Osana Tiina Lintusen Hotet från Åland? -tutkimushanketta järjestettiin 26.5. seminaari tiedusteluhistorian tutkimuksesta. Tilaisuuden punaisena lankana oli etsivän keskuspoliisin (EK) ja sen seuraajan, valtiollisen poliisin (Valpo), tutkimus. Seminaarissa oli kolme esitystä, jotka oli jäsennelty mittakaavan mukaan: Ensin Mika Suonpää tarkasteli ylirajaista kommunismin patoamista Itämeren rantavaltioissa. Sen jälkeen oli Aleksi Mainion esitys, jossa pureuduttiin kansallisella tasolla EK-Valpon suhteeseen venäläisemigrantteihin sekä emigranttien Neuvostoliitossa tekemään urkintaan ja myyräntyöhön. Viimeisenä oli Lintusen oma esitelmä, jossa hän yhdessä projektitutkija Piia Vuorisen kanssa kertoi EK-Valpon paikallistoiminnasta Ahvenanmaalla. Paikalla oli myös tiedustelututkimuksessa kunnostautunut emeritusprofessori Kimmo Rentola, joka kommentoi jokaista esitystä.
Ensimmäisenä lauteilla oli yliopistonlehtori Mika Suonpää, jonka esitelmä pohjautui hänen tuoreeseen kirjaansa Infosoturit – Antikommunistiset verkostot Itämeren piirissä 1923–1940. Kirjassaan Suonpää tarkastelee sekä salaisten poliisien että erilaisten aktivistijärjestöjen kommunismin vastaista toimintaa. Virallisella tasolla esimerkiksi Suomen, Viron ja Latvian salaiset poliisit pitivät tiiviisti yhteyttä kommunismin patoamisen tiimoilta. Myös suurvallat olivat mukana kuvioissa: esimerkiksi Viron salainen poliisi teki tiivistä yhteistyötä paikallisen brittilähetystön ”passitoimiston” kanssa, joka todellisuudessa oli Secret Intelligence Servicen Neuvostoliittoa vakoileva jaos. Tietoa kulki sekä virolaisilta briteille että toisin päin.
Järjestötasolla liikehdinnän keskeinen järjestö oli Sveitsistä käsin vaikuttanut Entente Internationale Anticommuniste (EIA), joka muun muassa tuotti kommunisminvastaista materiaalia. Se oli perustettu 1920-luvun alussa Sveitsissä tapahtuneen neuvostodiplomaatin murhaa seuranneen oikeusjutun jälkimainingeissa. EIA oli – ehkä hieman ironisesti – järjestetty samaan tapaan kuin arkkivihollisensa Komintern. EIA:n toiminta oli varsin vaikuttavaa: esimerkiksi Suomessa 1920-luvun porvarillinen valtavirtalehdistö julkaisi sen artikkeleita käytännössä sellaisinaan. EIA:n edustajat myös pääsivät talvisodan aikana kuulustelemaan suomalaisten vangitsemia neuvostosotilaita kehittääkseen järjestön propagandaa, mikä kertoo paljon järjestön vaikutusvallasta ja sen edustajien verkottuneisuudesta.
Ylikansallisella EIA:lla oli vahvat yhteydet kansallisiin antikommunistijärjestöihin, esimerkiksi Suomen Suojelusliittoon. Suojelusliitto tuotti antikommunistista materiaalia, minkä lisäksi järjestön jäsenet keräsivät myös ruohonjuuritason tietoa etsivälle keskuspoliisille suomalaisista kommunisteista – siis eräänlaista varhaista joukkoistamista. Suonpään esityksen keskeisiä teemoja oli se, miten paljon tiedustelupalvelut joutuivat tukeutumaan epävirallisiin toimijoihin saadakseen tietoja: aihe, josta on keskusteltu julkisuudessa aivan viime viikkoina. Suomessa etsivä keskuspoliisi turvautui kommunistien valvonnassa Suojelusliittoon, jonka monien jäsenten varsin radikaalitkaan mielipiteet eivät vaikuta EK:ta hetkauttaneen.
Sen sijaan suhtautuminen venäläisiin emigrantteihin jakoi jonkin verran antikommunistisia toimijoita: ”ryssävihan” kyllästämä suomalainen äärioikeisto suhtautui heihin kielteisesti. Etsivälle keskuspoliisille emigrantit olivat välttämätön paha, olivathan he usein hyviä lähteitä Neuvostoliiton asioista. Ylikansalliselle EIA:lle Venäjän valkoiset pakolaiset taas olivat avain ”todellisen” Venäjän pelastamiseen bolševismin kynsistä. 30 minuuttia oli lyhyt aika koko kirjan läpikäyntiin. Kimmo Rentola esittikin puheenvuorossaan useita täydentäviä kysymyksiä muiden muassa EIA:n rahoituksesta (jäsenmaksut ja lehtien myynti), EIA:n yhteyksistä korkea-arvoisiin suomalaissotilaisiin (Mannerheimia pyydettiin mukaan toimintaan, mistä hän kieltäytyi, mutta oli kuitenkin kirjeenvaihdossa järjestön kanssa) sekä fasistien suhtautumisesta (Mussolini oli innoissaan järjestöstä ja Francon oli tiettävästi EIA:n materiaalien suurkuluttaja).
