RUOKATARINOISSA VÄLITTYVÄT MUISTOT JA PERINTEET
Ruokamuistoista muodostuu ainutlaatuinen ja arvokas perinne, joka määrittää ja kuvaa aina omaa aikaansa ja aluetta mistä ne ovat peräisin. Yksilötasolla se kuvastaa myös jokaisen omaa historiaa. Suurilla ikäluokilla tai 80-luvulla varttuneilla, maatalossa tai keskustataajamassa syntyneet muistot poikkeavat toisistaan paljonkin, mutta aiheista löytyy loputtomasti keskusteltavaa. Välillä ihmetellään toisten täysin erilaisia kokemuksia, välillä löydetään ihana yhteenkuuluvaisuuden side tutuista kokemuksista ja ajankuvista.
Ruokatarinat ovat aina mielenkiintoisia. Paljon tietoa on vielä saatavilla ruokaan liittyvistä vanhemmistakin perinteistä, kunhan sitä muistettaisiin jakaa tarinoiden.
Vanhimmat projektissa kerätyt ruokatarinat sijoittuivat 100 vuoden taakse, silloin usein viitattiin myös isoäidin tai äidin ruuanlaittotapoihin tai heiltä kuultuihin tarinoihin. Välillä muistot pohjautuvat omiin lapsuuden kokemuksiin ja synnyttävät miksi ja miten – kysymyksiä, joihin vastaamaan ei enää löydy henkilöitä.
Ruokaperinteiden mullistavaksi vuosikymmeneksi tuntuu muodostuneen 60- luku, jolloin ruuan säilytys mullistui jääkaappien ja pakasteiden myötä.
Seinäjoen seudulla vanhempi väki muistaa hyvin, kun lampaita ja sikoja vielä teurastettiin kotona.
Sika touhuuhin vielä. Kun karjalaiset teki tappaissoppaa ne oli sisuskaluperunoota, eli Sisusklasupernat täällä. Myös Syrämmyskeittoksi kutsuttiin keittoa, joka valmistettiin sinä päivänä, kun sika tapettiin. Viätihin myös naapureille. Möyhööset. Nimiä oli monia. Takan peräs, isos mustas paras keitettiin, tuli iso satsi, kun kaikki sisuskalut pantiin keittoon. Ei sitä olisi oma perhe yksin pystynyt syömään, tuli myös naapuriille. Se oli hyvä keitto, harmi, ettei oo sikaa jonka teurastaa. Ei sitä halua ostaa muoviin käärittyjä sisuskaluja. Tuoreena pitääs saara. Ei nykyihiminen tierä mitään tästä ruoasta.
Keittotyyli taisi poiketa talosta toiseen. Jos isäntä oli kranttu syömisistään, ei kaikkia sisuskaluja voinut suinkaan heittää samaan pataan.
Emännät keitti keitot erikseen ja sisälmykset erikseen. Isäntä sitten valikoi mitä halusi perunan seuraan keittoonsa ottaa. Oli maksat ja sydämet erikseen keitetty.
Monella nykyajan ruokafiilistelijällä on romanttinen käsitys viinin valmistuksesta viininvalmistajamaissa. Juuri se kuva, kun rypäleitä poljetaan paljain jaloin jättimäisissä saavissa. Onneksi joillakin on vielä muistissa se, kuinka jalat otettiin käyttöön makkaranvalmistuksessa myös meilläpäin.
Suolet, niistä makkaraa. Poljettiin oljissa paljasjaloin, sitten pestiin. Silputtiin olkia, ensin suolet käännettiin (kaavittiin) ja suolitynnyris silppuoljen kans poljettiin. Eikä maistunut paskalle.
Siasta käytettiin tyynni kaikki muutkin osat. Rasvan häviäminen sianlihasta huomioitiin harmistuneena.
Sianpäät tuatiin tupahan, lahtipäivänä sian päät ja sorkat keitettiin. Tehtiin syltty, suolaa. Prässyltty, kääresyltty, kevennykseksi nautaa, sian mahasta, ennen oli kunnolla silavaa, nyt kun panoo pannulle, niin liha vaan pomppii.
Mitä enempi läskiä, sen parempi soppa.
Saako enää niin läskistä? Jos ei oo ittellä sikoja.
Verikin käytettiin ja siitä valmistettiin veripalttua tai leivottiin verileipää tai –limppua. Verileipä, vähän kuivahtanutkin, voitiin sitten edelleen jatkojalostaa verileipämaidoksi. Siinä pilkottujen leipäpalojen päälle kaadettiin kiehuva maito ja perään lätkäistiin kimpale voita. Kiskoressu taas valmistettiin vesipohjaisena ja siihen lisättiin myös paistettua läskiä lisäksi.
Vertailu nykyaikaan tuli keskusteluissa usein esiin. Jos toisinaan tunnelmissa oli haikeutta menneiden herkkujen, kuten silavan kaipuussa, nousi nykyaikakin esiin joskus jopa mieluisampana vaihtoehtona.
Ruokavalio monipuolistunut, ennen syötiin perunoita ja ruskiaa soosia. Läskiä, makkaraa. Kananmunat omasta takaa, vihannekset kuopasta.
Mä tykkään, että olis ihanaa kun perheet kokoontuu ja siinä on jotain perintöä siinä mitä tarjotaan, ja ne hyväksyy kyllä sen. ei aina mentääs siihen nykyaikaasehen.
Täytyy myöntää, että teen mahdollisimman vähän noita keittiö- ja taloushommia ja notkun tietokoneella.
Sullon muutaki hommaa!
Ruokakulttuuri muuttuu ja elää ajassa. Nykyisyys ei kuitenkaan synny tyhjästä, vaan pohjautuu aina tavalla tai toisella perinteeseen. Ja onneksi muuttuvassa maailmassakin on myös pysyviä asioita!
Mulla lapsenlapsi kun tuloo, joka kerran leivotaan pullaa, se on meidän juttu, tosi kiva perinne siitä tullu
Pulla on sellainen juttu, joka yhdistää sukupolvet.
Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.
Vastaa