YK:n ilmastosopimuksen UNFCCC:n osapuolikonferenssi, paremmin tunnettu lyhenteellä COP (Conference of Parties), pidettiin tänä vuonna Sharm El-Sheikhissä, Egyptissä. COP-konferenssit keräävät samaan paikkaan niin valtioiden ja median, kuin myös kansalaisyhteiskunnan edustajia. Kansalaisyhteiskunta on edustettuna COP-konferensseissa yhdeksän laajemman edustuksen (constituency) kautta, joihin kuuluvat muun muassa ympäristöjärjestöt (ENGO), tutkijat ja riippumattomat järjestöt (RINGO), sekä lasten ja nuorten järjestöt (YOUNGO). Tarkkailijana, eli kansalaisyhteiskunnan edustuksen, tarkemmin ottaen YOUNGO:n, kautta pääsi myös tämän blogikirjoituksen kirjoittaja osallistumaan maailman suurimpaan ilmastokonferenssiin sen ensimmäisen viikon ajan.   

Viikkoon mahtui valtava määrä inspiroivia kohtaamisia, tapaamisia eri maiden ja järjestöjen edustajien kanssa ja varsinaisten ilmastosopimukseen liittyvien neuvottelujen seuraamista. Kuulun itse YOUNGO:n kontekstissa toimivaan Mitigation-työryhmään, joka seurasi konferenssin ajan neuvottelujen kulkua ja laati suosituksia siitä, miten muun muassa nuorten näkemykset ja osallistaminen otetaan huomioon ja varmistetaan. Tätä kautta pääsin siis myös keskustelemaan kasvotusten eri maiden neuvottelijoiden kanssa, ja tuomaan esille nuorten osallistamisen tärkeyttä ilmastonmuutoksen vaikutusten hillitsemiseen tähtäävässä työssä. Päiviin kuului siis paljon käytävillä tietokoneiden kanssa istumista (koska työpisteitä tai tuoleja ei juurikaan ollut), kirjoittamista, lukemista, hissipuheiden laatimista ja paikasta toiseen juoksemista. Ennen konferenssia en ajatellut, että kuuluisin myös itse niihin ihmisiin, jotka juoksevat paikasta ja tapaamisesta toiseen, mutta toisin kävi.  

Tämän kaiken toiminnan lisäksi viikkoon mahtui ensikertalaisena myös paljon kuuntelemista: niin neuvottelujen, erilaisten paneelikeskustelujen, kuin myös erityisesti niiden ihmisten ja ryhmien, joiden ääni ei tule muuten tarpeeksi esille. Nämä ihmiset ja ryhmät ovat samanaikaisesti juuri niitä, joille ilmastonmuutos ei ole abstrakti ja kaukainen asia, vaan kirjaimellisesti heidän kotiansa tuhoava voima. Vaikka esimerkiksi Tyynenmeren saarivaltioiden värikäs ja kaunis paviljonki oli yksi vilkkaimmista ja äänekkäimmistä, oli samanaikaisesti heidän viestinsä selvä: ilmaston lämpenemisen hillitseminen 1.5C-asteeseen on heidän kotiensa säilymisen ehto. Kaikki puhe tämän tavoitteen saavuttamatta jättämisestä, jota valitettavasti kuuli yllättävän avoimesti, tarkoittaisi heidän todellisuuksien sivuuttamista. Yleisesti ottaen Globaalia Etelää edustavien nuorten joukossa oli selkeästi havaittavissa kärsivällisyyden loppumista, ja suoranaista raivoa siitä tilanteesta, jonka (lähinnä) Globaalin Pohjoisen aiheuttamien päästöjen luoma ilmaston lämpeneminen on aiheuttanut nimenomaan Globaalissa Etelässä, ja heidän yhteisöissään. Vaatimukset rahasta selvitä siitä tuhosta, jonka ilmastonmuutos on jo aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan, kaikuivat konferenssialueella ensimmäisestä päivästä lähtien. Ruohonjuuritasolla ja nuorten aktivistien seassa COP tuntui myös ennen kaikkea ihmisoikeuksia puolustavana, ja ihmisoikeuksien tärkeyttä alleviivaavana tapahtumana. Kuten Naomi Klein on jo kirjoittanut, ei COP27-konferenssin nimekkäin ja äänekkäin aktivisti ollut itse edes paikalla, nimittäin egyptiläinen ihmisoikeusaktivisti Alaa Abd El Fattah. Hänen pitkään jatkunut nälkälakkonsa huipentui ennen COP27-konferenssia protestina, ja Free Alaa, Free them All-huudot, sekä hänen kirjoituksensa olivat läsnä kansalaisyhteiskunnan toiminnassa ja viestissä koko COP27-konferenssin ajan – ei täysin ilman ongelmia ja yhteenottoja.  

