Turun yliopiston poliittisen historian professori, kansainvälisten suhteiden historiasta Strasbourgin yliopiston Institut d’Etudes Politiques’ta vuonna 2007 väitellyt FT Louis Clerc piti professoriluentonsa 27. syyskuuta 2017 Publicum 3 -salissa juhlallisissa tunnelmissa. Poliittisen historian oppiaineen blogi julkaisee luennon kokonaisuudessaan. Onnea uudelle professorille! //
Arvoisa rehtori, arvoisat vararehtorit ja dekaanit,
arvoisat kuulijat,
Joka kevät International Studies Association[1] kokoontuu jossakin Pohjois-Amerikan kaupungissa valtavana konferenssina, johon osallistuu diplomaatteja, sotilaita, yliopistoihmisiä, kustantajia ja muita toimijoita eri puolilta maailmaa. Vaikka nämä konferenssit osoittavat, että kansainvälisten suhteiden tutkimus on erittäin tiivis ja vetovoimainen tieteellinen kenttä, historioitsijoilla on ollut vaikeuksia löytää paikkaansa niissä[2].
Filosofi Raymond Aronille asia oli kuitenkin selvä: kansainväliset suhteet nopeine muutoksineen, erilaisine tasoineen ja monimutkaisuuksineen avautuvat parhaiten historiantutkimuksen välineillä. Aron kirjoitti vuonna 1967:
”kansainvälisten suhteiden eteneminen on historiaa parhaimmillaan. Muutoksia tapahtuu koko ajan, kansainväliset järjestelmät ovat monenlaisia ja helposti särkyviä, niihin vaikuttavat lukuisat taloudelliset, tekniset, moraaliset kehityskulut. Muutamasta ihmisestä muodostuvat ryhmät päättävät miljoonien kohtaloista ja saavat aikaan muutoksia, joiden seuraukset ulottuvat pitkälle. Toimijat, kansalaiset ja hallitsijat, ovat jatkuvasti monien, keskenään ristiriitaisten vaikutusten alaisuudessa.”[3]
Kun 1900-luvun alussa ranskalaiset, brittiläiset ja saksalaiset diplomaattihistorian tutkijat pyrkivät uudistamaan alaansa, heidän katseensa pysyi selvästi valtion toiminnassa ja vielä tarkemmin sanottuna valtion johtajien toiminnassa[4]. Kansainvälisten suhteiden historiallinen tutkimus oli kuitenkin jo kehittynyt monitasoiseksi kentäksi[5], jolla tarkastellaan kytköksiä kansallisten, ylirajaisten, kansainvälisten ja jopa henkilökohtaisten tasojen välillä[6]. Koripallon analyytikko Mika Honkasalo tiivisti asian hyvin kuvaillessaan Suomen maajoukkueen voittoa Puolasta tämänvuotisissa EM-kisoissa: ”…piti saada miljoona asiaa oikein putkeen… Kaiken tämän jälkeen tarvittiin vielä Lauri Markkasta”[7]. Onnistuakseen selittämään tapahtumia ja ilmiöitä historioitsija liikkuu rakenteellisten tekijöiden ja ihmisten, yhteiskuntien ja valtioiden, kansainvälisen ja kansallisen tason välillä.
Samalla kun kansainvälisten suhteiden historia on laajentanut tarkastelunsa muihinkin kuin vain valtiollisiin toimijoihin, se on kiinnittänyt huomionsa politiikan lisäksi muun muassa kulttuuriin, eri toimijoiden mielikuviin ja psykologiseen ympäristöön[8] sekä myös talouteen. Historioitsija pyrkii ymmärtämään poliittisia, sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita sekä tunnetiloja, joissa menneisyyden ihmiset ovat toimineet. Refleksinomainen halu ymmärtää ilmiöitä ja tapahtumia laajasti ja oikeissa asiayhteyksissään, niin menneisyydessä kuin nykyajassakin, on tietynlainen tapa suhtautua maailmaan. Tämä asenne lienee historiantutkimuksen tärkein anti, tärkeämpi kuin tyhjä lukeneisuus tai ” menneistä virheistä oppiminen”[9].
