Poliittisen historian oppiaineessa on tänä keväänä ollut tutkijavaihdossa australialainen antropologi, tohtori Nelia Hyndman-Rizk. Hän on virkavapaalla Uuden Etelä-Walesin yliopistosta (the University of New South Wales), jossa hän työskentelee kulttuurien välisen johtamisen yliopistonlehtorina. Osana tutkijavaihtoaan tohtori Hyndman-Rizk piti omista tutkimusaiheistaan kaksi luentoa, joihin tämä blogikirjoitus perustuu. Ensimmäinen luento käsitteli naisten asemaa libanonilaisessa yhteiskunnassa, jälkimmäinen taas diginomadi-ilmiötä.
Nelia Hyndman-Rizk aloitti 5.5. pitämänsä luennon Libanonin naisasialiikkeestä sekä sen kohtaamista haasteista lyhyellä katsauksella Libanonin historiaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa muotoutuneen ja toisen maailmansodan aikana itsenäistyneen Libanonin leimallinen piirre ovat maan lukuisat uskonnolliset ryhmittymät. Libanon kukoisti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, mutta ajautui vuonna 1975 tuhoisaan sisällissotaan, jota kesti aina vuoteen 1990. Sisällissodan sytykkeinä ja ajureina olivat nimenomaan maassa kyteneet etnis-uskonnolliset ristiriidat. Libanon ei ole 35 vuodessa palautunut entiseen vakauteensa ja menestykseensä, vaan sisällissodan pitkät varjot näkyvät maassa yhä tänäkin päivänä.
Libanonin uskontojen ja etnisyyksien moninaisuus näkyy myös maan politiikassa. Parlamentin 128 paikasta puolet on varattu muslimeille ja puolet kristityille. Näiden kiintiöiden sisällä paikat jyvitetään vielä alaryhmille, kuten maroniitti- ja ortodoksikristityille sekä sunni-, shiia- ja alaviittimuslimeille. Kaikkiaan Libanonissa on 18 erilaista uskonryhmää (engl. sect). Naisten asiat ovat Libanonissa varsin hyvällä mallilla sen omassa viiteryhmässä, Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maiden joukossa, jos mittareina käytetään esimerkiksi naisten lukutaitoa, osuutta korkeakoulutetuista tai naisten työvoimaan osallistumisen astetta. Toisaalta Libanonissa naisten edustus parlamentissa on Hyndman-Rizkin mukaan maailman alhaisimpia, vain noin viisi prosenttia, sillä Libanonissa parlamentin uskonryhmäkiintiöt menevät sukupuolikiintiöiden edelle.
Juuri Libanonin uskonnollisten ryhmien moninaisuus muodostaakin tohtori Hyndman-Ryzkin mukaan naisten tasa-arvoisten oikeuksien suurimman esteen: Libanonin 18 uskonryhmällä on käytössä 15 erilaista uskontoon perustuvaa perheoikeudellista käsitystä. Perheoikeudellisia asioita hallinnoivat kunkin ryhmän omat uskonnolliset tuomioistuimet, joita maalliset vallanpitäjät eivät juuri voi valvoa. Monet naisten oikeuksille perustavanlaatuiset seikat, kuten avioliiton alaikäraja, avioero- ja huoltajuuskysymykset sekä perimisoikeudet määräytyvät näiden uskonryhmien omien tapaoikeuksien ja lakien mukaan.