COP27-konferenssi, ja COP-konferenssit yleisestikin herättävät aina paljon keskustelua ja puhetta niin sosiaalisessa, kuin myös perinteisessä mediassa, erityisesti siitä, miten hyödyllisiä konferenssit todella ovat – ja mikä niiden haitta on. Konferenssien alla puhutaan paljon esimerkiksi siitä, millaisia päästöjä COP itse aiheuttaa, kun kymmenet tuhannet valtion ja kansalaisyhteiskunnan edustajat lentävät paikalle, usein yksityiskoneillaan, ja saapuvat autosaattueissaan konferenssiin. Yhden mittauksen mukaan yli 800 yksityiskonetta lensi Sharm El Sheikhiin konferenssin ensimmäisten päivien aikana. Tämän lisäksi COP27-konferenssin pääsponsorina toiminut Coca-Cola aiheutti hämmennystä, samoin konferenssissa tarjoiltu Nescafén kahvi. Myös Egypti isäntämaana ei valanut moniin osallistujiin uskoa konferenssin vilpittömyydestä, vaan COP27 nähtiin poliisivaltion pyrkimyksenä viherpestä imagonsa. Monet aktivistit jättivätkin tänä vuonna tulematta Egyptiin eräänlaisena protestina, viitaten Egyptin ihmisoikeustilanteeseen, ja konferenssissa yleisesti tapahtuvaan viherpesuun. Viherpesun kohdalla olen samaa mieltä, sillä ajoittain COP tuntui enemmän bisnestapahtumalta, jossa eri yritykset mainostivat omaa ”vihreyttään” suurin (mutta ympäripyörein) sanoin, ilman sen ihmeellisempiä todisteita. Keskustelu COP-konferenssien tarpeellisuudesta on tietenkin täysin oikeutettua, ja on myös totta, että osan konferenssista voisi todennäköisesti korvata Zoom-puhelulla, mutta tämä näkökulma on samanaikaisesti vain sitä: yksi näkökulma. Ugandalainen ilmastoaktivisti Vanessa Nakate esimerkiksi nosti erittäin hyvän pointin esille siitä, että konferenssista pois jääminen on myös valtava etuoikeus. Nakaten mukaan globaalista etelästä tulevilla aktivisteilla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin saapua paikalle, koska COP on ainoa alusta, jossa he saavat äänensä kuuluviin, sillä valitettavan usein valtamedioissa tapahtuva ilmastokeskustelu keskittyy yllättävän vähän Globaalin Etelän aktivistien äänten vahvistamiseen. Ilmastonmuutoksen, ja siihen liittyvän keskustelun monitasoisuus näkyy siis myös siinä, että moni asia voi olla totta samanaikaisesti – ja tämä monitasoisuus oli läsnä myös COP27:ssa.  