Kansainvälisten suhteiden laajassa kentässä historioitsija on nykyään vapaa valitsemaan haluamansa näkökulman. David Reynolds ja Robert Buzzanco[10] korostavat nykyajan kansainvälisiä suhteita tutkivien historioitsijoiden olevan kaikkiruokaisia etsiessään tärkeitä toimijoita ja tapahtumia selittäviä syitä, vaikka usein palaavatkin selityksissään politiikkaan, poliittiseen päätöksentekoon, poliittiseen vallankäyttöön ja valtiollisiin toimijoihin. Jessica Gienow-Hecht ehdottaa artikkelissaan kahta tapaa toimia laajenevassa tutkimuskentässä: fokuksen siirtämistä kokonaan muualle (kulttuuriin, talouteen, yhteiskuntiin…) tai sen laajentamista niin, että poliittisen päätöksenteon selittämisessä otetaan huomioon aikaisempaa useampia asioita, taustatekijöitä ja tasoja[11]. Noista kahdesta jälkimmäinen tie on valitsemani reitti.
Historiantutkijalla on muutakin annettavaa kansainvälisten suhteiden tutkimukselle. Pohtiessaan lyhyen ja pitkän aikavälin ilmiöitä muutoksineen ja jatkuvuuksineen historiantutkija tuo kansainvälisten suhteiden tutkimukseen kronologian tajua. Osa tapahtumista on rakenteellisia pitkäkestoisia ilmiöitä; osa kestää lyhyemmän aikaa. Historioitsija on tottunut liikkumaan nopeista tapahtumista pitkäaikaisiin ilmiöihin ja etsimään kytköksiä niiden väliltä. Tutkiessaan mitä aihetta tahansa – Turun Palloseurasta Kreikka-paketteihin ja kotieläinten kohtelusta ensimmäisen maailmansodan syihin – erilaiset mittakaavat sekä zoomaaminen niin eteen kuin taaksepäin ovat historioitsijan tärkeitä työkaluja[12].
Laajakatseisuuden lisäksi historiantutkimukselle on leimallista kiinnostus ja herkkyys ihmisten toiminnanvapaudelle, toimijuudelle (agency), sekä tapahtumien sattumanvaraisuudelle. Palatakseni Raymond Aroniin, jo hänen väitöskirjastaan löytyy hyville historiantutkijoille ominainen pelonsekainen hämmästys ja kunnioitus historian ja ihmismielen monimutkaisuuden edessä[13]. Historioitsijalle jokainen tapaus on oma maailmansa, oma kontekstinsa, joka ansaitsee tulla tutkituksi koko totaalisuudessaan ja joskus järjettömyydessäänkin.
Historian muusalla Kleiolla on hallussaan vielä yksi temppu. Historioitsijat ovat vähintäänkin puoliksi tarinoiden kertojia; historiankirjoituksessa on Marc Blochin sanojen mukaan tunnelmallinen, aistillinen, taiteellinen aspekti. Me historioitsijat kirjoitamme tullaksemme luetuiksi, ja tämä toivomus herättää meissä luonnollisen intressin metodeihin, joilla voi vaikuttaa lukijaan, saada hänet kiinnostumaan. Nykyaikana, kun luottamus kaikkiin instituutioihin – muun muassa tieteeseen – on vakavassa kriisissä, meidän historiankirjoittajien kiinnostus ihmisten kohtaloihin ja kokemuksiin, pyrkimys empatiaan ja sen viljeleminen ovat erittäin tärkeitä osia työtämme. Koska yleisön kiinnostus menneisyyteen on edelleen valtavaa, meidän vastuumme on varmistaa, että mielenkiintoon vastataan myös tieteen näkökulmasta.
