1900-luvun poliittista historiaa on vaikea kirjoittaa ilman Urho Kekkosta, eikä omakaan tutkimukseni muodosta poikkeusta tästä säännöstä.

Edellä oleva virke on suora lainaus lectio praecursoriasta, jonka esitin juhannusviikolla väitöstilaisuuteni aluksi Turun yliopistossa. Olin kuullut tuon saman väitteen jonkun toisen sanomana joskus vuosia aiemmin, mutta en muista, että se olisi silloin minua suuremmin vakuuttanut.

Tilanne muuttui, kun aloin kirjoittaa jatkosodan aikaisia työleirejä käsittelevää väitöstutkimustani. Törmäsin silloin jälleen kerran hahmoon nimeltä Kekkonen, joka seikkaili jo ensimmäisessä väitöskirjassani Kekkonen ja kirkko (Kirjapaja 2000), ja jonka henki leijui myös näiden kahden tutkimuksen välissä ilmestyneessä tutkimuksessani Martti Simojoki – kirkon ääni (Kirjapaja 2008). Ei siis kahta kolmannetta.

Evakot töihin

Kun jatkosota alkoi, Kekkonen oli poliittisesti sivuraiteella. Hänet oli jo talvisodan loppuvaiheessa nimitetty Siirtoväen huollon keskuksen (SHK) johtajaksi, jolloin hänen vastuulleen tulivat Karjalasta siirretyn väestön ja omaisuuden siirrot. Kekkonen painotti siirtoväkeä koskeneissa radiopuheissaan toistuvasti sitä, että kenelläkään ei ollut oikeutta kieltäytyä työskentelemästä yhteiskunnan hyväksi, sillä työn tekemisessä oli kyse kansakunnan olemassaolon edellytysten turvaamisesta. ”Kenelläkään ei ole oikeus jäädä tämän olemassaolon taistelumme sivustakatsojaksi, ei millään perusteella eikä millään verukkeella”, hän julisti esimerkiksi vuoden 1940 toukokuussa. Kekkosen mukaan siirtoväki oli saatava töihin vaikka pakkotoimin, ja pääministeri Risto Rytille lähettämässään muistiossa hän vakuuttikin, että siirtoväen työhalut kyllä heräisivät, jos valtio lakkauttaisi työhaluttomilta evakoilta huoltoavustuksen.

Valtioneuvosto laittoi Kekkosen ehdotuksen käytäntöön, mutta se ei Kekkoselle riittänyt, sillä hän ehdotti Rytille myös puolisotilaallisten työmuodostelmien perustamista työhaluttomille. Valtiolla oli Kekkosen mielestä tarjolla runsaasti tarpeellista työtä, kuten esimerkiksi tie- ja rautateiden rakentamista, linnoitustyötä ja halonhakkuuta, jota työtä pakoilevat miesjoukot pystyisivät tekemään. Kekkosen mielestä näin olisi mahdollista jo ennalta ehkäistä näiden joukkioiden aiheuttamia järjestyshäiriöitä.

Kurileirin kummisetä

Kekkonen ideoi työmuodostelmia aluksi vain evakkomiehille, mutta kuten tiedämme, hänellä oli silmää myös naisille. Tämä käy ilmi hänen vuoden 1940 keväällä tekemästään esityksestä Rytille: ”Vastaavanlainen järjestely olisi aikaansaatava myöskin siirtoväen naisia varten.”

Olin tällaisesta lähdelöydöstä hämmentynyt. Näytti näet siltä, että Kekkonen oli tällä ehdotuksellaan onnistunut julistautumaan myöhemmin jatkosodan aikana luodun naisten työleirijärjestelmän isäksi.

Kekkonen oli ehdotusta tehdessään hyvin perillä eduskunnassa vuotta aiemmin käydystä keskustelusta, jossa työvelvollisuuslakia rikkoneille kaavailtiin yhdeksi rangaistusvaihtoehdoksi erityistä työmuodostelmaa. Esitys oli silloin hylätty, mutta nyt Kekkonen herätti idean uudelleen henkiin, ulottaen sen omaperäisesti myös naisiin.

Ajatus naisten työmuodostelmasta osoitti kieltämättä esittäjältään luovuutta, mutta jouduin silti empimään. Oliko minun tunnustettava Kekkosen isyys myös tässä asiassa? Sitä en kuitenkaan tehnyt, sillä ihan siihen ei lähdeaineisto antanut syytä. Sen saatoin kuitenkin myöntää, että Kekkosta voidaan pitää ainakin naisten erityisen työmuodostelman eli kurileirin kummisetänä. Ajatukset, jotka Kekkonen toi julki vuoden 1940 keväällä, konkretisoituivat kaksi vuotta myöhemmin, kun työleirijärjestelmää synnytettiin.

”Mustalaisia varten lienee perustettava keskistysleiri”

Aivan ilman isyyttä ei Kekkonen kuitenkaan jäänyt, sillä vuoden 1942 syksyllä hän kiinnitti katseensa romaneihin. Kekkonen kirjoitti Pekka Peitsen nimimerkillä Suomen Kuvalehteen artikkelin, jossa hän esitti Suomen ”mustalaiskysymyksen kokonaisratkaisua”. Kekkosen mukaan tämän ratkaisun osana olivat työleirit, jonne romanit oli passitettava: ”kaikki ne maan mustalaiset, joilla ei ole vakinaista ammattia ja asuinpaikkaa, koottaisiin työleireille, joilla heidät pantaisiin tekemään työtä omaksi hyväkseen.” Tämä sama ajattelu kiteytyy merkinnässä, jonka hän teki vähän myöhemmin SHK:een tulleen kirjeen marginaaliin: ”Mustalaisia varten lienee perustettava keskitysleiri, eihän niistä muuten selviä.”

Nämä Kekkosen sanat tulivat lihaksi, sillä SHK avasi jo seuraavana vuonna Lappajärvellä työleirin romanimiehille. Leirin ideana oli vähentää huoltoavustusta saavien romanien määrää, mutta käytännössä leiri epäonnistui, sillä se jäi pelkästään lyhytaikaiseksi kokeiluksi. Samoin kävi romaninaisten leirille, jonka kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö perusti vuoden 1943 toukokuussa Padasjoelle.

Nämä leirit ovat mielenkiintoisia luotoja laajemmassa työleirien saaristossa, sillä toisin kuin muut jatkosodan aikana toimineet työleirit, ne perustettiin etnistä ryhmää varten. Romaninaisille perustettiin myöhemmin vuoden 1944 kesällä vielä oma erikoistyöleiri Vieremälle, mutta myös se kokeilu epäonnistui.

Kekkonen ei päässyt tällä kertaa väitöstutkimukseni päähenkilöksi, mutta jouduin silti mielessäni nostamaan hänelle hattua. Onpa kyse lähes mistä tahansa 1900-luvun poliittista historiaa käsittelevästä tutkimuksesta, voi olla aika varma siitä, että Urho Kekkosen nimi löytyy vähintäänkin lähdeluettelosta.

Olen nyt omalta osaltani nöyrtynyt Kekkosen edessä ja päättänyt tehdä välttämättömyydestä hyveen. Seuraava tutkimukseni, johon olen jo alkanut kerätä materiaalia, käsittelee Kekkosen aikaa Etsivässä Keskuspoliisissa.

Pekka Niiranen

Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian dosentti sekä valtiotieteiden ja teologian tohtori. Hänen poliittisen historian väitöskirjansa Työleirien saaristo. Työleirijärjestelmä Suomessa vuosina 1942–1944 (Readme.fi 2022) tarkastettiin viime kesäkuussa Turun yliopistossa.