Perheoikeudellisten asioiden tavoin myös Libanonin kansalaisuuden saaminen määräytyy uskonryhmän kautta. Avioliitoissa syntyvät lapset liitetään syntymässä samaan uskonryhmään kuin heidän isänsä ja myös Libanonin kansalaisuus saadaan isän puolelta. Näin esimerkiksi ulkomaalaisen miehen kanssa naimisissa olevan libanonilaisen naisen lapsen on miltei mahdotonta saada Libanonin kansalaisuutta. Tämä este on kuitenkin vain toispuolinen: libanonilaismiehen kanssa naimisissa olevan ulkomaisen naisen sekä heidän lapsiensa on mahdollista saada kansalaisuus. Eräs syy kansalaisuuden saamiseen vaikeuteen on Libanonissa asuva suuri joukko pakolaisia, muiden muassa Palestiinasta. Jos suuri joukko pakolaisia saisi Libanonin kansalaisuuden, muuttaisi se myös maan poliittista tasapainoa, mitä monet uskonryhmistä eivät halua.
Libanonilainen intersectionaalinen (sanan varsinaisessa merkityksessä) naisasialiike on saanut joitakin voittoja, kuten vuonna 2014 säädetyn lain, jolla kriminalisoitiin lähisuhdeväkivalta. Maata olivat tuolloin kuohuttaneet useat henkirikokset, joissa aviomies oli tappanut vaimonsa. Rikosten aiheuttama yleinen tyrmistys auttoi naisasialiikettä ylittämään parlamentin ryhmärajat ja saamaan lain säädettyä.
Libanonin naisasialiikeen tämänhetkinen tavoite on parantaa naisten oikeudellista asemaa ajamalla Libanoniin siviiliavioliittolakia, joka mahdollistaisi maallisten avioliittojen solmimisen ilman uskonnollisten tahojen mukanaoloa. Tämä nähdään tapana tuoda naisten oikeudellinen asema miesten tasolle ja myös keinona mahdollistaa eri uskonryhmien väliset avioliitot, joiden solmiminen nykyisellään on vaikeaa. Suurempana tavoitteena tällä on Hyndman-Rizkin mukaan kehittää Libanonia kohti todellista kansakuntaa, kun se on nykyisellään enemmänkin eri uskonryhmien muodostama tilkkutäkki. Uskonnolliset johtajat eivät ymmärrettävästi ole siviiliavioliitouudistukselle kovin suopeita, vähentäisihän se heidän vaikutusvaltaansa.
Luennon lopuksi käytiin aktiivinen keskustelu, ja yleisö sai myös tilaisuuden kysyä australialaisen tutkijan näkemystä Australian juuripidettyjen parlamenttivaalien tuloksesta. Suomen mediassa vaalitulos oli kehystetty ensi sijassa vastareaktiona trumpilaiselle oikeistopopulismille. Hyndman-Rizk kuitenkin nosti esille vaaleissa puhuttaneet kysymykset etätyöstä ja kotoa käsin työskentelystä: oikeisto-oppositio oli ajanut vaaliohjelmassaan julkisen sektorin työntekijöiden laajamittaista paluuta lähityöhön. Tämä osoittautui hänen mukaansa epäsuosituksi erityisesti naisäänestäjien keskuudessa, minkä Hyndman-Rizk arveli osaltaan selittäneen vallassa olleen työväenpuolueen odotettua suurempaa vaalivoittoa.
Australian vaalitulokseen liittyen Hyndman-Ryzk nosti myös esiin seikan, joka yhdistää hänen tutkimuskohdettaan Libanonia hänen kotimaahansa Australiaan: naisten vähäisen edustuksen parlamentissa sekä tarpeen sukupuolikiintiöille. Hyndman-Ryzkin mukaan naisten parlamentaarisessa edustuksessa Australia on toki selvästi edellä Libanonia, mutta kuitenkin esimerkiksi Pohjoismaita jäljessä. Australiassa vain työväenpuolue Laborilla on sukupuolikiintiö. Tähänkin tavoitteeseen pääseminen niin, että naisia ei vain laiteta ehdolle vaalipiireihin, joita puolueen on mahdollista voittaa, on vienyt Hyndman-Ryzkin mukaan vuosikymmeniä.
