Väitöskirjassani “Suomi, rauhanturvaaminen ja kylmä sota 1956–1990” esitän Suomen käyttäneen rauhanturvaamista sekä ulkopoliittisesti että puolustuspoliittisesti taitavasti hyväkseen. Näin ollen rauhanturvaaminen avaa mielenkiintoisen kurkistusaukon myös laajempiin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin päätöksiin ja niiden taustoihin. 

Rauhanturvaaminen oli kylmän sodan maailmassa läntisten intressien läpitunkemaa. Suomen kaltaiset puolueettomat valtiot tasapainottivat tätä läntisyyttä ja Nato-maiden osallistumista operaatioihin. Neuvostoliitto ei kaatanut YK:n turvallisuusneuvostossa operaatioita laajempien intressiensä takia ja tämä tarjosi Suomelle mahdollisuuden nostaa profiiliaan YK:ssa, Pohjoismaissa ja ylipäätään lännessä.

Alkuun rauhanturvaaminen herätti tästä syystä myös paljon vastustusta muun muassa vasemmiston ja varovaista ulkopoliittista linjaa ajaneiden ulkoministeriön virkamiesten piirissä. Myös Urho Kekkonen suhtautui osallistumiseen epäillen, mutta aktiivisempaa otetta Suomen pohjoismaiseen ja läntiseen linjaan hakeneet YK-diplomaatit kärjessään Ralph Enckell ja Max Jakobson saivat vakuutettua presidentin osallistumisen hyödyistä. Rauhanturvaamisen alkuvuosina Suomen osallistuminen ei siis ollut missään määrin itsestään selvää, vaan sen nähtiin sisältävän myös paljon riskejä ja vastakkainasettelua.

Rauhanturvaamisen vaikutus Suomen puolustuspolitiikkaan

Ulkopoliittisesti rauhanturvaaminen toimi kylmän sodan aikana Suomen välineenä erottautua itäblokista ja Neuvostoliitosta kohti länttä ja Pohjoismaita, mutta rauhanturvaamisella oli myös aiemmin tuntemattomia puolustuspoliittisia tehtäviä.

Puolustusvoimien ylin johto ajoi rauhanturvaamisen siivellä salaista sodan aikaiseen puolustusliittoon tähtäävää yhteistyötä Ruotsin ja Norjan kanssa. 1960-luvulla Suomen, Ruotsin ja Norjan puolustusvoimien välillä oli salaisia neuvotteluja, joiden tähtäimenä oli sodan ajan puolustusliitto ja yhteistyö. Rauhanturvaaminen toimi vaarattomana tapana yhteistyön tiivistämiseksi, sillä kaikki maat olivat samaan aikaan luomassa Pohjoismaisia valmiusjoukkoja YK:n käyttöön. Jokainen maa loi omat joukko-osastonsa, mutta yhteistyö oli tästä huolimatta tiivistä ja pyrkimyksenä oli luoda yhteiset menettelytavat joukkojen lähettämiseksi. Tämä toteutui Pohjoismaiden yhteisen rauhanturvaamisen manuaalin, eli niin sanotun “sinisen kirjan”, ilmestyttyä 1973. 

Sotilastiedustelu vaihtoi puolestaan 1970-luvulla jom kippur -sodan jälkeen rauhanturvaamisen kautta saatuja tietoja muun muassa Israelin tiedustelupalvelu Mossadin kanssa. Israel tuli sodassa pahasti yllätetyksi ja suomalaisten merkittävä rooli Siinaille perustetussa UNEF II -operaatiossa ja sitä kautta saadut tiedot Lähi-idän tilanteesta lisäsivät Suomen kiinnostavuutta myös tiedustelupiireissä. Jonkinasteisia tiedusteluyhteyksiä solmittiin myös esimerkiksi Namibian UNTAG-operaation myötä Etelä-Afrikan tiedustelupalvelun kanssa.

Rauhanturvaamisen läpimurto Suomessa

Puolustusvoimissa rauhanturvaaminen nähtiin vielä 1960-luvulla yleisesti lähinnä kotimaan puolustusta haittaavana lisätehtävänä ja materiaalista valmiutta alentavana kulueränä, joka vei upseereja pois joukko-osastojen koulutustehtävistä. Tätä käsitystä lisäsi erityisesti vuosikymmenen alun jännittynyt kansainvälinen tilanne, joka uhkasi muodostua suurvaltojen sodaksi Kuuban, Berliinin tai jonkun muun alueellisen konfliktin seurauksena. 

Lopullinen rauhanturvaamisen läpimurto Suomessa tapahtui 1970-luvulla, kun sen hyväksyntä läpäisi yhteiskunnan sekä puoluekentän ja aiemmin siihen nihkeästi suhtautunut Puolustusvoimat kääntyi entistä vahvemmin rauhanturvaamisen kannalle. Ulkoministeriössä rauhanturvaaminen nähtiin jopa puolueettomuuspolitiikan “suorana funktioina”, joten Suomella tuli olla rauhanturvaajia, jos Suomen puolueettomuuspolitiikan voitiin sanoa olleen onnistunutta.

