Johanna Rainio-Niemi on poliittisen historian oppiaineen uusin tulokas, jolla on vankka kokemus puolueettomuuden, kylmän sodan ja Itävallan tutkimuksesta. Tuore poliittisen historian yliopistonlehtori päästi korkeakouluharjoittelijan työhuoneeseensa vastaanottoaikojen ulkopuolella kyselemään tyhmiä.

 

                                   

Kuka olet ja mitä teet työksesi?

Olen Johanna Rainio-Niemi, poliittisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa elokuusta 2017 alkaen. Olen valmistunut Helsingin yliopistosta ja siellä opiskellutkin ulkomaanjaksojen ohella. Poliittinen historia oli pääaineeni eli tutussa oppiaineympäristössä olen Turussakin.

Tänä syksynä olen pääasiallisesti opettanut, ohjannut, tarkastanut tenttejä ja tutustunut uuden yliopiston kuvioihin. Syksyn kandiseminaari ja sivuaineopiskelijoiden seminaari alkavat olla paketissa.

Tutkijana olen kiinnostunut monista teemoista, pääasiallisesti 1900-luvun eurooppalaisesta ja kansainvälisestä historiasta.

 

Kerro itsestäsi jotain mikä ei liity työhösi.

Haaveilen vanhan, ruostuneen tennisharrastuksen elvyttämisestä – toivottavasti ennen eläkeikää…

 

Miten ja miksi päädyit Turkuun?

Väitöskirjaprojektia tein osin Wienissä ja väittelyn jälkeen mietin jälleen lähtöä ulkomaille. Perhesyyt sitoivat kuitenkin Suomeen. Ryhdyin sitten miettimään, josko Suomen sisältä voisi löytyä uusia mahdollisuuksia. Perhevapaalta minun oli tarkoitus palata Tampereen yliopiston määräaikaiseen yliopistonlehtorin tehtävään, mutta vuoden alussa huomasin, että Turkuun haettiin poliittisen historian yliopistonlehtoria. Kun kyseessä oli aivan tarkalleen oman alan tehtävä ja vielä vakituinen, en voinut jättää hakumahdollisuutta käyttämättä. Tampereen junamatkat vaihtuivat sitten Turun bussimatkoiksi.

 

Poliittista historiaa opetetaan Turun lisäksi Helsingissä, oletko havainnut eroja oppiaineissa ja niiden opiskelijoissa?

Helsinki on isompi yliopisto ja siellä on myös tapahtunut suuria murroksia viime vuosina. Turussa on ilahduttanut omaa yliopistoa kohtaan tunnettu kiintymys ja arvostus, joka välittyy monista pienistä, arkipäiväisistä asioista. Ehkä tämä liittyy hallittavampaan kokoon, mene ja tiedä.

Oppiaineen mittakaavassa erona on se, että Helsingissä poliittinen historia on vuosia ollut läheisessä yhteydessä talous- ja sosiaalihistorian kanssa, yhteiskuntahistorian nimikkeen alla. Uutena avauksena nämä aineet muodostavat nyt yhdessä kehitysmaatutkimuksen ja sosiaaliantropologian kanssa yhteiskunnallisen muutoksen maisteriohjelman, jonka kehittelyssä Helsingissä on tehty paljon työtä. Turussa poliittisen historian yhteistyö on puolestaan tiivistynyt etenkin valtio-opin kanssa. Itse olen siinä määrin ”yleisvaltsikalainen”, että kumpikin kehityssuunta tuntuu mielekkäältä. Tietenkin uutena turkulaisena tällä hetkellä kiinnostaa etenkin tämä poliittisen historian ja valtio-opin kombinaatio, joka on minulle tutkimusaiheidenkin puolesta tuttu ja läheinen. Pidän tätä yhdistelmää myös opetuksen sekä opiskelijoiden työllistymisnäkymien kannalta kilpailukykyisenä ja kiinnostavana. Yhteistyötä aineiden välillä olisi hienoa kehittää vielä pidemmällekin.

Opiskelijat ovat aika lailla samanlaisia, järkeviä, lahjakkaita ja mukavia. Aihepiirit, joista ollaan kiinnostuneita, ovat myös hyvin samantyyppisiä.

 

Miten sinusta tuli tutkija?

Lukemalla lapsesta alkaen. 🙂 Opiskeluaikana olin vaihdossa ja harjoittelussa ulkomailla, etenkin Wienissä ja lisäksi tein kaikenlaisia sekalaisia töitä opintojen ohessa ja välillä kieltämättä sijastakin.

