Poliittisen historian blogi julkaisee opinnäytteisiin perustuvia kirjoituksia oppiaineen eri aihepiireistä. Opinnäytesarjan neljännessä osassa Iida Hallikainen tarkastelee jatkosodan aikaisten sinkkunaisten rintamakirjeitä.
”Näyttää maailma niin syksyiselle ja synkälle. Kesä kaunein on siirtynyt muistojen joukkoon. Kaksi vuotta yhteen mittaan vain sotaa ja verta. Ja kuinka kauan vielä kestänee? Ei kukaan tiedä. Ei tiedetä mitä varten taistelua on ja miksi taistellaan?” (28.6.1943)
Elettiin vuotta 1943, jolloin asemasotavaihe oli juurruttanut kaikki Suomen taistelulinjat paikoilleen. Rintamakirjeenvaihto oli vakiintunut ainoaksi säännöllisen yhteydenpidon linkiksi ja kirjeitä kirjoitettiin kaikissa kansanryhmissä. Helena, romanttiseen rakkauteen uskova sinkkunainen, kirjoitti näin tuntemattomalle kirjerakkaudelleen Olaville kesäkuussa. Hänen kirjepaperille jääneestä äänestään kuvastuu se sodan inhimillinen kuiskaus, joka on unohdettu monien taistelukuvauksien varjoon. Ihminen ei ymmärtänyt sotaa, vaikka tiedosti sen olemassaolon ja isänmaallisen päämäärän. Samalla kenttäpostin yhteyteen perustettu tiedustelu- ja tarkkailuorganisaatio valvoi kirjeisiin kohdistuvin pistokokein sitä, ettei valtiolle arkaluontoista materiaalia tai taistelutahtoa alentavaa kirjoittelua esiintynyt sotilaiden tai kotirintaman kirjeenvaihdossa. Helena oli monen tuntemattoman sinkkunaisen tavoin nainen, joka oli ollut yksin jo ennen sotaa ja kirjoitti arkaluontoisista asioista sensuurinkin uhalla. Yksinäisyyden mielekkyys kuitenkin muuttui sota-ajan masentavuuden keskellä pakottavaksi:
”Minä joka en ole mikään sukulaisten ystävä. Olen tottunut tähän yksinäiseen elämään vain harvoja löytyy, joita muistan. Sinä olet yksi heidän joukostaan. Ja olet melkein ainoa jonka kanssa on näin pitkään riittänyt ajatusten vaihtoa.” (8.7.1943)
Talvi- ja jatkosodan voikin luonnehtia olleen sinkkujen sotaa, sillä esimerkiksi 1939–1945 menehtyneistä suurin osa oli naimattomia. Sota-aikana keskimääräinen avioitumisikä oli 25 vuotta, jonka jälkeen naisesta tuli naimattomana vanha piika. Sinkkuna pysyminen ei ollut vaihtoehto, sillä avioituminen oli jokaisen kansallisvelvollisuus. Irtosuhteet eivät olleet tuon ajan ydinperhemallin mukaisessa suomalaisessa yhteiskunnassa hyväksyttäviä. Vapaita suhteita harrastavia sinkkunaisia kutsuttiin irtolaisiksi ja heidät passitettiin hoitokeinona työlaitoksiin. Sinkkuus oli monen naisen kohdalla valinta, joka tarjosi itsenäisyyden siinä määrin, kuin se tuona aikana oli mahdollista. Julkinen naiskuva esitti naisen puhtoisena kotirintaman taipumattomana selkärankana, joka oli sotilaiden unelmien ja kaipauksen kohde. Kirjepaperille piirtyi kuitenkin nainen, joka janosi rakkautta ja tunteiden paloa avioliitosta riippumatta:
”Ei ole enää pitkää aikaa Pikku-Jouluun. Tavallisesti jo vuosia olen sen juhlan pitänyt erikoisena. Välistä yksin, jos joku on tielleni sattunut kahden sitten. — Elävästi muistan viime joulun. Oli ihana Jouluyö. Se ei enää saman kanssa voi toistua. Hän on kihloissa, mutta jäi kaunis muisto minulle.” (20.11.1942)
Sota-ajan poikkeustila synnytti hetkessä elämisen identiteetin. Siten myös läheisyyttä ja tukea haettiin hetkellisen helpotuksen muodossa. Kuolemasta oli tullut uusi normaali, joka jäsenteli arkielämän realiteetteja. Kun nykyisyys oli paikkana epämiellyttävä, paettiin sitä kirjeissä kauas unelmiin ja kuvitelmiin. Hetkessä elämisen lisäksi usko tulevaisuuteen auttoi selviämään masentavimmista ajanjaksoista. Tulevaisuuden mukanaan tuoma vapaus koettiin niin tärkeänä, että se oli jo itsessään kyvykäs parantamaan sodan viiltämät haavat:
”Ehkä kerran tulee rauha ja vapaus. Koska kerran on Suomen kansan osaksi annettu tällainen tehtävä, kai sen suoritukseen annetaan myös voimia ja kärsivällisyyttä. Ja, että rauha mikä tulee palkitsee rasitusten vaivat. Voi Olavi parhaiten. Odotetaan yhdessä vapauden tuloa.” (11.12.1942)
Usko uuteen tulevaisuuteen hetkessä elämisen identiteetin ohella sai naisen, etenkin sinkkunaisen, kyseenalaistamaan yhteiskunnan hänelle asettamia rajoja. Kirjeet toivat mukanaan konkreettisen lupauksen tulevaisuudesta ja ajasta, jossa ei ollut sotaa. Sota-aika toimi murroksena sille identiteetille, joka naisella oli ennen sotaa ja sen jälkeen. Vaikka koko maassa vallitsi tanssikielto, haettiin hetkellistä helpotusta myös salaisista tansseista, niin sanotuista nurkkatansseista. Tanssiminen kieltoa uhmaten kuvastaa sitä kielletyn ja onnen vastakkainasettelua, jonka ikeessä ihmiset joutuivat elämään sota-aikana. Tanssimisen avulla oli mahdollisuus säilyttää pala siitä sotaa edeltäneestä identiteetistä, joka ei tuntenut surua ja kuolemaa. Tanssiminen oli niin tärkeää, että jokainen sinkkunainen mainitsee siitä kirjeissään. Sitä voisi jopa jollain tapaa luonnehtia rauhan ajan symboliksi, jolla sinkkunainen jaksoi yksinäisyyden ja sodan masentavuuden yli:
”Tanssiminen on useamman mielestä julmaa tänä aikana, mutta silti joskus tulee tanssikin mieleen monta kertaa olen kaivannut sitä. Suljettuja tanssiaisia on joitain ollut en ole viitsinyt lähteä. — Yksiksein olen välistä tanssiksi pistänyt. Ainainen suru ja sodan aiheuttamat huolet tekevät melkein jokaisesta ihmisestä toisen. Kohta kai ei taideta tuntea itseämme. Ja miksikä tää maailma vielä sekaantuukaan?” (19.11.1942)
Talvi- ja jatkosota eivät siis ainoastaan olleet verta ja kaatuneita miehiä ja naisia. Sota todella oli myös yksinäisten taistelua ajan naiskuvaa, yhteiskuntaa ja omia kulttuurisia käsityksiä vastaan.
Teksti: Iida Hallikainen
