Suomen itsenäistymisen yksi mahdollistaja oli tiivis ja läheinen suhde Saksan keisarikuntaan. Saksalaiset auttoivat esimerkiksi Suomen valkoisia sisällissodassa taistelussa punaisia vastaan, aloittaen Suomessa kesän 1918 kestäneen saksalaisen kauden. Saksan häviö maailmansodassa marraskuussa 1918 aiheutti Suomessa tyrmistyksen lisäksi voimakkaan ulkopolitiikan uudelleenorientoimisen tarpeen, erityisesti suhteessa Entente-maihin Ranskaan ja Englantiin. Yksi tuon uudelleenorientoitumisen lieveilmiö oli niin sanottu saksalaisen teatteriseurueen tapaus, jossa Suomen ulkoministeriö epäsi saksalaisten Suomeen matkanneiden näyttelijöiden jo luvatut viisumit synnyttäen siten poliittisen selkkauksen. Tapauksesta tekee mielenkiintoisen ensinnäkin se seikka, että se oli malliesimerkki siitä, miten politiikka tunkeutui näennäisen epäpoliittisen hankkeen piiriin, ja toiseksi, miten ulkopoliittisia asioita ei pitäisi hoitaa. Mitä siis tapahtui?
Suomen ”saksalaisen kesän” 1918 aikana oli suomalaisten ja Helsingissä asuneiden saksalaisten kesken virinnyt ajatus erityisen saksalaisen teatterin perustamisesta Helsinkiin ja siten saksalaisten näyttelijöiden kutsumisesta esiintymään Suomeen tulevina vuosina. Hanketta edistivät erityisesti Suomen saksalaisystävälliset piirit sekä Helsingin suomensaksalainen yhteisö. Kyseinen teatteri päätettiin järjestää Helsingin vanhaan ja saksalaisten avulla kunnostettuun Aleksanterin teatteriin, esityksiä pidettäisiin kolmena iltana viikossa. Suunnitelmat olivat edenneet jo pitkälle, ja teatteriin esiintymään oli palkattu saksalainen Dr. Brandt johdettavanaan noin 20 hengen seurue. Dr. Brandtille oli vakuutettu Suomen ulkoministeriöstä, että luvat ja viisumit teatteriseurueelle olisivat hoidossa ja että he voisivat lähteä matkaan Lyypekistä tammikuun 1919 aikana. Tai näin oli suunniteltu.
Suomessa saksalaisille oli luvattu järjestää viisumit valmiiksi Suomen Berliinin lähetystöstä, mutta niitä ei kuitenkaan alkanut kuulua, joten suomalaiset teatterihankkeen jäsenet alkoivat käymään levottomiksi. He päättivät lisätä painetta suomalaisia viranomaisia kohtaan kirjoittamalla vetoomuksen Suomen ulkoministerinä toimineelle Carl Enckellille, vakuuttaen seuran toiminnan olevan puhtaan kulttuurillista ja sivistyselämää elävöittävää. Lisäksi he kertoivat hankkeen kariutumisen tässä vaiheessa antavan erittäin kiusallisen vaikutelman. Saksalaiset näyttelijät Dr. Brandtin johdolla olivat kuitenkin vielä turvallisin mielin.
Ulkoministerinä toiminut Enckell oli puolestaan saksalaisesta teatteriseurueesta toista mieltä. Hän näki, että vallitsevissa olosuhteissa saksalaisten kutsuminen ja esiintyminen Suomessa olisi suomalaisten kokonaisedun kannalta haitallista, sillä se olisi ristiriidassa Suomen silloisen hallituksen valitseman Saksaa kohtaan harjoitetun etääntymisen sekä ulkopoliittisen puolueettomuuden kanssa. Hän päätti ratkaista asian passiivisella toiminnalla, eli vain jättää viisumit myöntämättä antaen siten saksalaisten itse ymmärtää, ettei heidän saapumisensa ja läsnäolonsa Suomessa ollut suotavaa. Enckellin tapauksessa toisin sanoen tekemättä jättämisestä tuli teko, ja ratkaisu oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Viisumeita ei kuulunut, ja Dr. Brandt seurueineen ehti nousemaan laivaan Lyypekissä, edelleen siinä uskossa, että viisumit odottaisivat sitten Suomessa laivan saavuttua Helsinkiin.