Tähän liittyy myös eräänlainen riski. Kirjassaan The Giant, O’Brien Hilary Mantel kuvaa tarinankertojana esiintyvää jättiläistä, joka tarinoita kertoessaan muuttaa kertomuksiaan sen mukaan, mitä hänen yleisönsä haluaa. Lopulta jättiläinen huomaa, että tarinat ovat vääristyneet, historia (history) on muuttunut tarinoiksi (stories). Historioitsija on samassa asemassa kuin O’Brien. Meidän tieteenalamme kiinnostaa ja on useimmiten helppoa selittää, ja me pyrimme koskettamaan laajaa yleisöä. Mutta jos perustelumme ovat heikkoja tai jos pyrimme ennen kaikkea tyydyttämään lukijamme tai yhteiskuntamme odotuksia, me huijaamme sekä itseämme että lukijaamme. Näinä storytellingin aikoina on tärkeää yleistajuistaa, tehdä tiede helposti ymmärrettäväksi, ja historioitsijat osaavat tehdä sen paremmin kuin monet muut[14]. Mutta työhömme kuuluu lukijan järkeen vetoaminen, sekä sellaistenkin asioiden pohtiminen, jotka eivät kiinnosta ketään, sellaisillakin tavoilla, jotka eivät miellytä ketään. Jotkut menneisyyden tapahtumat vaativat lukijalta panostusta, ovat epämiellyttäviä, häpeällisiä, tai monimutkaisia. Joitakin tunnettuja kategorioita (valtio, kansankunta…) on joskus pakko purkaa ennen kuin menneisyyttä voidaan ymmärtää[15]. On tärkeää esittää laajalle yleisölle myös, miten tiedettä tehdään tietyllä tavoin, tietyillä ehdoilla. Luottamus tieteeseen ei tule takaisin huijaamalla tai myötäilemällä lukijakuntaamme, emmekä saa olla pelkästään tarinoita kertovia hassuja jättiläisiä.
Arvoisat kuulijat,
Rajoitettujen ja kontekstissa olevien tapausten tarkkailu; erilaisten tasojen ja selitysmallien välillä liikkuminen; kronologian, ihmisten toimintavapauden, historian monimutkaisuuden ja sattumanvaraisuuden sekä erilaisten kontekstien ja olosuhteiden kunnioitus; kiinnostus empiiriseen tutkimukseen ja faktoihin; kielen käytön kokemus ja mahdollisuus luoda sillä yhteys yleisöihin; nämä ovat historioitsijan vahvuudet kansainvälisten suhteiden tutkimuksessakin. Noiden työkalujen avulla historiantutkimus voi parhaimmillaan käydä hedelmällistä dialogia kansainvälisiä suhteita teoreettisemmalla tavalla tutkivien tieteiden kanssa[16]. Tänä vuonna päättynyt Suomen Akatemian REIMAG-projekti, johon itsekin osallistuin, pyrki nimenomaan tämänkaltaiseen dialogiin[17].
Nämä historiantutkijan refleksit liittyvät olennaisesti siihen ajatukseen, että menneisyyttä on kunnioitettava, tutkittava sen oman logiikan, sen omien sääntöjen mukaisesti. Siinä prosessissa kerromme myös usein jotain merkittävää omasta ajastamme. Juuri tästä puhuu Elizabeth Bishop runossaan At the Fishhouses runoilijan symbolisella kielellä. Bishop kuvailee kuinka vaikeaa ja kipeää ymmärtäminen on, korostaa tietämyksemme (knowledge) suhdetta aikaan ja meidän oman aikamme orgaanista kytköstä menneisyyteen. Kuunnelkaamme runoilijan sanoja:
If you should dip your hand in,
your wrist would ache immediately,
your bones would begin to ache and your hand would burn
as if the water were a transmutation of fire
that feeds on stones and burns with a dark gray flame.
If you tasted it, it would first taste bitter
then briny, then surely burn your tongue.
It is like what we imagine knowledge to be:
dark, salt, clear, moving, utterly free,
drawn from the cold hard mouth
of the world, derived from the rocky breasts
forever, flowing and drawn, and since
our knowledge is historical, flowing, and flown.[18]
Ihmiset ja yhteiskunnat elävät ajassa. Menneisyytensä ja ajallisuutensa ymmärtämiseksi molemmat tarvitsevat ammattimaisia historiantutkijoita. Vaihtoehto on joutua (ihmisenä tai yhteiskuntanakin) sellaisen menneisyyden vangiksi, jota tunnemme vain myyttien avulla, josta näemme vain osia, mutta jota emme ymmärrä.
Kiitos.
Teksti: Louis Clerc. Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian professori.
—
* Virpi Kivioja, Ville Laamanen, Matti Välimäki, Niko Hatakka, ja Mika Suonpää ovat oikolukeneet ja kommentoineet tätä tekstiä. Lämmin kiitos kuuluu heille. Jäljelle jääneet virheet ja tyylilliset raskaudet ovat täysin kirjoittajan vastuulla.
[1] ISA:n kotisivu löytyy osoitteesta: http://www.isanet.org.