Kun etsivä keskuspoliisi ja venäläisemigrantit vastavallankumousta järjestivät
Suonpään jälkeen vuorossa oli dosentti Aleksi Mainio. Mainion esitys perustui hänen vuonna 2015 hyväksyttyyn väitöskirjaansa Näkymätön sota: Suomi vastavallankumouksellisen terrorismin ja vakoilun tukialueena 1918–1939, jonka pohjalta Mainio on myös kirjoittanut tietokirjan Terroristien pesä: Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939. Näissä Mainio käsittelee Suomesta Neuvostoliittoon maailmansotien välisenä aikana suuntautunutta, erityisesti venäläisemigranttien tekemää vakoilua sekä terrorismia.
Vuoden 1917 vallankumouksien jälkeen Venäjältä pakeni yli miljoona ihmistä. Monet heistä pakenivat Suomeen, olihan raja varsin lähellä Neuvosto-Venäjän silloista pääkaupunkia Petrogradia. Aluksi tulijat olivat lähinnä tsaarin Venäjän eliittiä, mutta esimerkiksi Kronstadtin epäonnistuneen kapinan jälkeen tulijoita oli myös alemmista sosiaaliluokista. Monelle perifeerinen Suomi oli vain kauttakulkumaa matkalla suurempiin metropoleihin, mutta pakolaisaalto jätti Suomeenkin suuren venäläisdiasporan.
Pakolaisten valtaosaa yhdisti antibolševismi: suurimmalla osalla heistä oli porvarillinen ajatusmaailma, mutta joukossa oli myös bolševikeille kaunaa kantaneita sosialistivallankumouksellisia. Niinpä emigranttien piireissä syntyikin laaja verkosto radikaaleja taistelujärjestöjä. 1920-luvun alun Neuvosto-Venäjän sekavat olot saivat monet emigrantit ajattelemaan, että bolševikkivalta olisi helposti kaadettavissa, jos sille vain antaisi pienen sysäyksen esimerkiksi pommiattentaattien muodossa. Näkemys oli tietysti ylioptimistinen, mutta on ymmärrettävää, miksi ulkopuolelta tilannetta tarkastelleet emigrantit näin ajattelivat.
Eräs merkittävimmistä taistelujärjestöistä oli Venäjän Yleissotilaallisen Liitto (ROVS), joka keräsi tietoa rajan takaa ja toteutti myös bolševikkien vastaisia iskuja. Suomen tiedusteluelimet tekivät yhteistyötä ROVS:in kanssa. Varsinkin Yleisesikunnan alla toiminut sotilastiedustelu piti yllä tiivistä kontaktia etsivän keskuspoliisin ollessa pidättyväisempi. Tätä selittää ero organisaatioiden luonteessa: sotilastiedustelun piti hankkia tietoja Suomen sotilaallisista vastustajista, kun taas etsivän keskuspoliisin intressit olivat lähinnä Suomen rajojen sisäpuolella.
Neuvostotiedustelu otti emigranttijärjestöt vakavasti ja yritti soluttaa niihin omia agenttejaan, missä se onnistukin varsin hyvin. Mainio nosti tästä esimerkkinä operaatio Trustin. Siinä neuvostotiedustelu syötti ROVS:ille vuosien ajan suurelta osin väärää tietoa keksityn taistelujärjestö Trustin kautta. Operaatio päättyi vasta keskeisen agentin loikkaukseen Suomeen vuonna 1927. Tämän nöyryytyksen paljastuminen sai ROVS:in toteuttamaan useita näkyviä kostoiskuja Neuvostoliitossa. Sen seurauksena myös etsivä keskuspoliisi alkoi suhtautua kyynisemmin emigranttien kautta saataviin tietoihin.
Kiinnostavana paralleelina Mainio huomautti, että aivan kuten intomieliset bolševikit olivat ottaneet haltuunsa tsaarinaikaiset turvallisuuselimet, myös Suomen EK:n monet alkuaikojen toimijat olivat intomielisiä suomalaisuusaktivisteja. Tästä taustasta huolimatta Mainio nosti esityksessään esimerkkejä siitä, miten merkittävä virka-asema velvoitti EK:ta, joka ei antanut aktivisminsa vaikuttaa tehtäviensä hoitoon. Monet emigrantit olivat tulonsa jälkeen jääneet rajapitäjiin. EK päätti kuitenkin vuonna 1919 siirrättää emigrantit kauemmas rajasta välttääkseen provosoimasta Neuvosto-Venäjää. Samalla tavalla ROVS:in tekemien kostoiskujen jälkeen Yleisesikunta ja monet muut tahot toivoivat EK:n tutkivan emigranttien terroritekoja vain nimellisesti. Tämä teatteri ei kuitenkaan sopinut EK:n arvovallalle, vaan se käynnisti asiasta todellisen tutkinnan, mikä puolestaan pilasi sotilastiedustelun ja etsivän keskuspoliisin välit moniksi vuosiksi. Myös emigrantti Severin Dobrovolskin fasistinen Klitš-lehti päädyttiin kieltämään Suomessa Venäjän reaktioiden pelossa, vaikka EK:n johdosta löytyikin sympatiaa lehden sisällölle.
