Kihlattuni isällä on vanha 1980- ja 1990-lukujen taitteessa valmistettu Saab. Ruotsalaisen autosuunnittelun taidonnäyte on iästään huolimatta kiiltävä, lastenlasten kivillä kylkeen piirtämiä kuvioita lukuun ottamatta. Nykyään Saab lähtee kylille lähinnä kesäisin, kun käydään hakemassa täydennyksiä lomalaisille. Virta-avainta vääntäessä tietää odottaa vanhan suurehkon moottorin tasaista matalaa, mutta uudempiin autoihin verrattuna kovaäänistä hyrräystä. Tottumaton voisi säikähtää, mutta autojen saralla itsejulistautuneena idioottinakin tiedän, että tämä auto toimii, kun siitä lähtee ääntä. Sama pätee kuntademokratiaan.
Nykyisellään suomalainen kuntademokratia on kasari-Saabiakin muinaisempaa perua. Varsinaiset yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitut kunnanvaltuustot tulivat kuntiin Suomessa vuosien 1918 ja 1919 aikana. Korkean iän lisäksi aparaateilla on muutakin yhteistä. Demokratiankin tietää toimivan, kun siitä lähtee ääntä. Vaikka tottumaton voi ääntä säikähtää, demokraattisenkin koneen käynnin tulee kuulua. Demokratiasta ja Saabista tulee huolestua vasta, kun on todella hiljaista tai todella kovaäänistä. Demokratian polttoainetta ovat yhteiskunnalliset mielipiteet ja tavoitteet, ja sen toimintaa on niiden kesken käytävä kilpailu ja debatti.
Tehdessäni kaupunginvaltuutettujen haastatteluja, moni turkulainen valtuutettu muisteli Petteri Orpon lausahdusta yöhön venyneen valtuustokokouksen aikana: ”Kunnallispolitiikan keskustelu on kuin norsujen sukupuolielämä. Tapahtuu korkealla, kuuluu kova ääni ja kestää kauan, ennen kuin mitään tulee valmiiksi”.
Mistä ääntä syntyy?
Kaikki aiheet eivät nosta vilkasta keskustelua. Valtakunnantasolla keskusteltaessa budjetista, maahanmuutosta tai luonnonsuojelusta volyymit ovat korkeammalla kuin rutiininomaista lakiasiaa hyväksyttäessä. Kuntapolitiikassa meteliä nousee esimerkiksi kouluverkoista ja rakennushankkeista. Tämä piirre on kuntien yhteinen, mutta keskustelukulttuurit ovat todennäköisesti erilaiset eri kunnissa.
Tehdäänpä havainnollistava koe. Toteutan haun Aamulehden – Pirkanmaan alueen suurimman sanomalehden, ja Turun sanomien – Varsinais-Suomen alueen suurimman sanomalehden sivuilla sanalla: ”valtuusto”. Keskityn näiden kaupunkien valtuustoihin ja jätän huomiotta ympäryskuntia käsittelevät jutut. Tampereen kaupunginvaltuustoa käsittelevät uutiset kertovat aloitteiden käsittelystä, hankkeista ja vaaleista. Turun tapauksessa törmää erilaisiin artikkeleihin: ”Parkinkentän taloista ryöpsähti ilmiriita – Turun valtuusto otti kiistakaavassa aikalisän”. Tampereelta tällaista sisältöä etsivä joutuu selaamaan pitempään. Tätä voi selittää sekä toimitusten eroavilla linjoilla, että valtuustojen välillä olevilla eroilla. Ehkä norsut ovat nopeampia ja hiljaisempia Tampereella.