[2] Konferenssien avauspuheissa esiintyjät vaativat usein kansainvälisiin suhteisiin kohdistuvaa ”hyödyllistä tutkimusta”, joka keskittyisi valmistautumaan tulevaisuutta varten eikä tutkimaan menneisyyttä, kehittämään kansainvälisten suhteiden malleja eikä pohtimaan ”rajoitettuja tapauksia”. ”Arkistofetisismistä” pitäisi pyrkiä pois; pitäisi tutkia ja mallintaa nykyaikaa. Suluissa olevat sitaatit tulevat kirjoittajan muistiinpanoista kolmesta kansainvälisten suhteiden tutkimuksen konferenssista: tammikuulta 2013 KATSE-järjestön konferenssista Naantalista, ISA:n vuosikonferenssista 2015 Torontosta ja 2016 Atlantasta. Kirjoittajan olo oli oudoimmillaan eräässä terrorismia käsitelleessä paneelissa, jossa State Departmentin työntekijä, koulutukseltaan valtiotieteilijä, vertasi Syyrian konfliktia Espanjan sisällissotaan. Sinänsä järkeväntuntuisen vertailun jälkeen sama mies totesi, että olisi hyvä saada enemmän tietoa tästä Espanjassa 1970-luvulla (sic!) tapahtuneesta sisällissodasta sekä siihen osallistuneista ulkomaalaisista taistelijoista. Salissa istuneet harvat historioitsijat purskahtivat itkunsekaiseen nauruun.
[3] Aron Raymond, Qu’est-ce qu’une théorie des relations internationales? Revue française de science politique 17:5 (1967), 837–861: ”Le cours des relations internationales est suprêmement historique, en toutes les acceptations de ce terme: les changements y sont incessants, les systèmes y sont divers et fragiles, ils subissent les répercussions de toutes les transformations économiques, techniques, morales; les décisions prises par un ou quelques hommes mettent en mouvement des millions d’hommes et déclenchent des mutations irréversibles, dont les conséquences se prolongent à l’infini. Les acteurs, citoyens ou gouvernants, sont en permanence soumis à des obligations apparemment contradictoires.”
[4] Ks. Otte T. G., “Diplomacy and Decision-Making”. Teoksessa Palgrave Advances in International History. Toim. Patrick Finney. Palgrave Macmillan, Basingstoke 2005, s. 36–51.
[5] Osviitan saamiseksi noista kehityksistä vrt. Trachtenberg Marc, The Cold War and After: History, Theory and the Logic of International Politics. Princeton University Press, Princeton 2012; Palgrave Advances in International History. Toim. Patrick Finney. Palgrave Macmillan, Basingstoke 2005; Reynolds David, International History, the Cultural Turn and the Diplomatic Twitch. Cultural and Social History 3:1 (2006), 75–91; Schumann Matt J., Schweizer Karl W., The Revitalization of Diplomatic History: Renewed Reflections. Diplomacy and Statecraft 19:2 (2008), 149–186; L’historien et les relations internationales. Autour de Robert Frank. Toim. Guieu Jean-Michel, Sanderson Claire. Publications de la Sorbonne, Paris, 2012.
[6] Clavin Patricia, Defining Transnationalism. Contemporary European History 14:4 (2005), 421–439.
[7] Suomessa, missä urheilu on uskonnon kaltainen asia, ei ole tehokkaampaa pedagogista työkalua kuin urheiluaiheinen sitaatti. Tämä sitaatti löytyy Ilta-Sanomien Lari Vesanderin 4.9.2017 tekemästä haastattelusta: http://www.is.fi/koripallo/art-2000005352887.html (luettu 18.9.2017). Samasta asiasta (taustastruktuurien ja toimijoiden väliset suhteet ja rooli) kirjoittivat hivenen sofistikoidummin Pierre Renouvin ja Jean-Baptiste Duroselle klassikkokirjassaan Introduction à l’histoire des relations internationales. Armand Colin, Paris 1964.
[8] Culture and International History: Explorations in Culture and International History. Toim. Jessica C. E. Gienow-Hecht ja Frank Schumacher. Berghahn Books, New York 2004; Jervis Robert, Perception and Misperception in International Politics. Princeton University Press, Princeton 1976.