Diginomadit vaihtavat maisemaa useita kertoja vuodessa
Tohtori Hyndman-Rizkin toinen luento käsitteli hänen nykyistä tutkimuskohdettaan, diginomadismia. Sillä tarkoitetaan elämäntapaa, jossa etätyön, vapaa-ajan sekä matkustelun rajat hämärtyvät. Diginomadismi-ilmiön ovat mahdollistaneet tietoverkkojen sekä työelämän nopea kehitys osana niin sanottua neljättä teollista vallankumousta. Tärkeää on huomata, että kaikki etätyö ei ole diginomadismia: tutkimuksessa diginomadeilla tarkoitetaan paikkariippumatonta työtä tekeviä ihmisiä, jotka vaihtavat työntekomaataan vähintään kolmasti vuodessa. Diginomadit voivat määritelmällisesti olla niin yrittäjiä, freelancereita kuin palkkatyöläisiäkin – lisäksi osa vasta kokeilee, sopisiko elämäntapa heille. Kysymykseen diginomadien määrästä Hyndman-Rizk antoi vastaukseksi noin 70 miljoonaa henkilöä. Hän korosti tämän olevan karkea arvio, sillä tarkkoja lukuja ei ole mahdollista saada. Tämä on kuitenkin määränä varsin suuri: se tarkoittaisi, että lähemmäs prosentti maailman yli kahdeksanmiljardisesta väestöstä olisi diginomadeita!
Diginomadismi on myös saanut paljon vaikutteita self-help-kirjallisuudesta. Erityisesti Hyndman-Rizk korosti Timothy Ferrissin 4 tunnin työviikko -bestsellerin (alkup. The 4-Hour Workweek: Escape 9–5, Live Anywhere, and Join the New Rich) merkitystä ilmiön synnyssä. Myös monet diginomadismin keskeiset ideat ovat tuttuja self-helpin maailmasta. Diginomadien elämäntapa on minimalistinen, jotta maan vaihtaminen useita kertoja vuodessa on ylipäätään mahdollista. Samoin elämäntavassa pyritään optimoimaan työn ja muun elämän tasapaino itselle mahdollisimman sopivaksi. Monet nomadit pyrkivät minimoimaan tekemänsä työn määrän, jotta heillä jää enemmän aikaa ”elämälle”. Eräs keskeinen käsite on myös niin sanottu kasvun asenne (engl. growth mindset), jossa pyritään jatkuvaan itsensä kehittämiseen.
Toisaalta Hyndman-Rizkin mukaan diginomadismiin kuuluu myös paljon laskentaa siitä, paljonko tietyn elintason saavuttamiseksi tietyssä maassa on työskenneltävä. Tässä keskeinen käsite on geoarbitrage, jolle ei liene vielä hyvää vastinetta suomessa. Käsite tarkoittaa, että palkka maksetaan varakkaasta länsimaasta,
esimerkiksi Yhdysvalloista, mutta se käytetään elinkustannuksiltaan halvemmassa työntekomaassa, esimerkiksi Thaimaassa. Tällöin sama palkka mahdollistaa paljon leveämmän elämisen. Nomadeilla onkin omia sivustoja, joissa eri asuin- ja työntekopaikkoja vertaillaan. Keskeisin kriteeri vertailussa on kustannustaso, mutta myös esimerkiksi ilmasto ja internetyhteyksien laatu ovat merkittäviä tekijöitä nomadeille. Monet yleiset kohteet sijaitsevatkin lämpimissä ja edullisissa Kaakkois-Aasian valtioissa, mutta toisaalta myös Barcelonan ja Tokion kaltaiset kalliimmat kohteet ovat nomadien suosiossa.
