Huhtikuun lopussa 27.4. järjestettiin toista kertaa ikinä Hotet från Åland? -tutkimushankkeeseen liittyvä tiedusteluhistorian iltapäivä, jossa keskusteltiin uudesta aihetta koskevasta tutkimuksesta. Ensimmäisinä puhujina olivat Tiina Lintunen ja Piia Vuorinen, jotka kertoivat valtiollisen poliisin välillä hyvin mielivaltaisestakin toiminnasta 1920–40-lukujen Suomessa. Seuraavaksi siirryttiin kylmään sotaan ja Suojelupoliisin aikaan, josta kuulijoille kertoi Jukka Pesu. Viimeisenä puhujana oli Vaasan yliopistosta vieraaksi tullut Joonas Widlund, joka avasi tiedustelun oikeudellista kehitystä Suomessa.
Kovia otteita Valtiollisessa poliisissa
Valtiollista poliisia oli kritisoitu vasemmiston lehdissä jo 1920-luvulla, eikä kritiikki ollut perusteetonta: Valpolla oli tuolloin huomattavasti ongelmia, vaikka ylilyönnit eivät määrittäneetkään koko toimintaa. Joka tapauksessa ei ollut tavatonta, että esimerkiksi kuulustelupöytäkirjoja muokattiin ja lisättiin niihin omia tulkintoja tai vaihtoehtoisesti jätettiin pois tietoja, jos ne kyseenalaistivat syytteet. Tietoja saatettiin myös kirjata väärän henkilön nimiin. Lisäksi pyrittiin monesti vaikuttamaan hovioikeuden toimintaan, johon jopa useat hovioikeuden edustajatkin suhtautuivat suopeasti. Sotienvälisenä aikana kommunismin uhan katsottiin oikeuttavat nämä kyseenalaiset keinot – kommunismin vastustaminen oli jopa ”sotaan verrattavaa toimintaa.” Myös epäpätevyyttä oli laajasti koko maassa, eikä toimintaa juuri valvottu: teoriassa Valpo oli maaherrojen ja sisäministerien alainen, mutta käytännössä itsenäinen.
Lintunen ja Vuorinen toivat esille, että toisin kuin nyky-Suomessa, tuolloin oikeus ei todellakaan ollut sama kaikille: kommunistit tuomittiin helposti, mutta äärioikeistoa ei. Yksi ihminen saattoi laittaa epäilyksen varjon myös läheistensä ylle. Tässä näkyi samaa asennetta kuin heti sisällissodan jälkeen: jos yksi oli ollut punainen, myös muiden perheenjäsenten helposti katsottiin olevan ”samaa sakkia.” Kommunistit oli rajattu yhteiskunnan ulkopuoliseksi ryhmäksi, joiden oikeuksista ei tarvinnut välittää. Tämä näkyi esimerkiksi sotavuosina, kun heitä kansallisen turvallisuuden nimissä kerättiin turvasäilöön ilman, että heitä olisi edes syytetty mistään. Perusteeksi riitti jopa se, että heitä ei aiemmin oltu saatu syytteeseen.
Sodan päätyttyä 1945 asetettiin Sukselaisen komitea tutkimaan valkoisen Valpon toimintaa. Se selvitti muun muassa, että Valpo oli käyttänyt natseilta omaksuttua väkivaltaa kuulusteluissa, mistä annettiin myös tuomioita. Samana vuonna perustettiin vasemmistovetoinen, punainen Valpo, joka keskittyi erityisesti äärioikeistoon ja valvoi esimerkiksi rauhansopimuksen täytäntöönpanoa. Punaisen Valponkin toiminnassa oli kuitenkin ongelmansa, ja syksyllä 1947 valtioneuvosto päätti asetta Ahlbäckin komitean sitä tarkastelemaan. Komitea tuli tulokseen, että Valpon tutkinta oli ollut yksipuolista, tietoja oli annettu kommunistiselle puolueelle ja toimeenpantu aiheettomia tutkintoja, kotietsintöjä ja pidätyksiä.
