Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022 on nostattanut kaikissa meissä pintaan monenlaisia tunteita. Turun yliopisto onkin reagoinut nopeasti ja esimerkiksi järjestänyt opiskelijoille ja henkilökunnalle keskusteluapua Ukrainan sodan herättämien huolenaiheiden käsittelyyn. Toisaalta Ukrainan sota on herättänyt myös paljon kysymyksiä, joihin kaivataan punnittuja, asiantuntijatietoon nojaavia vastauksia. Poliittisen historian oppiaineessa järjestettiinkin 8.3.2022 keskustelutilaisuus, jossa opetus- ja tutkimushenkilökunta vastaili opiskelijoiltamme tulleisiin kysymyksiin Ukrainan sodasta.

Historian käyttö sodan oikeuttamiseksi

Keskustelu käynnistyi pohdinnoilla historiapolitiikasta ja siitä, miten Venäjän valtionjohto on historiaan vetoamalla pyrkinyt oikeuttamaan hyökkäyksen Ukrainaan. Keskustelijat korostivat sitä, miten Venäjän presidentti Vladimir Putin nostaa tarkoitushakuisesti ja valikoiden historiasta omaa narratiiviaan palvelevia elementtejä, mutta sivuuttaa täysin sellaiset seikat, jotka eivät tähän tarinaan sovi. Mukana on siis riittävästi totuudenkaltaisia elementtejä, jotta omaa näkemystä voidaan perustella, mutta ei mitään sen kanssa ristiriidassa olevaa. Niinpä Ukraina näyttäytyy Putinin puheissa venäläisten hallitseman itäslaavilaisen, ortodoksisen maailman elimellisenä osana ja Leninin synnyttämänä epävaltiona, kun taas varjoon jäävät Ukrainan länsikytkökset ja omaleimainen historia.

Paljon on väitelty myös siitä, millaisia lupauksia Venäjälle on annettu 1990-luvun alussa NATO:n laajenemisesta itään ja siitä, onko tuolloin annetut lupaukset sittemmin rikottu. Saksojen yhdistymisen aikaisten arkistoaineistojen valossa vaikuttaa siltä, että yksiselitteistä lupausta olla laajenematta ei ole annettu, mutta sen sijaan on ilmaistu pyrkimys NATO:n laajenemiseen yhteistyössä Venäjän kanssa. Tässäkin kiistassa Venäjän johto on voinut poimia omaan kertomukseensa sopivat elementit, joiden avulla se on saanut luotua vastakkainasettelua ja maalattua kuvaa lännestä uhkatekijänä. Putinin retoriikka asettuu saumattomasti osaksi pitkäaikaisempaa venäläistä perinnettä, jota luonnehtii kokemus jatkuvasta kaltoin kohtelusta ja vääryyksistä. Tästä kokemuksesta käsin kaikki tarpeelliset toimenpiteet vaaran ja ylenkatseen torjumiseksi voidaan esittää oikeutettuina.

Putin on hakenut oikeutusta Ukrainaan hyökkäämiselle myös väitteistä, että Ukrainaa hallitsevat fasistit ja uusnatsit. Väitteet ovat läntisestä näkökulmasta pöyristyttävää vääristelyä, mutta venäläisessä historiapolitiikassa niillä on käyttöarvoa. Fasismisyytösten avulla Ukrainan sota saadaan kytkettyä toisen maailmansodan eli venäläisittäin ”Suuren isänmaallisen sodan” kunniakkaaseen muistoon. Toisessa maailmansodassahan Stalinin johtama Neuvostoliitto näytteli keskeistä roolia Hitlerin kansallissosialistisen Saksan kukistamisessa. Ukrainan asettaminen osaksi samaa jatkumoa palvelee Putinin pyrkimystä hyödyntää Stalinin Neuvostoliiton arvokkainta perintöä osana omaa narratiiviaan.

Suurvalta ja sen edut

Putin haikailee muutoinkin Neuvostoliiton suurvalta-aseman palauttamisen perään, mitä tulee niin maantieteelliseen laajuuteen, kansainväliseen vaikutusvaltaan kuin Moskovan hallinnassa olevaan väkimäärään. Keskustelussa korostettiin, että Putinin ajattelussa vain suurvallat ovat relevantteja toimijoita: pienillä mailla ei ole omaa tahtoa eikä merkitystä muutoin kuin osana suurvallan etupiiriä.