Toinen tapa verrata valtuustokulttuuria on keskittyä suuriin päätöksiin. Niissä Tampere vaikuttaa olevan Turkua edellä. Toinen tapa verrata valtuustokulttuuria on keskittyä suuriin päätöksiin. Niissä Tampere vaikuttaa olevan Turkua edellä. Turku siirtyi 2021 pormestarimalliin. Tampereelle tuli pormestari 14 vuotta tätä aikaisemmin. Turussa raitiovaunun rakentaminen on suunnitelmissa hyväksyä tai hylätä syksyllä 2022. Tampereella raitiovaunu aloitti liikennöinnin vuonna 2021. Turussa keskustan alaisen pysäköintilaitoksen rakentamisesta riideltiin laskelmista riippuen 30 – 50 vuotta, ennen toriparkin avautumista 2020 jouluna. Tampereella vastaava keskustan pysäköintilaitos P-Hämppi avautui 2012. Kauemmas menneisyyteen mentäessä esimerkiksi moottoritieyhteyksien valmistuminen pääkaupunkiseudun suuntaan toteutui totutussa nopeusjärjestyksessä. Funikulaaria Tampereella ei tosin vieläkään ole, vaikka osataan sielläkin rakennusprojekteissa haparoida. Turku vain on onnistunut tässä julkisemmissa kohteissa. Vastoin yleistä käsitystä, kunnallinen rakentaminen on myös Turussa suhteellisen hyvin toimivaa tilastollisesti (Rakennusinvestointien odotetut ja toteutuneet budjetit ovat nähtävissä kaupungin tilinpäätöksistä: https://www.turku.fi/talous-ja-strategia/osavuosikatsaukset/talousarviot-tilinpaatokset-ja-seurantaraportit).
Edellä mainittuja esimerkkejä yhdistää Turussa se, että niiden jättämät jakolinjat ja keskustelu elävät myös kuntapoliitikkojen muistissa vahvoina. Haastatteluissani on selvää, että esimerkiksi Toriparkkia käsittelevät tunteet, debatti ja mielipiteet eivät ole vieläkään tasaantuneet. Ehkä kun Turku on Suomen vanhin kaupunki, sen poliittinen kone käy vanhan Saabin tavoin hieman kovemmalla äänellä ja hitaammilla kierroksilla. Poliittisessa historiassa eroavat kehityskulut poliittisten yksiköiden välillä pyritään selittämään tai ymmärtämään. Kuntapolitiikan eroja ei vain vielä tähän mennessä ole tutkittu siinä määrin, että tutkimuksellisesti voitaisiin esittää perusteltua käsitystä siitä, miten kaupunkien päätöksenteko eroaa, etenkin, kun mahdollisia muuttujia on todellisessa elämässä aina useita. Mahdollisia eroavaisuuksien syitä kun ovat ainakin sijainti, perinteet, taloudellinen tilanne, väestökehitys, suhteet ympäryskuntiin, puoluekannatus, organisaatiokulttuuri ja henkilösuhteet.
Pitäisikö huolestua?
Pitäisikö kuntalaisen huolestua riitaisesta valtuustosta? Kuten tavallisesti, akateemikon vastaus on vahva: ehkä. Sovinnollisuus ei ole itseisarvo, ja mielipide-erot kuuluvat demokratiaan, mutta jotta poliittinen kone toimisi, on toimijoilla monipuoluejärjestelmässä oltava myös kykyä ja luottamusta sopia asioita. Kun tämä kyky menetetään, poliittinen prosessi ei toimi ja ulkoparlamentaariset vaikuttamiskeinot, usein vahingolliset, voivat ottaa vallan. Ylikuumentunut poliittinen tilanne oli Suomessa itsenäisyyden alussa. Ennen sisällissotaa esimerkiksi Turussa valtuusto piiritettiin ja joillain paikkakunnilla suoraan painostuksella ja väkivalloin vaihdettiin. Toisaalta liika sovinnollisuus ja sora-äänten puute synnyttävät pohjoiskorealaisen tunnelman, jossa mielipide-erot ja ongelmat eivät tule edustetuiksi poliittisessa debatissa, sillä prosessi on kaapattu jo valmiiksi määritellyn ”totuuden” palvelijaksi: Ei ole mitään kiisteltävää, kun kaikki jo tietävät totuuden. Myös Kiina markkinoi nykyään demokratia-malliaan jonain versiona riidattomasta tai harmonisemmasta demokratiasta. Länsimaissa poliittinen ajattelu lähtee taas siitä, että avoin keskustelu on paitsi itsessään arvokasta, se myös mahdollistaa toimintalinjojen jäsentelyn. Tämän takia myöskään kiistelevien valtuustojen taivastelu ei ole tarpeen. Poliittisen enemmistön on tarkoitus syntyä keskustelun ja väittelyn tuloksena.
