki. Nyt olen kuitenkin saanut olla mukana tekemässä suomalaisen animaation ja pelialan historiaa viemällä vihaisista linnuista kertovaa Hollywoodissa tuotettua täysipitkää Angry Birds –animaatioelokuvaa 88:aan eri maahan ja vetää Rovion puolelta koko elokuvaprojektin markkinointia ja viestintää. Miten Hämeenkadun kehitysmaatutkimuksen suhteellisen pölyisistä tiloista päädyttiin Sherman Oaksin toimistoihin neuvottelemaan maailmanlaajuisesta elokuvalevityksestä?
Väitän, että helposti. Poliittinen historia antaa parhaimmillaan – jos itse niin tahtoo ja lukee muutakin kuin tärppejä tentteihin – mahtavan perusymmärryksen maailmasta, eri kulttuureista ja tavoista. Historian lukeminen auttaa ymmärtämään tulevaa ja tätä päivää ja kasvattaa nöyräksi, sillä joka päivä kun arvokkaasti ikäännyn ja opin uutta, olen yhä varmempi siitä, etten koskaan tule tietämään kuin sirpaleen maailmasta. En myöskään ikävä kyllä saavuta Timo Soikkasen historiasivistystä, mutta voin silti olla omassa genressäni varsin menestynyt.
Avain työllistymiseen varsin geneerisellä VTM-tutkinnolla poliittinen historia pääaineenaan on siinä, että kääntää generalistin taidot hyödykseen erikoistumalla johonkin. Minä päätin lukea viestintää, kv-politiikkaa ja ranskaa sivuaineina sekä viettää vaihtovuoden Aix-en-Provencen IEP:ssä (Institute d ́Etudes Politiques). Ne antoivat mahtavat eväät tulevalle työuralleni. Olen päässyt hyödyntämään opittua sivistystäni ja jopa niitä toisinaan nauramiani Pohjan Poikien patruunoiden määriä outoina ja siksi kiinnostavina kuriositeetteina kansainvälisten partnereiden kanssa illastaessani rankan neuvottelupäivän jälkeen.
Suomi ei ollut vielä liittynyt Euroopan Unioniin kun valmistuin vuonna 94. Lama painoi Suomea kasaan ja ministeriöt olivat täynnä vanhempaa virkamieskuntaa, joka ei eläköityisi vielä vuosiin ja uusia ei palkattaisi. Oli keksittävä jotain muuta kuin perinteinen virkamiesura, jollaiseen meitä tuolloin vahvasti opinnoissamme istutettiin.
Itse halusin olla toimittaja ja veri veti maailmalle. Kun Suomi vihdoin liittyi Euroopan Unioniin vuonna 95, olin jo pakannut laukkuni ja suunnannut kohti Brysseliä, ja sillä tiellä olen tavallaan edelleen.
Aloitin työt Europan parlamentissa Jörn Donnerin, Pertti Paasion ja Reino Paasilinnan oppilaana ja puheiden ja lehdistötiedotteiden kirjoittajana. Minusta ei tullutkaan toimittaja, vaan tavallaan sen vastakohta, mutta oli mahtava seurata kuinka politiikan konkarit integroituivat parlamenttiiin.
Ensimmäinen suomalainen tynkä EU-delegaatio ymmärsi nopeasti, että herrat olivat kaikessa sivistyksessään kuitenkin liian generalisteja erottuakseen muista mepeistä ja saadakseen parlamentissa merkittäviä tehtäviä. Tarvittiin jonkun alueen syvällisempi haltuunotto. Donner erikoistui ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, Paasio valittiin kvestoriksi, eli parlamentin eräänlaiseksi hallinnolliseksi johtajaksi. Vikkelä ja kunnianhiminen Reino Paasilinna halusi jotain uutta ja jännittävää. Hän päätti erikoistua telealaan ja telemarkkinoinnin liberalisointiin. Niin, Nokian 2110 oli tuolloin kuumaa kamaa ja niitä oli vain suomalaisilla.