Ukraina – ja sen huomattavan laaja väestö ja maa-alue – on ollut uhkaavasti pyristelemässä irti Moskovan vaikutuspiiristä ja pyrkimässä osaksi läntistä Eurooppaa. Hyökkäämällä Ukrainaan Putin pyrki estämään Ukrainan irtautumisen Venäjästä ja lähentymisen länteen. Vaikutukset ovat suurella todennäköisyydellä olleet päinvastaiset. Ukrainalla on vielä paljon työnsarkaa esimerkiksi korruption kitkemisessä, talouden uudistamisessa ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamisessa ennen EU-jäsenyyskelpoisuutta, mutta ukrainalaisten tuki länsisuuntautumiselle ja -identifikaatiolle lienee nyt vankempi kuin koskaan.

Ukrainan länsimaistumis- ja demokratisoitumiskehitys ovat näyttäytyneet Putinille uhkana siksikin, että vastaava yhteiskunnallinen kehitys voisi levitä myös Venäjän sydänmaille. Demokratisoituminen taas horjuttaisi Putinin autoritaarista hallintoa. Uhka on ollut pitkään varsin vähäinen, mutta käynyt vähä vähältä mahdollisemmaksi, joskaan ei vääjäämättömäksi. Hyvä on myös pitää mielessä, ettei demokratialla ole Venäjällä yhtä myönteistä kaikua kuin lännessä. Venäläismielikuvissa demokratia yhdistyy Neuvostoliiton romahdusta seuranneeseen 1990-luvun alun kaaokseen ja sekasortoon.

Venäjän kannalta toisella tapaa kielteinen kehityskulku liittyy vihreään siirtymään ja fossiilisesta energiasta luopumiseen. Keskustelussa tuotiin esiin, ettei Venäjä ole juuri varautunut fossiilisen energian jälkeiseen todellisuuteen. Fossiiliset polttoaineet näyttelevät merkittävää roolia maan ulkomaankaupassa, joten tulevaisuudennäkymät olivat synkistymässä jo ennen Ukrainan sodan nostattamia talouspakotteita. Kun kuriositeettina mainitaan se seikka, että Putinin suosio on korreloinut hyvin raakaöljyn maailmanmarkkinahintojen kanssa, alkaa hahmottua maailma, jossa Putinin hallinnon pohja on ollut murenemassa monelta kulmalta. Tältä pohjalta on taas helpompi ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – Venäjän johdon voimakeinot asemansa turvaamiseksi.

Uhkakuvia ja tulevaisuudennäkymiä

Opiskelijoita – kuten ketä tahansa suomalaista – on mietityttänyt myös, suuntautuuko Venäjän aggression uhka nyt myös Suomeen. Keskustelijoiden näkemys oli, että syytä pelkoon ei ole ja että Suomeen kohdistuva uhka on ainakin tällä hetkellä vähäinen. Jos kysymystä lähestyy Putinin retoriikan valossa, on ilmeistä, että Ukraina ja Suomi näyttäytyvät hyvin erilaisina. Suomalaisia ei voi väittää veljeskansaksi eikä elimelliseksi osaksi Venäjän kansallista rakennetta, eikä Suomea ole ”menetetty” Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena – sen synnyn sivutuotteena kylläkin. Ukraina on ollut Venäjälle henkisesti, maantieteellisesti ja sotilaallisesti helpompi hyökkäyskohde kuin Suomi olisi. Yhtymäkohtia voi toki halutessaan löytää. Ainakin Putin on Ukrainan suhteen tehnyt samankaltaisia virhearvioita kuin Stalin teki hyökätessään Suomeen 1939 ja olettaessaan, että edessä olisi paraatimarssi pääkaupunkiin.

Vaikka hyökkäysuhka ei Putinin retoriikan valossa kohdistu muihin maihin kuin Ukrainaan, keskustelussa pohdittiin, saattaisiko Venäjän johto kiinnittää seuraavaksi huomionsa Moldovaan. Sielläkin on ollut separatistista liikehdintää, jota Venäjä voisi halutessaan käyttää hyväksi mahdollista sotilasoperaatiota perustellessaan. Toisaalta länsimaissa, Suomi mukaan lukien, kannattaa joka tapauksessa varautua Venäjän voimistuvan propaganda- ja informaatiovaikuttamisen uhkaan, vaikkei suoranainen sotilaallinen uhka vaikuttaisikaan erityisen akuutilta.

Paljon riippuu toki myös siitä, miten Ukrainan sota jatkuu – ja päättyy. On vaikea arvioida, miten todennäköistä on konfliktin laukeaminen Putinin syöksemiseen vallasta. Repressiokoneisto Venäjällä on varsin vahva, mutta Venäjän poliittinen historia tarjoaa esimerkkejä siitä, miten tavallisen kansan tai hallitsijan lähipiirin tyytymättömyys on kärjistyessään johtanut vallanvaihtoon. Venäjään kohdistetut talouspakotteet eivät välttämättä tehoa välittömästi, mutta niillä saattaa parhaimmillaan olla toivottu merkitys juuri Putinin aseman hapertajina.