Enemmistöjä ei synny sattumanvaraisesti. Nykyisissä poliittisissa prosesseissa niitä muovataan mm. ryhmähuoneissa ja WhatsApp-ryhmissä. Yhteistyö sujuu joskus tasaisesti ja joskus riidat tulevat pintaan. Ei kuitenkaan ole laskettu ihanteellista hiljaisuuden suhdetta twitter-kiistoihin, jotta kuntalainen voisi tietää poliittisen koneen olevan käynnissä, mutta ei hajoamassa. Suomessa kuntia on pidetty sovinnollisina. Suomen viranhaltija-johtoinen, eli kaupunginjohtaja-malliin nojaava kuntakenttä on tästä esimerkki. Meillä suurinta osaa kunnista johtaa virallisesti puolueeton, mutta usein puoluepoliittisesti valittu viranhaltija. Kyseessä on paradoksi, joka jakaa politiikan ja kuntakentän asiantuntijat. Tulisiko ylin hallinto politisoida, jotta debatti ja linjat saadaan läpinäkyviksi kuntalaiselle? Monet suurimmista kaupungeista ovat vastanneet kyllä. Riidatonta demokratiaa ei kuitenkaan ole tavoitteena saavuttaa missään.
Ei siis voida sanoa, että Turku on liian äänekäs, tai Tampere liian hiljainen. Äänestäjän näkökulmasta päätösten seuraamista lisäksi vaikeuttaa se, että poliittinen debatti on useimmiten kärkkäintä ja näkyvintä, mutta toisaalta vähemmän merkityksellistä siellä, missä sitä on helpointa seurata, kuten valtuustosaleissa ja eduskunnassa. Konsensus on, että keskustelukulttuuri on korkeammalla tasolla yleisöltä suljetuissa lautakunnissa ja valiokunnissa. Lisäksi niissä tapahtuva käsittely on huomattavasti useammin merkityksellistä myös päätöksen syntymisen tai muuttamisen kannalta. Äänestäjä ei siis pääse näkemään demokratiaa parhaimmillaan. Valtuustokokoukset ovat taas pääasiallisesti jo sovittujen päätösten perustelemista kuntalaisille, vaikka ne voivat debatilta näyttääkin. Valtuutetut itse eivät yleensä oleta käännyttävänsä toisiaan asiakysymyksissä. Siksi toimintakulttuuria ymmärtääkseen on tutustuttava myös muuhun toimintaan näiden kokousten ympärillä. Politiikka ei ole summattavissa 2020-luvulla demokraattisten edustajien keskusteluun nykyaikaisilla agoroilla.
Poliittinen hybridi
Käyntiäänistä merkittävämpi terveyden merkki voisikin olla muu kuin luottamushenkilöiden tai valtuutettujen päästämä ääni. Kuntavaaleja vaivaa alhainen äänestysaktiivisuus, harva lukiolainen tietää, kuka omaa kuntaa johtaa eikä kaupunginvaltuuston kokouksia seurata laajalti. On demokratian ja ihmisen kannalta vaarallista, että kuntapolitiikka määrittelee pitkälle kuntalaisten yhteisarjen kannalta merkittävät päätökset, mutta sitä ei seurata. Yksi viime vuosisadan tunnetuimpia kommunisteja Leon Trotski totesi: ”Sinä et välttämättä ole kiinnostunut sodasta, mutta sota on kiinnostunut sinusta”. Politiikka menee tähän samaan kategoriaan asioita, jotka voivat pilata elämäsi, vaikka et itse siitä ole kiinnostunut. Liikenneratkaisut tehdään ilmankin sinua, mutta menetät elämääsi ruuhkassa, kiinnostivat ne sinua tai eivät. Kun rakas lähimetsäsi muutetaan uudeksi asuinalueeksi, kun koulu muuttaa kaksi kilometriä kauemmaksi tai etenkin, kun tonttisi pakkolunastetaan ohikulkutien alta, huomaat olevasi politiikan kiinnostuksen kohde. Tämä tulee usein järkytyksenä, etenkin sosioekonomisesti heikommassa asemassa oleville, jotka eivät lue sanomalehdistä valtuuston nahistelusta, kun elämässä on muutakin huomioitavaa. Politiikka toimii ilman kaikkien ääntä, mutta demokraattisuuden pyörät voivat tähän hiljaisuuteen pysähtyä. Demokratia koostuu 2020-luvulla muustakin, kun valitun joukon nahistelusta, vaikka myös sitä tarvitaan.