Kun tieto saksalaisten näyttelijöiden lähdöstä matkaan Suomen Höyrylaivaosakeyhtiön S/S Balticilla saavutti suomalaiset teatteriseuran jäsenet, oli tyrmistys suuri. Saksalaisen Teatteriseuran puheenjohtaja Karl Seidenschnurr pyrki vielä vetoamaan Suomen ulkoministeriöön, ja olipa maanittelijoiden joukkoon liittynyt myös Saksan Suomen lähettiläs vapaaherra August von Brück sekä liikemies Albert Goldbeck-Löwe, yksi keskeisimpiä jäseniä Helsingin suomensaksalaisten yhteisössä. Goldbeck-Löwe pyrki vetoamaan henkilökohtaisella kirjeellään ministeri Enckelliin, jotta saksalaiset näyttelijät saisivat esiintyä Suomessa edes sen ajan, kunnes heitä kuljettanut laiva palaisi takaisin Saksaan. Tähän Enckell ei kuitenkaan suostunut.
Vapaaherra von Brückin ja ulkoministeri Enckellin kanssa käytiin hieman pisteliäämpää sananvaihtoa. von Brück kritisoi kovin sanoin suomalaisia asioiden huonosta hoidosta, todeten ulkoministeri Enckellin ”venäläisenä upseerina halunneen käyttää venäläisiä keinoja”.
Teatteriseurue saapui lopulta Helsinkiin 14. tammikuuta, ja laivan saavuttua satamaan heille selitettiin, ettei viisumeja ollut myönnetty eikä niitä myönnettäisi, mutta että he saisivat liikkua kaupungilla ainakin sen aikaa, kunnes heidän laivansa palaisi takaisin Saksaan.
Tapaus levisi nopeasti myös julkiseen tietoon, ja erityisesti sanomalehdet Uusi Suomi sekä Hufvudstadsbladet kritisoivat Suomen hallitusta kovin sanoin. Tapaus kirvoitti suomalaisilta Saksan ystäviltä jopa välikysymyksen hallitusta kohtaan, kärkenään erityisesti se, miksi saksalaisille ei ollut myönnetty passeja mutta kuuleman mukaan joillekin venäläisille pakolaisille, joiden joukossa oli jopa sotilashenkilöitä, luvat olivat löytyneet. Lisäksi Hufvudstadsbladetin uutisessa kerrottiin saksalaisten joutuneen viisumiasian suhteen mitä suurimman kiittämättömyyden osoituksen kohteeksi, erityisesti kaiken sen jälkeen, mitä saksalaiset Suomen hyväksi olivat jo tehneet. Toisaalta ulkoministeri Enckell kertoi Hufvudstadsbladetille antamassaan haastattelussa päätöksen saksalaisten passien epäämisestä olleen yksin ja vain hänen, eikä ulkopuolista painetta ollut harjoitettu. Siksi hän pystyi puhtain mielin vastaamaan asiasta nousseeseen välikysymykseen. Hän katsoi, ettei vallinneessa ulkopoliittisessa tilassa ollut sopivaa kutsua saksalaisia esiintymään Suomeen, sillä hän ei halunnut antaa Suomesta vääränlaista mielikuvaa erityisesti länsiliittoutuneille maille. Lisäksi hän totesi, ettei kukaan muu olisi hänen asemassaan toiminut toisin.
Saksalaisen teatteriseurueen tapaus tammikuulta 1919 on mitä oivallisin esimerkki siitä, kun epäpoliittinen muuttuu poliittiseksi. Suomalaiset eivät hoitaneet asiaa jälkikäteen tarkasteltuna kovinkaan onnistuneesti, herättäen kysymyksen, olisiko joitain asioita voinut tehdä paremmin, aikaisemmin tai ylipäänsä tehdä. Ehkäpä tämä kertoo samalla jotain myös Suomen ulkoasiainhallinnon vielä kypsymättömästä tavasta hoitaa asioita, tai siitä, että ongelman uskottiin hoituvan pois päiväjärjestyksestä vain jättämällä se niille sijoilleen. Tämä on siten mielenkiintoinen tapaus Suomen ja Saksan välisissä suhteissa maailmansotien väliseltä ajalta.
Teksti: Tony Pyykkö FM. Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa poliittisessa historiassa. Kirjoittaja valmistelee parhaillaan tutkimusta suomalaissaksalaisia kulttuurisuhteita 1920-luvulta.