Ukrainaan voidaan saada rauha myös taistelevien osapuolten kompromissin tuloksena. Vaikka neuvottelut Venäjän ja Ukrainan johdon välillä ovat toistaiseksi jääneet tuloksiltaan vaatimattomiksi, merkitystä on silläkin, että neuvotteluita on ylipäätään pystytty jatkamaan. Se antaa edes heikon positiivisen signaalin. Kompromissi kuitenkin edellyttää, että molemmat osapuolet – myös Ukraina – ovat valmiita tekemään myönnytyksiä huolimatta siitä, että vastuu hyökkäyksestä on yksin Venäjän johdolla.

Venäjän ja lännen suhteiden pikaista korjautumista keskustelijat eivät pitäneet todennäköisenä. Todennäköisesti Ukrainan sota jää rasittamaan suhteita pitkäksi aikaa, kunnes jossain vaiheessa liennytys ja kaupankäynnin aloittaminen koetaan Länsi-Euroopassa taas mahdollisiksi. Toisaalta paljon riippuu myös siitä, mihin Venäjän sisäinen kehitys johtaa. Optimismille kannattaa jättää sijaa, vaikka elämmekin naamioiden riisumisen ja suomujen silmiltä putoamisen aikaa. Venäjää ei tulisi julistaa pysyvästi ”pahaksi” ja yksioikoisesti tuomita maata ja yhteiskuntaa kyvyttömäksi muutokseen. Emme voi olla varmoja, että Venäjä muuttuu, mutta voimme pitää Venäjän muutosta mahdollisena. Silloin olisi mahdollista myös rakentaa jälleen yhteistyötä ja luottamusta lännen ja Venäjän välille.

Selitysvoimaa ja lohtua

Keskustelutilaisuus osoitti, että historia tarjoaa keinoja Ukrainan tapahtumien syvälliseen, monipuoliseen hahmottamiseen ja auttaa asettamaan päivänpolttavan uutisvirran osaksi laajempia ajallisia jatkumoita. Historiantutkijana saa toisinaan pohtia, ymmärretäänkö tieteenalamme yhteiskunnallista merkitystä aina siinä määrin kuin olisi syytä. Ukrainan sota ja siihen liittyvä historian (väärin)käyttö osoittavat vastaansanomattomasti, miten elintärkeää historian tuntemus on. Sitä voi perustellusti pitää yhtenä tärkeimmistä aseista disinformaatiota ja muunkin kuin historiallisen tiedon vääristelyä vastaan, antaahan historiantutkimus välineitä myös väitteiden, tarkoitusperien ja tiedonlähteiden kriittiseen arviointiin.

Valitettavasti historian selitysvoimaan tukeudutaan erityisesti kriisitilanteissa, vaikka historian tarjoamalla ajallisella perspektiivillä ja suhteellisuudentajulla olisi annettavaa yhteiskunnalliselle keskustelulle myös normaaliaikoina. Toisaalta historialla on vaikeissa tilanteissa muutakin annettavaa kuin selityksiä. Menneisyyteen uppoutumisesta voi hakea lohtua ja pakopaikkaa silloin, kun maailma ympärillä käy ahdistavaksi. Kuten Mika Waltari kirjoittaa teoksessa Lähdin Istanbuliin (1948): ”Päätin siis hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin.”

Jatketaan siis historian opiskelemista, ihmettelemistä ja tutkimista, ja ammennetaan jatkossakin asiantuntemuksestamme voimaa maailman ja yhteiskunnan myllerrysten kanssa kamppailemiseen!

Ukrainan sotaa taustoittavia luku- ja kuuntelusuosituksia

Oulun yliopiston dosentti Jussi Jalosen blogikirjoitus “Helmikuun tykit” 10.2.2022. 

Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpelan haastattelu Tiedeykkösessä.

King’s Collegen kansainvälisen politiikan professorin Richard Ned Lebow’n teos Why Nations Fight: Past and Future Motives for War (2010).

Johns Hopkins -yliopiston professori Mary Sarotten kirjaan perustuva artikkeli “Russia, Ukraine and the 30-year quest for a post-Soviet order” Financial Timesissa 25.2.2022. 

Yalen yliopiston professori Timothy Snyderin teokset ja Twitter-tili: @TimothyDSnyder

– – –

Maiju Wuokko

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Turun yliopiston poliittisen historian yliopisto-opettaja.