Emämaan etsivät vastaan saariston separatistit
Viimeisenä vuorossa oli yliopistonlehtori Tiina Lintusen ja projektitutkija Piia Vuorisen esitelmä EK-Valpon toiminnasta Ahvenanmaalla. Etsivä keskuspoliisi oli läsnä saaristomaakunnassa heti vuonna 1919
tapahtuneesta perustamisestaan lähtien. Suomen itsenäisyyden alkuvuodet olivat maakunnassa erityisen jännitteistä aikaa. Syynä tälle oli tietysti Ahvenanmaan kysymys eli kiista siitä, pitäisikö saaristomaakunnan kuulua Suomeen vai Ruotsiin. Ahvenanmaalaisten suuren enemmistön mielipide oli selvä: Ruotsiin!
Valtiojohdolle tällainen separatismi oli rikollista, ja EK:n urkinta saarilla olikin melko pikkutarkkaa. Vihjeitä ahvenanmaalaisten mielialoista etsittiin niinkin arkisista asioista kuin ihmisten sinikeltaisista vaateparsista tai suomalaisten juhlapyhien viettämiseen osoitetusta hartaudesta. Ahvenanmaa osoittautui EK:lle haastavaksi toimintaympäristöksi, koska paikallisväestö suhtautui keskuspoliisin etsiviin sangen vastasukaisesti. Tilannetta kärjisti erityisesti separatistien johtohahmon, lehtikustantaja ja poliitikko Julius Sundblomin pidätys. Sen jälkeen EK:n etsivät huomasivat olevansa suoranaisten boikottien kohteina esimerkiksi ruokakaupoissa sekä asuntoja vuokratessaan.
Kuten tunnettua, Ahvenanmaan kriisi ratkesi vuonna 1921 Kansainliiton päätökseen Suomen hyväksi. Tämä olikin niitä harvoja kertoja, kun Kansainliitto todella ratkoi rauhanomaisesti valtioiden välisiä kiistoja. Kun Ahvenanmaan kysymys oli näin ratkaistu ja separatistien johtohahmojen syytteistä luovuttu, katsoi myös etsivä keskuspoliisi vuonna 1922, ettei sen läsnäololle Ahvenanmaalla enää ollut tarvetta. Osin tämän vuoksi esimerkiksi mannermaalla 1920- ja 1930-luvuilla nähdyt kommunistivainot eivät juuri ulottuneet Ahvenanmaalle. Saarilla pidätettiin tiettävästi vain yksittäisiä kommunisteja; toisaalta eipä maakunta muutenkaan ollut suomalaisen kommunismin vankinta tukialuetta. EK palasi saarille vakituisesti vasta 1930-luvun lopulla, koska saarten epäiltiin houkuttelevan vakoojia ja Ahvenanmaan linnoittaminen oli noussut kuumaksi poliittiseksi kysymykseksi. Saarten asujaimisto suhtautui jälkimmäiseen varsin penseästi. Monet separatistit olivatkin 1930-luvun lopulla myös linnoituskriitikoita.
Vaikka EK:n toiminta piskuisella Ahvenanmaalla oli melko pienimuotoista, kertoo sen tutkiminen myös paljon organisaation luonteesta yleisesti. EK:ta on usein pidetty aitosuomalaisuuden – yksikielisen ja -kulttuurisen Suomen – airuena, mutta se hoiti viranomaistehtävänsä alusta alkaen molemmilla kotimaisilla kielillä. Myös Rentola huomautti, että organisaation oli työssään menestyäkseen ymmärrettävä niin venäjää kuin ruotsiakin. EK-Valpon työntekijöissä oli myös suhteessa enemmän suomenruotsalaisia kuin oli heidän osuutensa väestöstä. EK ei myöskään ollut kaikkivoipainen ohrana, vaan kohdehenkilöt pystyivät yhteisvoimin vaikuttamaan heihin kohdistuvaan valvontaan, kuten Ahvenanmaan boikottitapaukset osoittivat. Samoin Ahvenanmaalla salaisen poliisin toiminta oli varsin kotikutoista: 1930-luvun lopulla EK:n palattua saarille sen konttori sijaitsi erään etsivän asunnossa. Kaikki saarille lähetetyt etsivät eivät myöskään olleet turvallisuuspoliisin piinkovaa eliittiä, jotkut suorastaan olivat kaikkea muuta kuin sitä.
Teksti ja kuvat : Pietari Pastila
Pietari Pastila on maisterivaiheen poliittisen historian opiskelija, joka tekee opintoihinsa kuuluvaa työharjoittelua poliittisen historian oppiaineessa.