Tämän mietinnön jälkeen kului vain kaksi kuukautta, ennen kuin asetettiin vielä uusi komitea tutkimaan koko turvallisuuspoliisiorganisaatiota. Sekä valkoista että punaista Valpoa kritisoitiin, ja lopulta valtiollinen poliisi määrättiin kokonaan lakkautettavaksi. Sen tilalle tuli 1949 aloittanut Suojelupoliisi, jolla oli kapeammat valtaoikeudet kuin edeltäjillään, ja jota myös valvottiin tiukemmin väärinkäytösten ehkäisemiseksi.
Pinttyneistä tavoista on vaikea päästä eroon
Suojelupoliisin ajasta kertoi Jukka Pesu otsikolla ”Suojelupoliisi kansalaiskunnon määrittäjänä: ohjeistus, käytäntö ja muutos.” Esitelmä perustui hänen kirjaprojektiinsa: Supoa on aiemmin tutkittu päällikkötasolla, mutta uutta on luotettavuuslausunnot ja kenttätyöntekijät, jotka on nyt otettu mukaan tutkimukseen.
Pesun mukaan poliisin toimivaltuuksia on Suomessa säännelty melko myöhään: aiemmin ajatuksena oli, että poliisi toimii kuten parhaaksi näkee, ja kansalaisten tehtävä on alistua järjestyksenpitoon. Ohjeena oli vain, että poliisin tulisi mieluiten käyttää muita kuin pakkokeinoja: tämä jätti paljon tulkinnanvaraa. Vasta 90-luvulla ihmisoikeudet ja yksilönvapaudet nousivat keskiöön, kuten myös ajatus siitä, että poliisin toiminnan tulisi perustua lakiin.
Tässä oli taustalla 60- ja 70-lukujen yhteiskunnallinen ja oikeustieteellinen kritiikki, joka taas johtui osaltaan Suomen modernisaatiosta ja rakennemuutoksesta. Supo oli kriisissä ja vastakkain erityisesti nuorisoradikalismin kanssa. Eduskunnassa haluttiin korostaa demokratiaa ja parlamentarismia: 1970 ja 1972 nähtiin SDP:n ja SKDL:n aloite, jonka mukaan Suojelupoliisi tulisi lakkauttaa, jotta toiminta voitaisiin saattaa demokraattisen kontrollin piiriin. Supo sai kaikesta huolimatta jatkaa, mutta sääntelyä lisättiin, mikä myöhemmin osaltaan paransi toimintaa.
Pesu kertoi myös Supon valvontaverkostosta, joka voidaan jakaa kolmeen eri joukkoon: myötätuntotiedottajat, joille ei tarvinnut maksaa palkkiota, avustavat tiedottajat, jotka hankkivat tietoa kertatapauksissa ja ne tiedottajat, joiden kautta voitiin pitää yhteyttä paikkoihin, joihin ei avoimesti päässyt. Tällä verkostolla oli hyvin suuri merkitys. Supon oli pitänyt rakentaa se alusta asti itse: mallia toki saatiin EK-Valpon ajoilta, mutta isona erona oli se, ettei Supolla ollut käytössään suojeluskuntia. Pesun mukaan tiedottajien hankinnassa auttoi niin lahjonta kuin kiristys: myötätunto, raha, viina…
Supo jakoi EK-Valpon kanssa kommunisminvastaisuuden ja toimintatavoissakin oli paljon samaa. Esimerkiksi kuva siitä, millainen henkilö sopii poliisiksi, oli hyvin homogeeninen, ja ihmistä saatettiin pitää esimerkiksi epäsopivana ainoastaan sukulaisten aatemaailman perusteella. Pelkkä epäilyskin kommunistisista yhteyksistä riitti sulkemaan henkilön ulos. Mieluummin siis jätettiin ”hyvä tyyppi” pois, kun otettiin sisään, jos oli pienintäkään epäilystä – ei voitu ottaa riskiä, että kommunistit pääsisivät soluttautumaan organisaatioon. Tässä oli tietysti riskinä, että pesuveden mukana meni kaikki sekin, mikä ei olisi ollut oikea uhka.