Kaikesta (oikeutetusta) kritiikistä huolimatta olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että vaihtoehdon puuttuessa ovat COP-konferenssit paras vaihtoehto, joka meillä tällä hetkellä on. On erittäin harvinaista, että (lähes) kaikkien maiden edustajat saadaan paikalle keskustelemaan (suhteellisen) rakentavasti, tavoitteena saada edes jonkinlaisia tuloksia. Tilanne vaatii vielä paljon parannusta, ja onkin tärkeää, että kansalaisyhteiskunnan edustajat jatkavat paineen luomista ja vaatimusten esittämistä. Konferenssin viimeisinä päivinä näytti vielä siltä, että mitään rakentavia tuloksia ei saada aikaan, mutta yöhön asti venyneiden neuvottelujen tuloksena saatiin ensimmäistä kertaa edes jonkinlainen ohjenuora sille, miten ilmastonmuutoksen seurauksista kärsiville maille, jotka eivät omilla toimillaan ole vaikuttanut juuri lainkaan ilmastonmuutokseen, maksetaan globaalin pohjoisen toimesta ”korvausta”. Loss and Damage– nimellä kulkeva rahoitus olikin yksi kansalaisyhteiskunnan ja aktivistien isoimmista vaatimuksista. En valitettavasti itse päässyt seuraamaan konferenssin viimeisiä päiviä muuten kuin WhatsAppin ja Telegramin kautta, sillä kun itse lähdin Sharm El-Sheikhistä sunnuntaina, olivat kaikki neuvottelut vielä kesken, eikä tunnelma ollut erityisen toiveikas niiden tulosten suhteen.   

Aikaisemmin mainittu Egyptin ihmisoikeustilanne on myös asia, jota ei voi jättää käsittelemättä. COP27-konferenssin pitäminen Egyptissä herätti ja herättää edelleen kysymyksiä siitä, minkälaisissa maissa ilmastokonferenssia voidaan ylipäänsä järjestää. Todellisuus, jossa Sharm El Sheikhin lomakohteeseen kerääntyy satojen maiden delegaatit, kansalaisyhteiskunnan edustajat ja maailman media palmujen ja auringon alle, mutta samaan aikaan kymmenet tuhannet mielipidevangit istuvat isäntämaan vankiloissa, tuntuu vähintäänkin dystooppiselta. Varsinkin, kun monet paikan päällä olevista aktivisteista sanovat ja tekevät asioita, joista Egyptissä voi joutua vankilaan. Paikan päällä oli kuitenkin kiistattomasti selvää, että erityisesti nuoret aktivistit eivät suostu ihmisoikeuksia rikkovan valtion toimien viherpesuun.  

On nimittäin tärkeää, että COP-konferensseja järjestetään myös muualla kuin demokraattisissa valtioissa, sillä mikään muu kansainvälinen konferenssi ei tuo samalla tavalla demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolestapuhujia paikalle – ja tämän vaikutuksia ei-demokraattisissa valtioissa ei saa aliarvioida. Tämän lisäksi COP-isännyyden myöntäminen vain ”demokraattisille” valtioille pienentäisi mahdollisten isäntämaiden ryhmää huomattavasti, sekä antaisi mahdollisuuden vielä pahemmalle polarisaatiolle UNFCCC:n osapuolten välille. En lähde spekuloimaan mitään kauaskantoisia vaikutuksia tässä kohtaa, mutta paikan päällä tuntui ainakin välillä siltä, että erityisesti nuoret saivat todellisia asioita aikaiseksi. Tänä vuonna esimerkiksi COP27-alueella pidettiin päivittäin useita mielenosoituksia, joissa vaadittiin Egyptin ihmisoikeustilanteen parantamista, ja tämä viesti levisi median avulla ympäri maailmaa. Valkoisten vaatteiden avulla toteutetut mielenilmaukset, päivittäiset Blue Zone:n sisällä tapahtuvat mielenilmaukset ja lähes mantraksi muodostunut puheenvuorojen lopetus: ”No climate justice without human rights – we are not yet defeated and we will never be defeated” olivat kaikki selkeitä kannanottoja Egyptin ihmisoikeustilanteeseen, mielipiteenvapauden puuttumiseen ja kymmenien tuhansien mielipidevankien tilanteeseen. Näiden mielenosoitusten kuvat, joihin osaan itse osallistuin, lähtivät kiertämään maailman medioiden kautta kauas Egyptin rajojen ulkopuolelle – ja samoin levisi (ainakin teoreettisesti) niissä esitetyt viestit. Tässä kohtaa täytyy tietenkin huomauttaa, että YK:n kontrolloiman Blue Zone:n sisällä ei saa pitää luvattomia mielenosoituksia (kaikille pitää hankkia etukäteen lupa) ja mielenosoituksissa ei saa nimetä mitään yksittäistä valtiota, henkilöä tai yritystä. Nuoret aktivistit kuitenkin taitavat sosiaalisen median käytön, sekä ovat luovia ja mielikuvituksellisia sanamuodoissaan ja tiedostavat, että vaikka heitä ei edelleenkään kuunneltaisi neuvotteluissa, rakastavat mediat innostavia nuoria. Samat mielenosoitukset, joita tapahtui siis useaan otteeseen päivittäin, eivät olisi olleet mahdollisia COP-alueen ulkopuolella.  