1970-luvun positiiviset kokemukset Kyproksella ja Siinailla, nuoremman polven upseerien esiinmarssi ja kylmän sodan liennytys toivat muutoksen näihin asenteisiin. Puolustusvoimien johdossa ryhdyttiin yhä useammin korostamaan osallistumisen koulutuksellisia hyötyjä, joka muodostui edulliseksi Puolustusvoimien toimintakykyä lisääväksi kertausharjoitukseksi. Samalla upseerit ja Puolustusvoimat ylipäätään saivat kokemusta uusimpien sotien todellisuudesta ja osoitettua oman armeijan toimintakykyä muulle maailmalle. 

Kylmän sodan jälkeinen muutos heijastui asenteisiin

Kylmän sodan loppupuolella puolustushallinnossa oltiin valmiita lähettämään rauhanturvaajia yhä vaikeampiin operaatioihin ja sen hyödyt tunnustettiin. Sen sijaan poliittiset päätöksentekijät eivät tahtoneet hyväksyä kylmän sodan jälkeistä rauhanturvaamisen toimintatavoissa tapahtunutta muutosta ja sen vaatimuksia, vaan Suomessa kaivattiin yhä edelleen perinteistä rauhanturvaamista, jota ei juuri enää ollut. Operaatiot, joihin rauhanturvaajia lähetettiin, olivat yhä vaikeampia ja sisälsivät yleensä myös kovempaa sotilaallista voimankäyttöä. Tässä mielessä rauhanturvaamisen perusteluissa tapahtui täyskäännös sen muututtua laaja-alaiseksi kriisinhallinnaksi. Kylmän sodan aikana aluksi nihkeästi rauhanturvaamiseen suhtautunut puolustushallinto oli yhä valmiimpi ottamaan osaa koviin kansainvälisiin operaatioihin myös kylmän sodan päätyttyä. Sen sijaan poliittisesti muutos vähensi Suomen halua esiintyä kriisinhallinnan suurvaltana ja rauhanvälityksen kaltainen toiminta on pitkälti vienyt rauhanturvaamisen aseman nykyisessä keskustelussa.

Poliitikkojen nihkeys uusia operaatioita kohtaan heijasteli myös laajempia asenteita, sillä Suomessa teetetyissä mielipidemittauksissa on aina näkynyt nimenomaan YK-operaatioiden laaja kannatus. Sama kannatus ei ole yltänyt esimerkiksi Naton tai EU:n johtamiin operaatioihin. Suomalaisen rauhanturvaamisen kuvaa muokkasi voimakkaasti ajatus puolueettomasta suomalaisesta, joka työskentelee yhdessä konfliktien osapuolten kanssa ja käyttää mahdollisimman vähäistä voimaa. Tämän ideaalin mielikuvan on ollut vaikea istua uusiin operaatioihin, joissa pelin säännöt menivät uusiksi. Ideaali kuva ei pitänyt täysin paikkaansa edes kylmän sodan aikana, mutta erityisesti kylmän sodan jälkeen jopa konfliktien osapuolten nimeäminen, puhumattakaan niiden suostumuksesta, tai rauhanturvaajien puolueettomuuden vaatimus ovat jääneet taka-alalle tehokkuuden ja sotien luonteen muutoksen myötä.

Rauhanturvaajat tutkimuksen kohteeksi?

Väitöstilaisuudessa (5.12.) esille nousi myös muutamia mielenkiintoisia uusia tutkimusaiheita. Eräs niistä olisi vertaileva tutkimus Pohjoismaisista rauhanturvaajista. Minkälainen on ollut tyypillinen rauhanturvaaja tai kriisinhallintaan osallistunut henkilö Suomessa, Ruotsissa, Norjassa tai Tanskassa? Minkä ikäinen, mitkä olivat lähdön motivaatiot ja onko tietty ala tai yhteiskunnallinen asema vetänyt muita enemmän osallistujia? Itseäni kiinnostaisi tarkastella myös, miten operaatiot ovat vaikuttaneet niihin osallistuneisiin henkilöihin. 

Tässä mielessä rauhanturvaajien toiminnan ymmärryksessä olisi vielä tarkennettavaa. Osittain tämä johtuu ulkopoliittisesti merkittävän toiminnan kulmien ja kipupisteiden tahallisesta silottamisesta. Kylmän sodan aikana rauhanturvaamisen positiivista kuvaa rakennettiin hyvin aktiivisesti ja aika-ajoin kohtuuttomaksi yltynyt rauhanturvaajien alkoholinkäyttö lieveilmiöineen ja erityisesti 1960- ja 70-lukujen korkeat itsemurhaluvut rauhanturvaajien keskuudessa eivät päätyneet kotimaassa lehtien palstoille – tai jos päätyivät, kuten kävi esimerkiksi vuoden 1967 “kabareemellakan” jälkeen, annettiin osallistujille jopa ehdottomia vankeusrangaistuksia. Tässä tapauksessa syytetyt oli valittu jokseenkin sattumanvaraisesti suuresta määrästä samalla kadulla iltaa viettäneistä suomalaisista, joten tuomittujen oikeusturvan kannalta oli varmasti kohtuullista, että tuomiot muutettiin myöhemmin Suomessa sakkorangaistuksiksi.

Kirjoittaja: Jukka Pesu

Kirjoitus on julkaistu alunperin: Rauhanturvaaja 6/2020

Väitöskirja on luettavissa verkossa UTUpub-palvelussa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8254-7