Anekdoottina Euroopan digitaalisesta kuilusta toimii mm. se, ettei yksikään belgialaisen operaattorin asiakaspalvelijoista tiennyt vuonna 1996, että Mac-tietokoneeni ISDN-ruutteri ei ollut puhelinvastaaja, tai että kännykkäni oli todellakin toiminut Suomessa ja että sitä ei tarvinnut liittää kiinteään pöytäpuhelimeen. 1990-luvulla Suomi oli todellinen digitaalinen edelläkävijä, vaikka kaikki oli meillekin uutta ja siksi tuntematonta. Kukaan Euroopassa ei tiennyt, millainen digitaalinen huominen tulisi olemaan, joten miksei Suomi tuoreena EU-jäsenenä lähtisi sitä rohkeasti määrittelemään?
Sama kuvio: muovikassitutkinto – massameppi. Erikoistu. Kiinnostu. Erottaudu. Uskalla.
Yht ́äkkiä en kirjoittanut enää vain puheita vaan sain olla mukana muokkaamassa eurooppalaista lainsäädäntöä ja kirjoittaa uskomattoman lahjakkaiden ja erittäin historiasivistyneiden virkamiesten kanssa uutta lukua eurooppalaisen telealan sisämarkkinoiden historiaan.
Brysselissä on vielä tänäkin päivänä käsite “Turun mafiasta”. Osa meistä on valmistunut valtio- opin puolelta, osa pol.hissasta. Meille kaikille on käynyt aika hyvin. Olemme lobbareita, korkeita virkamiehiä ja liike-elämän edustajia. Se on hienoa, mutta myös tavallaan tavattoman surullista. Olisiko kuitenkin ollut parempi, että uusi ja nälkäinen sekä erittäin kielitaitoinen ja EU-tietoinen sukupolvi olisi saanut paikkoja ministeriöistä, lehdistöstä tai yrityksistä Suomessa? Nyt tämä pääoma, jonka saimme suomalaisesta yliopistosta kasvaa korkoa ulkomailla, ja väitän että Suomi menetti merkittäviä vuosia jäsenyyden alussa kouluttaessaan niin sanottua vanhaa virkamieskuntaa ja hylkäämällä nuoret maisterit.
Te olette itse asiassa aika onnellisessa asemassa muuttuvassa, sirpaloituneessa ja sosiaalisen median hallitsemassa informaatiokaaoksessa, sillä olette diginatiivisuuden lisäksi sisältöeksperttejä – sivistyneitä generalisteja, joilla on kykyä analysoida ja tuottaa tietoa.
Pitäkää sivistyksestänne kiinni. Valitkaa joku ala, joka teitä viehättää, mutta lukekaa ja kiinnostukaa myös asioista, joita inhoatte. Koettakaa myös löytää joku erityinen asia, johon perehdytte on se sitten journalistiikka, korporaatioviestintä, runous, Pohjan Poikien patruunat, tai kv-politiikka.
“On tavallaan täysin sama, minkä tutkinnon unohtaa. Duuni opettaa kuitenkin sut ja toi tutkinto antaa sulle vaan eväät yhdistellä asioita”, totesi ensimmäinen telealan pomoni liike-elämässä EU- parlamentin jälkeen. Ja näin on käynyt. Olen surffaillut digitaalisilla aalloilla kohta 20 vuotta, lukenut päivittäin jotain historiaan liittyvää ei-digitaalista samalla kun luen Ipadista meilejäni. Olen generalisti, mutta erikoistuin viestintään ja politiikkaan. Enkä aio lopettaa asioiden intohimoista seuraamista ja itseni kehittämistä.
Saa nähdä minne asti pääsen. Selvää on vain jo nyt se, etten Soikkaseksi kuitenkaan.
Teksti ja kuva: Kaisu Karvala
Kirjoittaja on Turun poliittisen historian alumni.