[9] Leopold von Ranken tunnettu heitto, että historian tutkimuksessa on kyseessä menneisyyden asioiden kuvaileminen sellaisina, kuin ne ovat tapahtuneet, on ymmärrettävä tässä kontekstissa. Ranke kritisoi nimenomaan niitä, jotka haluavat hinnalla millä hyvänsä käydä ”menneisyyden oppitunnit” mutta unohtavat tutkia menneisyyden tapahtumia niiden oman ajan logiikassa. Ajatuksen ymmärtää parhaiten lukemalla Ranken virkkeen kokonaisuudessaan: ”Man hat der Historie das Amt, die Vergangenheit zu richten, die Mitwelt zum Nutzen zukünftiger Jahre zu belehren, beigemessen: so hoher Ämter unterwindet sich gegenwärtiger Versuch nicht: er will bloß zeigen, wie es eigentlich gewesen.” Ranke Leopold von, Geschichten der romanischen und germanischen Völker: von 1494 bis 1535. Erster Band. Reimer, Leipzig 1824, 6.
[10] Buzzanco Robert, Commentary: Where’s the Beef? Culture without Power in the Study of U.S. Foreign Relations. Diplomatic History 24/2000, 623–632.
[11] Gienow-Hecht Jessica, Nation Branding. Teoksessa Dimensionen internationaler Geschichte. Toim. Jost Dülffer ja Wilfried Loth. Oldenbourg, München 2012, s. 65–85. Artikkelinsa Gienow-Hecht aloittaa toteamalla: ”Staat, Macht, Machtpolitik und Machtgefälle standen traditionell im Zentrum von Diplomatie und Diplomatiegeschichte und selbst der Väter der britischen internationalen Geschichte oder der Geschichte deutscher Außenpolitik hielten sich vorrangig innerhalb dieser Parameter auf.” Hänen muistelmissaan Matti Klinge samaan aikaan kritisoi ”vanhaa” diplomaattihistoriaa ja kuitenkin myöntää sen, että kansainvälisten suhteiden historioitsijat ovat jo huomattavasti laajentaneet reviiriään: ”Kansainvälisten suhteiden historia pyörii aivan liikaa neuvottelupöytäkirjojen ja virallislähteiden varassa, vaikka tutkimus on jos vaikkapa Wienin 1814-15 kongressin ja Pariisin-Versaillesin 1919 rauhanprosessin yhteydessä aiheellisesti nostanut esiin niin sanotusti inhimillisten tekijöiden suuren merkityksen.” Klinge Matti, Anarkisti kravatti kaulassa. Siltala, Helsinki, 2015, 292.
[12] Hyvä esimerkki tavasta, jolla historia voi käyttää hyväksi näitä erilaisia tasoja, on vuoden 2003 Irakin sota. Selvitystyössä tärkeästä päätöksestä on liikuttava erilaisten tasojen välillä. Ihmisillä ja heidän mielikuvillaan oli suuri merkitys. Entinen Council on Foreign relationsin johtaja Leslie Geib esimerkiksi kuvailee omaa rooliaan näin: ”My own critical support for the war was symptomatic of unfortunate tendencies within the foreign policy community, namely the disposition and incentives to support wars to retain political and professionnal credibility.” (Gelb Leslie H., Zelmati Jeanne-Paloma, ”Mission Not Accomplished”. Democracy. A Journal of Ideas kesä 2009, 1–24). Sitaatti viittaa päätöksentekijöiden sosiaaliseen ja psykologiseen ympäristöön, eli yhteen selitystasoon muiden muassa. Niin suurta päätöstä selitettäessä meidän täytyy liikkua monilla tasoilla ja alueilla, ihmisistä valtioihin, kulttuurista talouteen, eri ajallisilla mitoilla.
[13] Aron Raymond, Introduction à la philosophie de l’histoire. Essai sur les limites de l’objectivité historique. Gallimard, Paris 1938. Ks. Myös Stanley Hoffmannin kirjoittama Aronin nekrologia: http://www.nybooks.com/articles/1983/12/08/raymond-aron-19051983/ (luettu 18.9.2017).