Kunnat avaavat kilpaa keskenään täydentäviä vaikuttamisen tapoja, joilla ääntään voi saada kuuluville, kun demokratia tarvitsee lisää polttoainetta. Heikko sosioekonominen asema on yhteydessä matalamman äänestysaktiivisuuden kanssa myös kunnissa. Yhteiskuntana meidän on onnistuttava tuomaan uusia ja uudenlaisia henkilöitä pohtimaan yhteistä tulevaisuutta. Päätöksiä voidaan tehdä ilmankin, mutta demokratian legitimiteetti kärsii. Hiljaisuus ei ole myöntyväisyyden merkki. Jos edustuksellinen demokratia ei edusta, se menettää paljon käyntivoimastaan. Se, miten uudet vaikuttamisen väylät yhdistetään edustukselliseen päätöksentekoon, on vielä suurelta osin kesken, mutta suunta on selvä. Erilaiset sähköiset menetelmät, esimerkiksi asukasbudjetit tulevat edustuksellisuuden rinnalle. Aktiivisuuden vaatimusta ne eivät silti poista, mutta helpottavat osallistumista kiinnostaviin teemoihin kuntalaisille. Edustukselliset menetelmät toimivat nykyään ratkaisijoina eturistiriitoja ja pitkäjänteistä kehittämistä vaativissa kysymyksissä, mutta pieninvestointikohteita ideoimaan kerätään laajempi joukko. Myös kuulemismenettelyt ovat laajentuneet kiistakysymyksissä. Politiikan tutkijan näkökulmasta kaikissa uusissa kansalaisvaikuttamisen tavoissa ei ole samaa tooganhohtoista glamouria kuin kattokruunujen alla tapahtuvissa valtuustoryhmien neuvotteluissa, mutta tyyli antakoon periksi tarkoitukselle. Uusilla menetelmillä kuuluville pääsevien äänien määrä kasvaa. Perinteinen edustuksellinen poliittinen kone onkin saanut rinnalleen olosuhteiden salliessa ohjat ottavan aisaparin. Kuntademokratiasta on tullut hybridikone.
Maailmalla modernisoidaan vanhoja klassikkoautoja muokkaamalla niitä kulkemaan uusilla sähkömoottoreilla. Jos klassikkoautot voivat uudistua, niin voi poliittinen prosessikin. Vanhassa edustuksellisessa tavassa käsitellä asioita on kuitenkin paljon asiantuntemusta, harkintaa ja kyllä – kiistelyä, joka on auttanut löytämään ratkaisuja useisiin keskeisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, mutta demokratiaan kaivataan nykyään lisää ääntä ja ääniä. Onkin siis tarpeen erottaa vertaus autosta ja politiikasta. Demokratiaan kehittyy edustuksellisen demokratian rinnalle jonkinlainen hybridimalli, mutta en vielä ole valmis ehdottamaan puolisoni perheelle kasari-Saabin bensasielun vaihtamista moderniin sähkömoottoriin tai edes siitä hybridin tekemistä. Siitä vasta debattia syntyisi.
Kirjoittaja on Samuli Laine. Väitöskirjaansa kunnallispolitiikan organisaatiokulttuurista ja lähihistoriasta kirjoittava tohtoriopiskelija poliittisen historian oppiaineesta. Laineen kiinnostuksen kohteisiin lukeutuvat lisäksi työmarkkinapolitiikka ja maailmanhistoria. Laineen kiinnostuksen kohteisiin eivät kuulu autot.