Positiivisten asioiden löytäminen ei tietenkään tarkoita, että jättäisi huomioimatta oikeutettuja kritiikin aiheita. Positiivisen lisäksi COP27 herätti nimittäin myös paljon aiheellista kritiikkiä, josta osa liittyi todella konkreettisiin ja perustavanlaatuisiin asioihin. Konferenssialueelta loppui ensimmäisinä päivinä vesi ja ruoka kesken, roskia ei lajiteltu, järjestelyt olivat kaoottisia ja paikallisia työntekijöitä kohdeltiin huonosti. Kaikkialle oli hirveä jono, konferenssialueen kartat ja kyltit olivat epäselviä, mikä taas johti turhaan edestakaisin kävelyyn ja välillä eksymiseen tai myöhästymisiin. Joinain päivinä tarkkailijat taas eivät päässeet seuraamaan neuvotteluja, koska konferenssialueella ei ollut tarpeeksi suuria kokoushuoneita, ja jopa varsinaisia delegaatteja ei päästetty huoneisiin sisälle, turvallisuussyistä. Konferenssialueen ja -tilojen huono suunnittelu teki myös tarkkailijoiden tarkoituksenmukaisen osallistumisen vaikeaksi ja välillä jopa mahdottomaksi, sillä huono akustiikka, liian kovaa puhaltavat ilmastoinnit ja seitsemän minuutin välein Blue Zone:n yli jyrisevät lentokoneet tekivät neuvottelujen seuraamisesta välillä mahdotonta. 

Paikan päällä myös isäntämaan käytös ja toimet herättivät ihmetystä monissa, ja joissain tapauksissa myös huolta. Räikein esimerkki tästä on konferenssin aikana joka puolella kiertänyt väite siitä, että tapahtuman virallinen sovellus on todellisuudessa spyware-ohjelma, joka ladattuna puhelimeen pystyy tarkkailemaan ja kuuntelemaan puhelimen omistajan tekemisiä huomaamattomasti. Se, onko tämä totta ei ole minun paikkani sanoa, mutta useiden maiden delegaatiot jättivät sovelluksen lataamatta ja väitteen todenmukaisuudesta huolimatta lisääntyi ainakin osallistujien vainoharhaisuus. Varoituksen sanoja kuului myös lataamisesta suoraan USB-kaapelilla, TikTokin lataamisesta ja käytöstä Egyptissä ja mistään liian henkilökohtaisesta keskustelemisesta takseissa (kaikissa oli nauhoittava video- ja äänitallennus). Tämän lisäksi itse konferenssialueella oli tyypillistä, että aktivistien toimia kuvattiin todella läheltä ja jopa kokoushuoneisiin ilmestyi kutsumattomia ihmisiä suljettujen tapaamisten aikana. Konferenssista ja Egyptistä poistuminen ei myöskään ollut helppoa, ja olen kuullut usealta taholta, että heidän puhelimiansa tutkittiin huolellisesti lentokentillä ja nuorten aktivistien Telegram-kanavilla levisi kehotus poistaa keskusteluhistoriat ja mahdollisesti myös puhelimessa olevia videoita ja kuvia. Kansalaisyhteiskunnan kaventunut tila toimia ja tiettyjen yksilönvapauksien kyseenalainen tila näkyivät siis selkeästi, jopa aivan ruohonjuuritasolla toimivien ulkomaalaisten kohdalla.  