Diginomadien elämäntapaan liittyy myös useita haasteita ja väärinkäsityksiä. Eräs ovat niin sanotut vapausansat (engl. freedom traps), jolla tarkoitetaan sitä, että nomadin voi olla vaikeaa motivoida itseään työhön paikoissa, jotka usein ovat suosittuja lomakohteita. Enemmän tutkimuksellinen haaste on käsitys diginomadien iästä: usein heidät ajatellaan kuuluvan 1980- ja 1990-luvuilla syntyneeseen milleniaali-sukupolveen, mutta Hyndman-Rizkin on viitteitä myös siitä, että diginomadismi kiinnostaisi nykyään myös tätä vanhempia sukupolvia. Itse milleniaalit ovat taas nyt lapsenhankintaiässä, mikä on saanut monet miettimään perheen ja nomadielämäntavan yhdistämistä. Koska perinteinen koulunkäynti on lähes mahdotonta, jos perhe vaihtaa asuinmaataan useita kertoja vuodessa, ovat diginomadit keksineet erilaisia menetelmiä lastensa koulunkäyntiin. Ne vaihtelevat vanhempien itsensä työn ohella pitämästä ”maailmankoulusta” aina yritysten tarjoamiin, paikkariippumattomiin yksityiskouluihin. Eräs suosituimmista yksityisistä palveluntarjoajista, Boundless Life, käyttää etäkoulussaan suomalaista opetussuunnitelmaa.
Diginomadismiin liittyy myös monenlaisia eettisiä huolenaiheita. Esimerkiksi nomadismi elämäntapana on paljon helpompaa vakaista maista tuleville, joiden ”vahvat passit” mahdollistavat viisumivapaan oleskelun paljon useammissa maissa. Toisekseen rajat ylittävä työnteko kannustaa helposti verotuksen optimointiin tai jopa suoranaiseen vero välttelyyn, joka ei välttämättä miellytä nomadien työntekomaita. Lisäksi monet nomadien suosimissa kohteissa, kuten edellä mainitussa Barcelonassa, paikalliset asukkaat ovat pillastuneet liikaturismista. Vaikka nomadit eivät määritelmällisesti ole turisteja, he hyödyntävät pitkälti samoja palveluita kuin turistit, esimerkiksi AirBnB-asuntoja. Liikaturismin vastustajien keskeinen argumentti onkin usein, että lyhytvuokraus nostaa asuntojen hintatasoa sietämättömästi.
Luentonsa loppupuolella tohtori Hyndman-Rizk kävi läpi vielä diginomadi-ilmiön mahdollisia tulevia kehityskulkuja. Ikääntyvien länsimaiden rasittuvat eläkejärjestelmät voivat Hyndman-Rizkin mukaan ajaa jatkossa myös eläkkeensaajat etsimään eläkkeidensä hupenevalle ostovoimalle parempaa vastinetta halvemman elintason maista. Toisaalta valtiot halunnevat tulevaisuudessa houkutella nomadeja entistä aggressiivisemmin. Monilla mailla, esimerkiksi Virolla, on jo nykyisellään käytössä niin sanottu nomadiviisumi, joskin näiden suosio on Hyndman-Rizkin mukaan ollut toistaiseksi varsin vähäistä. Toisaalta nomadien lähtövaltioilla voi olla tulevaisuudessa tarvetta kontrolloida ihmisten lähtemistä nykyistä tiukemmin, sillä monet ikääntyvät länsimaat kamppailevat jo nyt taloudenpitonsa kanssa, kun valtioiden keräämät verotuotot vähenevät.
Tämänkin luennon lopuksi käytiin vilkasta vaikutusta esimerkiksi perhe-elämän ja nomadismin yhdistämisestä, diginomadismin vaikutuksista mielenterveyteen sekä valtioiden tarpeesta kontrolloida ihmisten liikkuvuutta. Näistä viimeiseen nostettiin yleisöstä esimerkkinä Suomen nykyisen hallituksen päätös rajata kansaneläke vain Suomessa asuville eläkkeensaajille.
Pietari Pastila on maisterivaiheen poliittisen historian opiskelija, joka tekee opintoihinsa kuuluvaa työharjoittelua poliittisen historian oppiaineessa.