[14] Mantel Hilary, The Giant, O’Brien. Picador, London 1998 (pokkarina 2007). Kirjoittaessaan nk. fake news -ilmiöstä Paris Nanterre -yliopiston viestintä- ja mediatutkimuksen professori Louise Merzeau korostaa sitä syvää luottamuskriisiä, joka esiintyy koko ongelman ytimessä: väärien tietojen levittämistä vastaan nk. fact checking -menetelmät eivät riitä, jos faktojen tarkistajia pidetään auktoriteettihahmoina, joihin ei enää luoteta. Wikipediaa esimerkkinä käyttäen Merzeau kehottaa pohtimaan keinoja, miten voitaisiin perustaa yhteisiä ”luottamuksen elintiloja” (écosystèmes de confiance), joissa olisi mahdollista rakentaa uudestaan luottamusta ja jakaa tietoa. Ks. Merzeau Louise, Les fake news, miroir grossissant de luttes d’influences. Artikkeli sivustolla InaGlobal 19.05.2017 (päivitetty 31.5.2017), http://www.inaglobal.fr/idees/article/les-fake-news-miroir-grossissant-de-luttes-d-influences-9713 (luettu 18.9.2017). Tiina Raevaara taas on kolumnissaan korostanut, miten tieteen tulosten tiivistäminen yleistajuisiksi voi johtaa asiantuntijoiden väheksymiseen: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/mielipide-kotimaa/ojasta-allikkoon-tieteen-tulosten-tiivistaminen-yleistajuisiksi-voi-johtaa-asiantuntijoiden-vaheksymiseen/ (luettu 20.9.2017). Kirjassaan Raevaara tiivistää ongelmaa ja ehdottaa mahdolliseksi ratkaisuksi tutkijoiden ja toimittajien välisen dialogin sekä tieteellisen prosessin paremman selittämisen yleisölle (kts. Raevaara Tiina, Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Vastapaino, Tampere 2016).
[15] Ranskalaisen maahanmuuton historiaa käsittelevässä kirjassaan Gérard Noiriel esimerkiksi korostaa, miten ilmiön ymmärtäminen vaati muun muassa ”valtion” tai ”kansakunnan” kategorioiden purkamista: Noiriel Gérard, Le Creuset français, Histoire de l’immigration (XIXe-XXe siècle). Seuil, Paris 2016 (ens.1988).
[16] Hyvä esimerkki on taloushistorian ja taloustieteen välinen dialogi, jota Robert Margo Bostonin yliopistosta kuvaili hiljattain pohtiessaan nk. ”Cleiometricsin” kehitystä: http://voxeu.org/article/integration-economic-history-economics (luettu 18.9.2017).
[17] Marc Trachtenberg taas on sitä mieltä, että kansainvälisten suhteiden historian dialogi kansainvälisten suhteiden teoreetikkojen kanssa tarkoittaa usein diplomaattihistorian institutionaalista alasajamista, sen sulauttamista muun muassa valtiotieteiden laitoksiin; Trachtenberg Mark, The State of International History. Artikkeli sivustolla E-International Relations 9.3.2013, http://www.e-ir.info/2013/03/09/the-state-of-international-history/ (luettu 18.9.2017). REIMAG (Reimagining futures) todisti mielestäni hyvin, että dialogia voi syntyä ilman, että historiantutkimus joutuisi aputieteen asemaan. Projektsivut: http://www.reimag.fi/
[18] Bishop Elizabeth, At the Fishhouses. Teoksessa The Complete Poems, 1927–1979. Farrar, Straus and Giroux, New York 1983 (1979). Helena Sinervo on kääntänyt runon suomeksi vuonna 1997; Bishop Elizabeth, Matkakysymyksiä. Valikoinut ja suomentanut Helena Sinervo. WSOY, Helsinki 1997: Jos kastaisit kätesi,/rannettasi särkisi heti,/luitasi alkaisi särkeä ja kätesi palaisi/kuin vesi olisi tulen muunnos,/joka polttaa kiviä ja palaa tummanharmaalla liekillä./Jos maistaisit sitä, se maistuisi ensin karvaalta,/sitten suolaiselta, sitten se varmaan polttaisi kielesi./Sellaiseksi kuvittelemme tiedon:/pimeää, suolaista, kirkasta, liikkuvaa, äärimmäisen vapaata,/maailman kylmästä ja kovasta suusta saatua,/kivisistä rinnoista polveutuvaa,/ikuisesti virtaavaa ja saatua, ja koska/tietomme on historiallista: virtaava ja virrannutta.