1990-luvun loppupuolella opiskelu oli todella paljon vapaampaa ja myös epämääräisempää kuin nykyään. Itsellänikin on maisterintutkinnossa lähes kahden tutkinnon opintoviikot (nyk. opintopisteet). Polku opinnoista kohti työuraa, varsinkaan tutkijanuraa, ei ollut mitenkään niin selvästi raamitettu kuin nykyään. Monet menivät töihin jo ennen valmistumistaan, usein jäivätkin niille työpolulleen, ja valmistuivat paljon myöhemmin jos lainkaan. Itsekään en suunnannut päämäärätietoisesti tutkijaksi. Poliittinen historia näyttäytyi siihen aikaan pääasiassa miehille suunnattuna uravaihtoehtona. Itse hankin aineenopettajan pätevyyden, mutta harjoittelu- ja työjaksot Wienissä puolustusministeriön turvallisuuspolitiikan tutkimusosastolla sekä sen jälkeen Ulkopoliittisessa instituutissa innostivat kuitenkin uudelleen tutkimuksen pariin. Sitten poliittinen historiakin muuttui hiljakseen ja päädyin väitöskirjatutkijaksi EU:n rahoittamaan kansainväliseen tutkimusprojektiin, jossa vertailtiin pieniä länsieurooppalaisia konsensusdemokratioita. Siitä alkoi tutkijatyöni yliopistolla.

 

Mitä vinkkejä antaisit tutkijoiksi haluaville?

Yliopistolla koulutetaan vaativan osaamisen asiantuntijoita kaikille yhteiskunnan aloille. Kaikkien ei tarvitse olla kiinnostuneita tutkijan ammatista sinällään, mutta tutkivan työtavan ja tiedonkäsittelyn ja – tuottamisen perustaidot ovat erinomaista koulutusta kaikkiin tietointensiivisiin asiantuntija-ammatteihin.

Jos sitten tutkijaksi todella haluaa, sanoisin, että tee sitä, mistä olet kiinnostunut. Ole utelias ja lue paljon, haasta löysä ajattelu ja mieti huolellisesti, vaikka aina ei jaksaisikaan keskittyneesti pohtia. Tutkiminen on eräänlaista aivourheilua, nopeus, mutta etenkin kestävyys merkitsee. Tutkiva mieli toisaalta löytää melkein aiheesta kuin aiheesta kiinnostavan ja innostavan kulman!

Nykypäivän tutkijanaluille on olemassa yksi selkeä tapa lähteä tutkijapoluille: väitöskirja. Väitöskirjan jälkeen polku muuttuu kuitenkin usein hyvin haastavaksi. Yliopistoilla pitäisi nykyistä paljon enemmän panostaa väitöskirjavaiheen jälkeiseen työllistymistukeen ja neuvontaan. On häpeällistä, että suomalaisilla työmarkkinoilla väitelleiden työllistymisnäkyvät kapenevat ja heidät usein leimataan liian ”akateemisiksi”. Väitöskirja on todella vaativa projekti ja väitelleillä on yleensä poikkeuksellisen kehittyneet kyvyt itseohjautuvaan vastuunottoon ja ongelmanratkaisuun. Yliopistojen pitäisi todella kyetä yhdistämään voimansa väitelleiden työmarkkina-aseman ja työllistettävyysimagon parantamiseksi yliopistolla ja sen ulkopuolella!

Omalla tutkijapolullani ollut ehkä eniten yllättynyt siitä, miten paljon sellainen asiantuntemus, joka liittyy yhteen maahan, joka ei ole laajalti tunnettu, voi määrittää tutkijauraa, jopa enemmän kuin olisi itse ikinä ajatellutkaan. Minustakin on tullut eräänlainen Suomi-­Itävalta-vertailuiden ekspertti ja tätä asiantuntemusta aina eri yhteyksissä uudelleen ja uudelleen kysytään. Eli: jos löytää jonkin hieman rajatumman osaamisalueen, niin se näyttää olevan hyödyksi. Jonkin toisen maan tai kontekstin tunteminen auttaa myös hahmottamaan ”suomalaisen tapauksen” uudella tavalla ja tällainen lähtökohtaisesti vertaileva ote tuottaa usein mielenkiintoisia uusia havaintoja myös tieteen tasolla.

 

Mitä aiheita olet aikaisemmin tutkinut ja mitä tutkimusprojekteja sinulla on tällä hetkellä käynnissä?

