Ulkoministeriön historiaa tutkineen professori Timo Soikkasen luennoilla oli helppo vakuuttua siitä, että UM on ainutlaatuisen elämyksellinen ja mielenkiintoinen työpaikka poliittisen historian opiskelijalle. Mielikuvitusta kutkuttivat varsinkin professorin anekdootit UM:n virkamiesten menestyksistä ja kohelluksista vuosikymmenien varrella neuvotteluissa naapurivaltioiden edustajien kanssa.
Myös tuleva työnantaja rohkaisi diplomaattiurasta kiinnostunutta opiskelijaa. UM:n henkilöstöyksikkö vieraili yliopistolla lähes vuosittain kertomassa virkamiehen arjesta, urasta ja työnhausta ministeriöön. Käytännössä töitä pääsi kokeilemaan harjoittelujaksoilla. Itse kävin korkeakouluharjoittelijana UM:n kehitysyhteistyöosaston EU-yksikössä oppimassa sekä EU-suhteiden että kehitysyhteistyön hallinnointia. Nuorikin harjoittelija pääsi Brysselin EU-kokouksiin pohtimaan, miten suhtaudutaan esimerkiksi Fidžin vallankaappauksen vaikutuksiin EU-maiden yhteistyöhön maan kanssa. Harjoittelupestin jälkeen jatkoin samassa yksikössä vielä hetken aikaa määräaikaisena työntekijänä. Opiskelijaboksiin ja gradun pariin palasi aiempaa motivoituneempana, kun oli jo päässyt maistamaan virkamiehen käytännön työtä pelkän akateemisen kansainvälisten suhteiden teoretisoinnin lisäksi.
Gradun valmistuttua hakeuduin CIMO-harjoittelijaksi Berliinin suurlähetystöömme. Tuoreelle maisterille suurlähetystötyö eurooppalaisessa metropolissa oli unelmien täyttymys. Siellä sai tehdä lähes oikeana valtion työntekijänä niitä asioita, joita aiemmin poliittisen historian opiskelijana olisi tehnyt huvikseen, jos vain olisi saanut kutsuja oikeisiin paikkoihin. Kuuden harjoittelukuukauden kohokohtina muistan käyneeni kuuntelemassa Jürgen Habermasia, vertailemassa eri puolueiden puoluekokouksia, juhlimassa unkarilaisten kanssa Unkarin ja Itävallan rajan vuonna 1989 avanneen paneurooppalaisen piknikin vuosipäivää, tapaamassa parlamentaarikkoja sekä kiertämässä iltaisin erilaisia vastaanottoja ja kulttuuritilaisuuksia, joihin suurlähetystöön sateli kutsuja.
Koska ulkoministeriöön hakee vuosittain satoja virkamiesurasta haaveilevia, paransin harjoittelujaksojen jälkeen omia työnsaantimahdollisuuksiani vielä pari vuotta opiskelemalla kieliä ja hankkimalla lisää työkokemusta, esimerkiksi freelance-toimittajana Kairossa. Aiemmasta opiskeluaikana hankitusta työkokemuksesta järjestömaailmassa ja kaupunginhallinnossa ei varmasti ollut myöskään haittaa hakuprosessissa. Sitten koittikin paluu koulun penkille, kun tuli kaivattu kutsu kavakulle – perinteikkäälle UM:n “kansainvälisten asioiden valmennuskurssille” eli diplomaattikurssille. Usean kuukauden ajan kuuntelimme aamusta iltaan esityksiä suomalaisen valtionhallinnon ja kansainvälisten organisaatioiden toiminnasta. Itselleni syvällisimmät muistijäljet taisivat tosin jäädä Alkon viinikurssilta.
Tositoimissa poliittisen historian ja yleisemminkin valtiotieteiden opiskelun tuomat valmiudet ovat olleet kovassa käytössä. Kansainvälisiä asioita hoitava virkamies joutuu hahmottamaan nopeasti laajasta tietovirrasta, mistä jossakin ajankohtaisessa aiheessa onkaan kyse. Vanhempi kollegani tiivisti UM:n perinteisen raportointitaidon osuvasti: “Emme kirjoita yhtä syvällisesti kuin tutkijat emmekä yhtä pinnallisesti kuin toimittajat.” Diplomaatti yrittää ymmärtää, mitkä motiivit vaikuttavat toisen maan politiikan ja tavoitteiden taustalla. Onneksi poliittisen historian laitoksella oppi nopeasti muodostamaan kokonaiskuvan tenttikirjoista, jotka kattoivat parisataa vuotta nykyhistoriaa, tai kirjoittamaan kansainvälisestä poliittisesta historiasta esseitä, joiden piti olla kattavia, tiiviitä ja helposti omaksuttavia – aivan kuten hyvän UM:n raportinkin, jossa kerrotaan tiiviisti muulle valtionhallinnolle, mistä nyt käsiteltävänä olevassa aiheessa on kyse. Tällöin on eduksi, että on jo opiskelijana saanut kuvan siitä, miten Suomen valtionhallinto toimii, miten esimerkiksi lait ja valtiosopimukset valmistellaan, ja mitkä ovat EU:n, YK:n ja muiden kansainvälisten organisaatioiden roolit. Ja vuosikausien luennoilla istuminen auttaa kestämään pitkiä EU- ja YK-kokouksia.
Ulkoministeriössä vaihdetaan tehtäviä ja asemamaata tyypillisesti muutaman vuoden välein. Itse olen työskennellyt pääosin saksankielisen Euroopan sekä Turkin ja Lähi-idän parissa, mm. suurlähetystöissämme Ankarassa ja Abu Dhabissa sekä Helsingissä Persianlahti-tiimin vetäjänä. Nykyään taloudelliset ulkosuhteet ja yritysten kansainvälistymisen edistäminen korostuvat ulkoministeriön tehtävissä uuden Team Finland –toimintamallin myötä. Suurlähetystöt kantavat suurta vastuuta suomalaisyritysten viennin edistämisessä, varsinkin tuttujen eurooppalaisten markkinoiden ulkopuolella. Suomalaisdiplomaatin tehtävänä on kertoa yritykselle, miten paikallinen hallinto ja markkinat toimivat. Ja kukapa osaisi paremmin hahmottaa hallintorakenteiden toimintaa ja niiden vaikutusta talouteen sekä yhteiskuntaan kuin valtiotieteilijä. Poliittisen historian maisteri osaa todennäköisesti lisäksi kertoa, miten kyseisen maan historia vaikuttaa nykypäivän toimintamalleihin.
Teksti ja kuvat: Anssi Leino
Kirjoittaja on valmistunut poliittisesta historiasta ja työskentelee lähetystöneuvoksena ulkoministeriön Eurooppa-osastolla