COP-konferenssit ovat aikaisempinakin vuosina saaneet kritiikkiä kohdalleen, että niissä ei saada mitään aikaiseksi, sekä syytöksiä viherpesusta. Etenkin viherpesu alkoi tuntua melko todelliselta, kun selvisi, että Sharm El-Sheikhiin oli kutsuttu yli 600 fossiilisten voimavarojen puolesta lobbaavaa henkilöä (25 % enemmän kuin edellisessä konferenssissa Glasgowssa), mutta samaan aikaan kansalaisyhteiskuntaan kuuluvien osallistumista ja toimintaa rajoitettiin. Varsinaisten konferenssin tulosten kohdalla ei ole myöskään suurta juhlan aihetta. Neuvotteluissa ei päästy edes konferenssin viimeisinä päivinä tuloksiin, ja neuvotteluja käytiin koko yö sunnuntain aamuun asti. On tietenkin tärkeää myös nähdä positiiviset tulokset, ja niihin kuuluu ehdottomasti Loss and Damage-rahaston perustaminen, sekä globaalin energiakriisin huomioiminen. Nämä tulokset kuitenkin näyttävät laihoilta, jos tarkastellaan sitä, että kehittyneet maat eivät ole maksaneet aikaisemminkaan lupaamiaan rahoja, eikä neuvottelujen tuloksissa mainita juuri lainkaan fossiilisten polttoaineiden todellista alasajoa. Kriittisimpien mielestä Sharm El Sheikhissä ”päätettiin” uudelleen samat asiat kuin Glasgowssa, jättäen jälleen kerran fossiiliset polttoaineet mainitsematta. Tietenkin on tärkeää huomioida tässä kohtaa myös se tosiasia, että COP27 pidettiin vain vuosi COP26-konferenssin jälkeen, jonka jälkeen käynnistynyt viiden vuoden toteutusjakso on ehtinyt olla käynnissä vasta vuoden. Suuria tuloksia ei siis edes odotettu Sharm El Sheikhistä – ja silti tulokset tuntuvat laimeilta.  

Koska osallistuin COP27-konferenssiin nuorisojärjestön edustajana, kiinnitin erityistä huomioita nuorten kokemukseen ja mielipiteisiin konferenssista. Nuorten aktivistien joukossa oli selkeästi havaittavissa turhautumista ja kärsivällisyyden loppumista. Tämä johtuu muun muassa siitä, että nuoret ovat edelleen usein vain “kiintiönuorina” mukana, ja merkityksellinen ja todellinen osallistuminen ja osallistaminen ovat todella harvinaista. Nuoret ovat edelleen usein vain läsnä inspiroivien puheiden pitäjinä ja mediaa varten, mutta eivät ole niiden pöytien ääressä ja niissä huoneissa, joissa päätöksiä oikeasti tehdään. Nuorten osallistamisesta, ja sen tärkeydestä myös puhutaan paljon, mutta todelliset toimet eivät ainakaan vielä korreloi puheiden kanssa. Positiivista muutosta on kuitenkin tämänkin saralla tapahtunut: COP27 oli ensimmäinen ilmastokonferenssi, jossa lapsilla ja nuorilla oli oma paviljonkinsa, joka toimi konferenssin ajan lasten ja nuorten omana tilana verkostoitumiselle, keskusteluille ja inspiroiville tapahtumille. Lasten ja nuorten paviljonki olikin jättimenestys ja aina täynnä ihmisiä, ääntä ja energiaa, jollaista ei ollut havaittavissa muissa paviljongeissa. Tämä ei kuitenkaan riitä, jos lapset ja nuoret eivät ole merkityksellisesti mukana prosesseissa ja päätöksenteossa. Nuorten aktivistien keskuudessa sanoma onkin melko selvä: nuoret ovat olleet inspiraationa jo tarpeeksi pitkään, on päättäjien aika olla inspiroivia ja saada (todellista) muutosta aikaan. Juhlallisia puheita on kuultu jo tarpeeksi pitkään, nyt on aika teoille.  