Kaiken lisäksi myös virhetulkinnat ja päinvastaiset lausunnot olivat yleisiä: näihin alettiin havahtua 80-luvulla, mutta kesti aikansa, ennen kuin asiat todella puututtiin. Vähitellen kulttuuri kuitenkin muuttui, eikä ihmisiä enää tuomittu epäkelvoiksi sukulaistensa perusteella.
Miten tiedustelu on kehittynyt aikojen saatossa?
Viimeisenä vuorossa oli Joonas Widlund Vaasan yliopistosta, joka kertoi tiedustelun oikeudellisesta kehityksestä. Hänen mukaansa tiedustelun historia ulottuu yhtä kauas kuin sivilisaationkin historia – sitä harjoitettiin jo Antiikin Kreikassa. Tiedustelu liittyi vahvasti sotaan ja tarkoitti tiedonhankintaa vihollisen joukoista, kun taas vakoilu oli diplomatian jatke. Moderni käsitys tiedustelusta juontaa juurensa 1800-luvun Eurooppaan, mutta alan arvostus nousi todella vasta 1900-luvun maailmansotien myötä – sen avulla saatettiin ylläpitää suurvaltojen välistä voimatasapainoa. Yhdysvalloista tuli CIA:n perustamisen myötä tiedustelun suurvalta, kun vielä aiemmin Eurooppa oli ollut sitä edellä.
Suomessa sotilastiedustelun synty kytkeytyy toiseen sortokauteen: Tukholmassa toimi tuolloin vuonna 1914 perustettu tiedonantotoimisto, jonka tarkoituksena oli välittää saksalaisille tietoa Suomessa olevista venäläisistä joukoista. Myöhemmin Suomen sotilastiedustelusta vastasi yleisesikunnan toimisto V, joka oli ensimmäinen varsinainen alan viranomainen. 20-30-luvuilla keskityttiin erityisesti vakoilutoimintaan Neuvostoliitossa, jonne lähetettiin salaisia asiamiehiä. Sotavuosien jälkeen tiedustelutoiminta oli poliittisesti herkkä aihe, joka haluttiin pitää piilossa: tämä kulttuuri jäi pitkäksi aikaa päälle.
Kylmän sodan jälkeen monissa maissa tiedustelun roolista tuli epäselvä, eikä sen tarpeellisuudesta oltu enää varmoja. 2000-luvun terrori-iskut antoivat kuitenkin tiedustelulle uuden roolin: se alkoi keskittyä ei-valtiollisiin toimijoihin. Tämä luonteenmuutos nosti esiin tiedustelun, vapauden ja perus- ja ihmisoikeuksien välisen jännitteen. Koettiin entistä vahvempaa tarvetta tiedustelupalvelujen demokraattiselle kontrollille: uskottavuuden kannalta ulkoinen valvonta on ehdotonta ja tekee tiedustelusta myös tehokasta. Esimerkiksi Suomessa ulkoinen valvonta on jaettu laillisuusvalvontaan ja parlamentaariseen valvontaan, ja näiden lisäksi tiedustelua kontrolloidaan tietysti myös sisäisesti ja epävirallisesti median ja kansalaisjärjestöjen toimesta.
Tiedustelun demokratisoitumiseen liittyy kuitenkin myös uhkia, joita on esimerkiksi turvallistaminen. Tällä tarkoitetaan sitä, että asiat, joita ei yleensä ole pidetty turvallisuuteen liittyvinä, siirretään turvallisuuden kontekstiin. Kuten Widlund muistutti, tiedustelu on yksi työkalu oikeusvaltion turvaamiseen, mutta voi myös muodostua sen kannalta ongelmaksi – se on siis ”hyvä renki, mutta huono isäntä.”
Kirjoittaja Emilia Alho
Alho työskenteli tutkimusavustajan tehtävissä poliittisen historian oppiaineessa keväällä 2026
