Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978−1990
Teksti on lyhennelmä Mari Luukkosen väitöstilaisuudessa pitämästä lectio praecursoriasta.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomen valtiojohdon tärkeimmäksi tavoitteeksi tuli estää uuden sodan syttyminen Neuvostoliiton kanssa. Keinoksi valikoitui autonomian ajalta tutun vanhasuomalaisen myöntyväisyyspolitiikan perinteen mukainen varovaisuudelle, neuvotteluille ja sovittelulle rakentuva ulkopoliittinen linja. Kyse oli yksin jääneen maan selviytymisstrategiasta.
Strategia osui hyvin yhteen Neuvostoliiton Suomen politiikan kanssa, jonka tärkein tavoite oli Leningradin turvallisuuden varmistaminen. Keinoksi valikoitui Suomen muuttaminen niin ystävällismieliseksi maaksi, että se huomioisi Neuvostoliiton intressit politiikassaan. Moskovan näkökulmasta tavoitteessa otettiin aimo harppaus eteenpäin valvontakomission aikana, jolloin Suomen ”taantumukselliset hallituspiirit” oppivat mukauttamaan politiikkansa Neuvostoliiton intresseihin. Samalla muotoutui toimintamalli, jossa valtioneuvos J. K. Paasikiven ”aivoriihen” jäsenet alkoivat hoitaa tärkeät asiat suoraan ja epävirallisesti valvontakomission johtajan kanssa, jolla oli suora yhteys Kremliin. Toimintatapa koettiin suomalaisten piirissä paremmaksi vaihtoehdoksi kuin suhteiden hoidon jättäminen kommunisteille.
Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden perusasetelma sinetöitiin vuonna 1948 solmitulla sopimuksella ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta. Samoihin aikoihin alkanut kylmä sota piti puolestaan huolen siitä, että sopimuksen periaatteet vakiintuivat Moskovassa odotusarvoksi kaikessa maiden välisessä kanssakäymisessä. Yöpakkaset (1958) ja noottikriisi (1961) lisäsivät entisestään suomalaisten varovaisuutta tuoden suhteisiin uuden lisäelementin − ennalta estävyyden. Presidentti Urho Kekkosen johdolla Suomessa huolehdittiin mahdollisimman hyvin siitä, ettei Neuvostoliitolla olisi tarvetta minkäänlaisiin virallisiin huomautuksiin, sillä sellaisilla oli aina vaarana johtaa vaatimuksiin YYA-sopimuksen mukaisten konsultaatioiden aloittamisesta.
1970-luvun lopulle tultaessa Suomen turvallisuuskoneistossa oli kuitenkin vielä yksi osa, jonka toiminnasta oli ulkopoliittisille tavoitteille potentiaalisesti suurempaa haittaa kuin hyötyä. Suojelupoliisi.
VTT Mari Luukkosen väitöstilaisuudessa vastaväittäjänä toimi dosentti Aleksi Mainio ja kustoksena professori Louis Clerc.
Suojelupoliisin keskeinen merkitys Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kylmän sodan aikana johtui siitä, että samalla, kun KGB oli Supon harjoittaman vastavakoilun pääkohde, se oli myös se kanava, jonka kautta viestit maiden valtiojohtojen välillä kulkivat. Seppo Tiitisen aloittaessa suojelupoliisin päällikkönä toukokuussa 1978, oli itsestään selvää, että yksi hänen tärkeimmistä tehtävistään oli varmistaa ulkopolitiikan huomioiminen viraston toiminnassa. Presidenttikeskeisessä järjestelmässä se tarkoitti muuttumista presidentin poliisiksi. Toisin kuin tähän asti on totuttu ajattelemaan, tämä rooli ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että sen enempää presidentti Kekkonen kuin Mauno Koivisto olisivat pyrkineet estämään Supon toimintaa. Itse asiassa päinvastoin. Virastolta oli lupa odottaa aikaisempaa suurempaakin hyötyä. Kyse oli siitä, miten se tehtävänsä suoritti. Tämän presidentin toiveen Tiitinen myös toteutti. Samalla, kun suojelupoliisi mukautui siihen maan tapaan, että tärkeimmät poliittisen tason asiat hoidettiin puoluelinjan eli KGB:n kautta, mikä Supon kohdalla tarkoitti Tiitisen henkilökohtaista KGB-suhdetta, karkotettiin Suomesta Tiitisen päällikkökauden aikana 13 neuvostotiedustelun kaaderiupseeria. Se oli enemmän kuin monessa Nato-maassa. Samaan aikaa lisääntyivät ja syvenivät suojelupoliisin yhteistyösuhteet läntisten turvallisuus- ja tiedustelupalveluiden kanssa. Kuten Seppo Tiitinen vuonna 1983 Isoon-Britanniaan suuntautuneella vierailullaan totesi, oli puolueettomuus Suomelle keino ei päämäärä. Päämäärä oli Suomen mahdollisimman tiivis länsi-integraatio, mutta niin kauan, kuin Neuvostoliitto oli olemassa, jouduttiin sitä edistämään YYA-Suomen kulisseissa.
Neuvostoliiton romahtaessa Suomi hylkäsi puolueettomuuden ja liittyi Euroopan unioniin. Tässä 1990-luvun murroksessa jatkuvuutta edusti sen 80-luvun loppupuolella omaksutun ulkopoliittisen linjan jatkaminen, että muiden länsimaiden tavoin myös Suomi halusi tukea Mihail Gorbatšovia tämän uudistuspyrkimyksissä. Vuonna 1992 kohteeksi vaihtui Venäjä ja sen demokratiakehityksen tukeminen.
Helmikuussa 2022 Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen konteksti murtui jälleen, kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainassa. Sen tuloksena Suomi on matkalla kohti Nato-jäsenyyttä ja muiden muassa suojelupoliisin nykyinen päällikkö Antti Pelttari on todennut julkisuudessa Venäjän toiminnan olevan suurin uhka myös Suomen kansalliselle turvallisuudelle. Maantieteelle Suomi ei voi edelleenkään mitään. Suhteet Venäjään on hoidettava jatkossakin, mutta suomettumisen paluu on kuitenkin hyvin epätodennäköistä.
Mari Luukkonen VTT