Väitöskirjassa tutkin pieniä länsieurooppalaisia konsensusdemokratioita ja etenkin sitä, miten toisen maailmansodan jälkeisessä Itävallassa ja Suomessa löydettiin yhteinen peruslinja talouspolitiikassa sekä puolustus- ja turvallisuuspolitiikassa. Konsensusdemokratian historiaan liittyen olen ollut kiinnostunut niin korporatismista kuin komitealaitoksesta, joka on hyvin ruotsalais-suomalainen instituutio ja etenkin suomalaisen konsensusdemokratian kivijalka. Komitea-aineistothan ovat historiantutkijoiden peruskauraa, mutta mikä tämä tällainen komitealaitos oikein on, joka vuosikymmenten saatossa tuottanut niin massiivisen määrän materiaalia historian- ja politiikantutkijoille? Yleensäkin olen kiinnostunut hallinnon sekä valtion ja yhteiskunnan suhteiden historiasta.

Toinen tutkimusaiheeni on ideologinen kylmä sota sekä se miten nämä jännitteet heijastuivat puolueettomuuspolitiikan määrittelyihin niissä eurooppalaisissa puolueettomissa maissa, jotka yhteiskunta- ja talousjärjestelmältään olivat ”läntisen” mallin mukaisia. Aikalaiset olivat hyvin tietoisia näistä kysymyksistä, vaikka ne myöhemmässä historiantutkimuksen ovat usein jääneet perinteisemmän ulko- ja turvallisuuspolitiikan varjoon. Idässä epäiltiin, että sidos läntismalliseen demokratiaan vaaransi puolueettomuuden, lännessä taas, että puolueettomuus uhkasi vapaata taloutta ja demokratiaa. Näiden epäilysten välissä sitä sitten tasapainoiltiin. Tästä kertoo tutkimukseni The Ideological Cold War: the Politics of Neutrality in Austria and Finland (2014).

Puolueettomuuspolitiikan historiaa on perinteisesti tarkasteltu kansallisesti erityislaatuisena historiana, jota ei voi verrata oikein mihinkään. Omassa työssäni minua on kiinnostanut puolueettomien maiden historiassa etenkin se mikä monien kansallisten erityispiirteiden ohella on jaettua ja yhteistä. Olen viime vuosina paljon pohtinut uudenlaisia poikkikansallisia ja kansainvälishistoriallisia lähestymistapoja. Puolueettomuushan on valtavan vanha eurooppalaisen poliittisen aatehistorian ilmiö, joka on valtiollisen politiikan lisäksi ollut monien ei-valtiollisten toimijoiden – kansalaisjärjestöjen ja liikkeiden – asialistalla. Näiden pohdintojen jatkamiseen sain juuri yhteispohjoismaista rahoitusta eli lisää tutkimusta on tästä tulossa.

Kiinnostukseni kylmään sotaan ja uusiin näkökulmiin näkyy myös tutkimuksessa, jossa tarkastelen sosiaalipolitiikan professori Heikki Warista ja hänen kansainvälisiä verkostojaan. Näiden kautta avautuu mielenkiintoinen näkökulma kansallisen ja kansainvälisen risteyskohtiin 1920-luvulta 1970-luvulle saakka.

 

Mistä aiheesta haluaisit pitää luentokurssin?

Kyllä se varmaankin liittyisi puolueettomuuden kansainväliseen ja poikkikansalliseen historiaan.

 

Ehdota gradu-aihetta.

Aiheita olisi tietysti monia. Tällä hetkellä tulee ensimmäiseksi mieleen aihe, joka liittyy SAK:n kansainvälisiin yhteyksiin kylmän sodan päättyessä, esimerkiksi miten SAK toimi suhteessa Puolan Solidaarisuuteen ja muihin vastaaviin.

 

Suosittele kirjaa.

David Cortrightin Rauha. Kirja avaa erilaisen näkökulman realismin ja voimapolitiikan värittämään kansainvälisen historian ja kansainvälisten suhteiden historian tutkimustraditioon. Se kertoo monella tasolla siitä, miten rauha on jotenkin niin kovin vaikea teema.

Minulla on monta kirjaa meneillään samaan aikaan. Uusin hankinta on Miia Ijäksen Varjoista valtaistuimelle, joka kertoo Anna Jagellonicasta. Kirjamessuilta tarttui mukaan Martti Backmanin Vakoojat, joka kertoo Viljo Pentikäisen tapauksen paljastumisesta 1930-luvulla ja minkälainen vyyhti siitä avautui.

 

Teksti: Roope Kinisjärvi & Johanna Rainio-Niemi