COP27-kokemuksen tiivistäminen koherentisti on minulle kenties mahdollista, kun tapahtumat alkavat olla tarpeeksi kaukana menneisyydessä, ja olen saanut välimatkaa nykyhetken ja kokemuksieni väliin. Tällä hetkellä kokemani asiat ovat kuitenkin liian lähellä ja liian tuoreita, jotta saisin paketoitua kokemukseni blogikirjoituksen kokoiseen pakettiin. Yritin kuitenkin parhaani mukaan tuoda esille COP-konferensseihin liittyvää monitasoisuutta ja ristiriitaisuutta, sekä omia ensikäden kokemuksiani. Vaikka tämän tekstin perusteella COP27 saattaa vaikuttaa ensisijaisesti negatiiviselta tapahtumalta, ei se ollut sitä. Pääsin kuulemaan maailman fiksuimpia aktivisteja ja asiantuntijoita sekä keskustelemaan upeiden ihmisten kanssa meitä kaikkia kiinnostavista asioista. Pääsin kuulemaan varsinaisia ilmastosopimukseen liittyviä neuvotteluja, joihin esimerkiksi medialla ei ole pääsyä ja pääsin keskustelemaan Saksan, Sveitsin, Norjan, Arabimaiden ja Kiinan edustajien kanssa. Tämän lisäksi sain kuulla Amnestyn pääsihteerin, Human Rights Watchin toiminnanjohtajan, Sanaa Seifin, John Kerryn, Egyptin ulkoministerin, Kuningas Charles III, António Guterresin (lista jatkuu ja jatkuu) puheenvuoroja, osan livenä ja osan overflow-huoneissa. Pääsin myös bongailemaan julkisuuden henkilöitä ja sain kokea millaisen kaaoksen Presidentti Bidenin saapuminen aiheuttaa. Sain myös kokea sen todella ainutlaatuisen energian, joka syntyy, kun tuhansia nuoria ympäri maailmaa paneutuvat heille tärkeiden asioiden ratkaisemiseen – kukin omalla tavallaan, mutta yhteinen tavoite edessään. Uskon vahvasti, että kun olen palautunut kunnolla fyysisesti raskaasta reissusta, saan tästä energiasta voimaa jatkaa omalla tielläni taas hieman ryhdikkäämmin eteenpäin – minne ikinä tämä tie sitten viekin.  

Moni asia voi siis pitää paikkansa samaan aikaan. Yksi asia on kuitenkin selvä: kukaan ei voi jäädä ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan ulkopuolelle, koska se on meitä kaikkia koskettava asia. Ei-valtiollisina edustajina ja tarkkailijoina meillä on enemmän vapautta toimia, ja on nimenomaan meidän vastuullamme pitää ihmisoikeuksia ja kunnianhimoisia tavoitteita esillä, sekä pitää niistä mahdollisimman paljon ääntä – etenkin maissa, joissa tämän äänen pitäminen ei ole sen kansalaisille mahdollista.  

Sillä: No climate justice without human rights  

We are not yet defeated – we will never be defeated!  

Tuulia Toivanen